Hangaround-tarina, Suistamolla ja vähän muuallakin

Luin hauskan ja satuttavan kertomuksen Ylen sivuilta joensuulaisen omaishoitajan irrottelureissusta moottoripyörällä Venäjän Karjalassa. Kertomuksen kehyshenkilö oli Ilkka Pirhonen, jonka sivuille nyt vieraskynänä kirjoitan. Teki mieli ängetä mukaan Ilkan reissuille. Suomessa prätkällä pyörimisestä olin saanut täysin tarpeekseni sitä harrastettuani vuodesta 1996. Pyörän myyntikin oli käynyt mielessä. Nyt oli hommassa taas tarkoitusta. Vaikka pyöräni on perinteinen katteeton matkapyörä Kawasaki GT 750, arvelin sen pienellä modifioinnilla soveltuvan kurapyöräilyyn. Vaihdatin toukokuussa alle Dunlopin Trailmaxit. Oletus osoittautui täysin oikeaksi. Myös matkapyöräily asfaltilla tuntui hyvältä ko. renkailla.

Kun kasasimme kesäkuun alkuun 2015 viiden kaveruksen reissun Syvärille ja Petroskoihin, Yle Pohjois-Karjalan päähemmo lähti mukaan. Utriaisen Jyrki. Moottoripyöräily saattaa välillä olla se kapea, mutta sangen jäntevä säie kahden ihmisen välillä. Olin tavannut ystävääni Jykkeä hyvin satunnaisesti opiskelujen jälkeen parina viime vuosikymmenenä. Elämä heitteli. Nyt langat kasautuivat takaisin. Mukavaa oli, vaikka retken päästrategikko Ilkka kaatuikin reissun alkupuolella Syvärin varrella ja joutui palaamaan solisluu murtuneena kotiin kesken matkan. Syvärin reissun jälkeen katselimme kalentereita. Jospa sitä käytäisiin, tuota, kurapyöräilemässä vielä tämän kesän aikana rajan tuolla puolen. Mahtava ajatus!

Jykellä oli selvä visio jo etukäteen. Hänen mummolansa oli jäänyt rajan taakse Suistamon Vaaherjoelle. Miten tuon talon, tai sen rauniot sitten löytäisi? Ilkan luona vieraillessamme ilmeni, että venäläinen Yandexin karttapalvelu (maps.yandex.ru) on oikea aarre omatoimimoottoripyöräilijälle. Se on varsin tarkka, latinankielisillä kirjaimillakin löytyy versio ja, mikä parasta, Yandexin matka-aika-arviot ovat erittäin hyvin paikkansa pitäviä. Yksittäisiä taloja siitä ei kuitenkaan löydy. Tässä taas auttaa Karjalankartat.fi, eli suomalaisten 1930-luvulla tekemistä topografikartoista koostettu luovutetun Karjalan karttakokoelma. Jyken mummolan löytämisessä auttoi myös se, että hänen ukkinsa oli ratavartija. Päättelimme, että Suistamon Vaaherjoella ainut radassa kiinni ollut talo tai sen raunio olisi juuri tuo kyseinen rakennus.

Syyskuun puolelta löytyi ensimmäinen molemmille sopiva ajankohta. 11. päivän alkuillasta Jykke pyörähtikin Bemari 1200 GS:n bokserimoottori matalasti jymisten datshalleni Tohmajärvelle, rajan tuntumaan. Ilta vierähti saunoen, lievästi monenkirjavien muistelmien katveessa. Aamulla, topakoiden aamupalojen siivittämänä olimme Niiralan raja-asemalla noin yhdeksän tuntumassa. Jyken uskollisena aseenkantajana tein vielä eväsleivätkin matkaan pakaten ne oikein huolellisesti prätkän perälaukkuun. Asia osoittautui sittemmin kohtalokkaaksi virheeksi.

Ruoka miehen tiellä pitää, motoristinkin.

