2015 kesäkuu, Vepsän Karjala

Perjantai 5.6.2015

Ja taas mennään. Tällä kertaa osoitteena, ei Neuvostomaa vaan, Vepsän Karjala. Eli matkareitti tulisi kulkemaan Niiralasta Podporozheen eli Koskenalaan, sieltä Äänisen rantaa pitkin vepsäläiskylien läpi Petroskoihin ja sunnuntaina takaisin kotiin. Pyörän olin pakannut jo edellisenä iltana valmiiksi, vasen etuiskari vähän vuotanut, mutta totesin sen tällaisen helpon asfalttisurautuksen kestävän. Jyrki ja Jari tulivat sovitusti aamukahdeksalta, ja pääsimme matkaan kauniin aurinkoisessa säässä. Mikko ja Pikku-Mikko olivat Niiralassa Tsaikan pihassa sovitusti odottamassa. Käsipäivät ja kahvikupit nenän eteen. Kahvitellessa kävin yleisiä matkaan liittyviä asioita läpi. Pyörien huollosta ennen retkeä oli ollut puhe jo aiemmin keväällä. Muiden asioden lisäksi painotin erityisesti sitä, että Venäjän teillä ei voi olettaa mitään. Vain se, mitä silmillämme näemme, on olemassa. Seuratkaa siis tietä enemmän kuin maisemia.

Raja ylitettiin rutiinilla. Tällä kertaa tosin jouduimme odottamaan autojen kanssa samassa jonossa. Rahan vaihto, kahvit ja juomapullojen osto. Olimme valmiita matkaan. Tie rajalta Pietari-Sortavala-Petroskoi -valtatielle on suomalaisittain karseassa kunnossa, mutta kun käännyttiin kohti Läskelää Sortavalan risteyksestä tie parani. Laatokan rantamaisemissa polveileva tie antaa motoristille todellisen ajonautinnon pyörästä riippumatta. Läskelässä pysähdyimme tupakan mittaiselle jaloittelutauolle. Matkaa jatkettaessa Mikon pyörä löysi vanhan vaivansa, ei startannut millään. Aikansa starttinappia tökittyään Mikko sai pyörän käyntiin, ja matka jatkui. Huollossa ei ollut löytynyt mitään vikaa!

Läskelään saakka tie oli ollut uudelleen päällystettyä vanhaa tietä. Läskelän jälkeen alkoi uusi tie, joka oli todella hyväkuntoista asfalttia aina Pitkärantaan saakka. Kun tässä nyt sanon uusi tie, niin täytyy huomauttaa, että se on ollut samanlainen jo vuosia, mutta liittyy uuteen Laatokan länsipuoliseen Pietari-Petroskoi -tieprojektiin. Ensimmäinen Pitkärannan tie johtaa vanhalle tielle, joka on erittäin huonokuntoista asfalttia, jota pitkin joutuu ajamaan parikymmentä kilometriä ennen kaupunkiin saapumista. Niinpä jatkoimme Murheen ristille saakka, josta käännyimme kaupunkiin. Sen verran poikkesimme vanhalle tielle, että emme suoraan kääntyneet Koirinojan jaPitkärannan suuntaan, vaan kävimme tankkaamassa tutulla bensa-asemalla tankkaamassa.

Ja taas Mikolla starttiongelmia! Päätimme etsiä kaupungista varaosaliikkeen ja ostaa kontaktispraytä. Muuten suunnitelma toimi hyvin, mutta spraytä ei ollut myynnissä. Hetken aikaa pähkäilimme tilannetta ja päätimme jatkaa matkaa Mikko mukanamme, vaikka mies itse taisi olla jo valmis kääntymään takaisin Suomeen. Tie muuttui taas Pitkärannan jälkeen huonokuntoiseksi asfaltiksi. Salmissa taas jaloiteltiin kirkon raunioilla. Vaikuttava paikka, kannattaa poiketa. 

Aunusta lähestyttäessä tie paranee pian Iljinskin jälkeen ja kuuluisia Aunuksen silmänkantamattomia niittypeltoja voikin ihastella rauhassa. Hyväpintaisella pitkällä suoralla ei tarvinnut pelätä kuoppia! Saavuimme Aunukseen. Aunuksen keskustaa lähestyessämme alkoi jonkin verra olla muitakin samaan suuntaan kulkijoita, muttei kuitenkaan minkäänlaista jonoa. Hieman ennen Olonka-joen sivuhaaran eli Megreka-joen ylittävää siltaa huomioni kiintyi 40 - 50 km/h vauhdissa tien reunaa pitkin kävelevän nuoren naisen minihameeseen. Tai paremminkin haaveiluun sen sisällöstä! Sekunnin liian myöhään käänsin katseeni eteenpäin. Ruskea Mazda seisoo edelläni liikennevalojen synnyttämän jonon viimeisenä. Liian lähellä! Ainoaksi vaihtoehdoksi jää moneen kertaan harjoiteltu paniikkijarrutus! Etujarru lukkoon, ja sekunnin murto-osa myöhemmin sama takajarrulla. Juuri, kun olisi aika siirtää painoa takapyörälle jarrutustehon parantamiseksi, huomaan etupyörän kääntyvän vastustamattomasti oikeaan ja karkaavan hiekkapölyn liukastamalla asfaltilla alta pois. Ikään kuin viallinen iskari olisi aiheuttanut hallitsemattoman etupään käyttäytymisen! Seuraavaksi iskeytyi ukko katuun. Pääsin heti pystyyn ja ohikulkijoiden avustamana pyörä pystyyn ja pois tieltä. Olkapää kertoi heti, että nyt kävi pahasti. Kun pojat tulivat kyselemään, mitä tapahtui, alkoi pyörryttää, ja laskeuduin tienvarren varjoon pitkälleni. Siinä tilannetta kerratessani ehti poliisikin kyselemään kuulumisia. Olo korjaantui. Nousin pystyyn ja kokeilin käden toimintaa. Toimii, vaikka sattuukin. Ei, emme tarvitse ambulanssia emmekä halua mennä lääkäriin. Kaksi 6-satasta Buranaa Jarin matka-apteekista suuhun ja matka jatkuu. Jospa tuo olisi aamulla parempi. Tosin kypärää päähän laittaessa sattui iha sairaan paljon.