Ylitimme prätkillä rajapuomin autojonojen ohi, mikä on melko monella raja-asemalla ihan käytäntönäkin. Koska mökkiresidenssilläni ei ole sähköjä, piti sähköisiä suunnistusapuvälineitämme ladata. Se onnistui mukavasti Kolmas-nimisessä kahvilassa Jänismäellä Venäjän Värtsilässä. Varsinainen reitille lähtö tapahtui puoli yhdeltätoista. Suuntana oli ensin Värtsilän vanha kirkonkylä. Sieltä käännyimme Jänisjärven suuntaan. Tiestö vaihteli erittäin paljon. Yleensä hiekkatiet olivat parempia ja helpompia ajaa, koska lanat olivat liikkuneet pintoja tasoittelemassa hiljattain. Asfalteissa oli pahoja reikiä, jotka nekin ylittyivät mukavasti, jos vauhtia oli riittämiin. Jänisjärven rannalla näkyi olevan venäläisten ylellisyyslomakylä aseistettuine vartijoineen.????? 

Keli oli mitä parhain, syksyisen linnunmaitoinen, lämpötilakin hivutteli 20 astetta. Hiekkateiden lanatut reunat olivat todella arveluttavia, tien pito saattoi loppua paljon ennen sen varsinaista reunaa. Matka taittui Soanlahden kirkon raunioille hyvin vaihtelevilla nopeuksilla. Risteysten kohdalla kannatti olla tarkkana, koska pikkuteillä ei Venäjän Karjalassa ole kylttejä. Ilkan mainitsema vahvemman tien valitseminen risteyksessä oli hyvä neuvo. Hiekkatien mäessä kannatti hidastaa. Naapurimaassa ei isojakaan kuoppia tiessä ollut merkitty mitenkään. Ne sitten tulla jysähtivät pyörän alle aikanaan. Myös peileihin oli katsottava herkeämättä, ei niinkään mukavan ja jämerän matkakumppanin näkemiseksi, vaan yllättävän venäläisen liikennekulttuurin vuoksi. Ohittaja saattoi lähteä liikkeelle mutkassa, väistää vastaantulevaa lähes pyörän peiliin ja sitten jatkaa yhtä loogisesti pyörän ojaan kiilaamista.

Soanlahdelta oli mahtavat näkymät Jänisjärvelle, joka on itse jylhyys korkeitten vuorten saartamana. Järvi on todistettu meteoriittijärveksi. Itse kirkon raunioita olivat paikalliset asukkaat kunnioittaneet kaatopaikkana. Palatessamme Suistamon suuntaan vastaan tuli venäläisauto, joka oikaisi vasemmalta. Kannatti siis ajaa mahdollisimman lähellä oikeaa reunaa, muistaen kuitenkin teiden reunojen suistumisvaaran.

Lanattu tien reuna pitää hyvin vielä jalkamiehen alla, muttei välttämättä prätkän.

Soanlahdelta kaarroimme Suistamolle. Suistamon kirkolta käännyimme Leppäsyrjän suuntaan. Pölyävän tien keskellä huitoi poliisi. Hän oli kuitenkin vain selvittelemässä kaatuneen puunkuljetusrekan arvoitusta ja ohjasi meidät siitä ohi. Jatkoimme matkaa huojentunein mielin kohti Vaaherjokea. Tiellä oli kova puunkuljetusliikenne, ja osa rekoista ajoi todella kovaa. Niitä väistimme juhlallisesti, osan perävaunut kun tuntuivat heijaavan vähän sinne sun tänne. Koska varsinaista tietä Vaaherjoen asemalle ei enää ole, ajoimme tieuran ohi. Pitäessämme pientä neuvoa-antavaa taukoa avasin moottoripyörän takalaukun. Se oli aivan täynnä käsittämätöntä mömmöä. Hetken laukkuun kauhistuneena tuijotettuani tajusin, että eväsleipäpussi oli räjähtänyt tien rytkytyksestä johtuen niin, ettei siitä ollut jäljellä kuin pussin suuhun huolella tehty solmu. Kaikki muu, makkarat, juustot, voit olivat tehokkaasti porautuneet passiin ja tulliselvityspapereihin. Onneksi olin ottanut energiapatukoita mukaan. Niille tuli nyt käyttöä. Kyseenalaisen tiestön jyrääminen tuntui kuluttavan energiaa. Noin yhdeksänkymmenen kilometrin matkaan olimme käyttäneet kolmisen tuntia. Se kertoi tiestön kunnosta aika paljon.

Muutamia kilometrejä palattuamme löysimme lähes huomaamattoman polun, joka kääntyi radan suuntaan. Työnsimme melko lailla umpeen kasvanutta polkua pitkin varovasti. Radan varressa oli kuin olikin kiviraunio, jonka tulkitsimme ratavartijan talon raunioiksi. Muitakin raunioita oli, mutta ei niin kiinni radassa.

Ei vielä mummolassa, mutta pian.

Matka jatkui takaisin Suistamon kirkolle. Kirkko oli melko hyväkuntoinen. Pihalla oli innokas juttumies, joka osoittautui suomalaiseksi Reijo Leinoseksi. Hän kertoi syntyneensä Leppäsyrjässä, ja Suomesta käsin toimivansa vapaaehtoisena talonmiehenä. Uteliaisuuttani kysäisin, miksi lähes kaikki pellot olivat seudulla jääneet viljelemättä. Mies kertoi, ettei viljely oikein kannattanut. Jos maitoa lähti meijerille tuhat litraa päivässä, perille päätyi vain sata litraa. Jos viljeli kaalia koko kesän, sadonkorjuupäivänä ei pellolla ollut enää kaalinpäätäkään. Venäläiset näkyivät vierailevan kirkossa hartaassa hengessä. Jättivät pois lähtiessään kirkkoon raha-avustuksia kunnostusta varten.

Suomalainen Reijo Leinonen hoitaa vapaaehtoisena Suistamon kirkon talonmiehen tehtäviä.

Matka jatkui Alatun ja Läskelän suuntaan. Maisemat olivat rikkaan vaihtelevia ja tiet melko hyviä. Hämekoskella pysähdyttiin ihailemaan mahtavana kuohuvaa Jänisjokea. Koska Hämekoskelta Jänisjoen vartta kääntyvä tie näytti melko heikkokuntoiselta, valitsimme lännestä etelään kaartavan tien. Se vei meidät kaunista metsätietä pitkin Harlun halki kohti Petroskoi-Sortavala-tietä. 

Hämekoskella on hyvin nähtävissä Venäjälle tyypillinen kauneuden ja lohduttomuuden luoma kontrasti.

Päästessäni valtatielle meinasi tippa tulla linssiin. Niin paljon oli käsitykseni päivän mittaan hämärtynyt, millainen on hyvä tie, että Petroskoi-Sortavala-tien pinta tuntui sametilta. Kurvailimme iltapäivän auringonpaisteessa Laatokan rantoja. Laatokan helmen lähestyessä näkyi kohtalaisen paljon suomalaisia moottoripyöriä. Olimme hankkineet edullisen majoituksen Ulitsa Leninan varrelta. Yksityinen yksiö, varsin siisti. Moottoripyörät käskettiin ehdottomasti siirtämään vartioidulle parkkipaikalle tien toiseen päähän. Tottelimme. Teimme myös pienen terassikierroksen Sortavalan rannalla, joka oli pessyt paljon kasvojaan sitten viime näkemän.

Pyörät piti viedä kadun varresta yöksi vartioidulle pysäköintipaikalle.

Yleensä paikallisväestön runsas esiintyminen yleisössä kertoo hyvin ruoan hinta-laatu-suhteesta. Ravintola Relaks oli täpö täynnä sinne astuessamme. Söimme edullisen saslik-illallisen kohtalaisen hienossa ravintolassa. Normaalien ruokajuomien kera aterian hinnaksi tuli noin parikymmentä euroa per hessu.

Aamulla kävimme pienellä kävelyllä. Se johti ravintola Seurahuoneen aamupalalle, joka oli runsas ja edullinen, noin kuusi euroa hengeltä. Prätkien noudon jälkeen päätimme aiemmasta suunnitelmasta poiketen suunnata suoraan kohti Suomen raja-asemaa, vaikka päivä olikin mitä ihanin. Olimme saavuttaneet tavoitteemme, mistä oli tyytyväinen mieli.

Aamulenkin hurmiota Sortavalassa.

Niiralan raja-asemalla esittelin pakolliset proopuskat. Tullausasiakirjan kohdalla tullivirkamies Nadja ei ensin väräyttänyt evääkään. Ja, totta, se näytti siltä kuin tarpeilla käytyäni olisin pyyhkinyt siihen. ”Mjita tama on?” ”Izvinitse, leipäpaketti räjähti!” Nadja tarttui lappuun sievällä pinsettiotteella paperin ainoasta puhtaasta nurkasta. Huoh.

Ja sitten kotiin, suunnittelemaan seuraavia kurapyöräretkiä itään.

Mikko Kiiski