Heti liikennevalojen jälkeen käännyttiin oikealle, Megreka-joen rantaa myötäilevälle tielle. 13 kilometrin matka Pietari-Murmansk -valtatielle sujui nopeasti ja ilman ongelmia. Tie on kohtuukuntoista öljysoraa. Kuolan valtatie eli M18 tai E105 on Lotinanpellon pohjoispuolella varsin uusi. Se rakennettiin nykykuntoonsa vuonna 2011. Näin rakennusvaiheen, joka vastasi varsin tarkasti suomalaista tien tekoa. Niinpä hyväpintaisen ja leveän tien kunto oli vieläkin tosi hyvä. Matkaa Aunuksesta Lotinanpeltoon on vain viitisenkymmentä kilometriä, mutta päivä oli jo niin pitkällä, että hieman ennen Syvärin ylitystä pidimme kahvitauon. Podporozhessa sitten ruokaillaan.

Tässä vaiheessa piti jo huutaa perkelettä kypärää riisuessa ja pukiessa. Myös tie R37 kunnostettiin perinpohjin vuonna 2011. Matka jatkui ripeästi hyväkuntoista tietä pitkin. Tarkoituksemme oli poiketa myös Syvärin voimalaitoksella eli Svirstroissa, mutta olkapää oli sen tuntuinen, että käänsin risteyksen kohdalla kaasua. Tuttu hotelli Umaksimitsa löytyi helposti. Iskin passin pöytään ja totesin, että kirjoitelkaa, minä käväisen paukulla. Desi votkaa koneeseen ja olin valmis majoittautumaan. T-paitaa riisuessani oli silmissä musteta! Tässä vaiheessa kuulin hiljaisen järjen äänen. Pikku-Mikko, joka on ammatiltaan sairaanhoitaja, kopeloi olkaani ja totesi, että jos solisluu olisi poikki, huutaisin. En huutanut, joten suuntasin taksilla paikalliseen sairaalan pyytämään, että laittaisivat sijoiltaan lähteneen solisluun paikoilleen. Sairaalassa ottivat röntgenkuvat ja totesivat solisluun olevan poikki. Päät olivat noin tuuman päässä toisistaan, ja katkennut luu tuli melkein nahkasta läpi. "Nyt teemme niin, että otamme teidät osastolle. Meiiä on oikein hyvä traumatologi, joka osaa korjata tuon. Hän tulee maanantaina töihin ja leikkaa teidät. Viikon kuluttua pääsette palaamaan Suomeen." selitti lääkäri. Esitin jyrkän vastalauseeni. Monestakin syystä. Kaveri yritti vielä google-kääntäjä avulla selittää, että minut on leikattava. Sanoin, että pistä puhelin taskuun, ymmärrän kyllä, mitä puhut, mutta minua ei leikata - täällä! Aikamme neuvoteltuamme päädyimme kompromissiin. Minä saan röntgenkuvan mukaani, näytän sen Pikku-Mikolle, joka teippaa jeesusteipillä solisluun liikkumattomaksi paketiksi, ja minä hankin itselleni ja pyörälle autokyydin Suomeen.

Hotellilla Pikku-Mikko hyväksyi suunniteman. Minä soittelin itselleni kyydin ja tempaisin sen verran votkaa naamaan, että sain yön jotenkuten nukutuksi.

Lauantai 6.6.2015

Pojat nostivat pyörän hakemaan tulleen naapurini ja treenikaverini peräkärryyn. Minun oli aika luovuttaa ryhmänjohtajan paikka Jyrkille, joka jatkaa tästä myös tarinan kerrontaa.

Lauantaina keräilimme fiiliksiä aamupäivän – olihan Ilkan kaatuminen vaikuttanut koko loppukoplaan. Toisaalta Ilkan taistelumieliala tarttui meihinkin, ja olimme kaikki sitä mieltä, että jatkamme matkan loppuun. Ennen kotimatkaa Ilkka – joka oli ainoa venäjän kielen taitoinen – kirjoitti meille lapulle maamerkkejä venäjäksi ja suomeksi. Näin siksi, että saatoimme näyttää lappua paikallisille, ja osoittaa sormella mihin tai mitä tahtoisimme. Mukana oli myös puhelinnumeroita, osoitteita ja nimiä kahden päivän varalle.

Puhaltelimme siinä aamupäivällä myös edellisillan saunomisen ja illallisen jättämät höyryt Podporozhen eli Koskenalan raittiiseen ulkoilmaan. Puolilta päivin nelikkomme suuntasi hotellin pihalta kohti Syvärin alkupäätä, lähelle Äänisen rantoja. Pikku-Mikko meni keulille matkanjohtajaksi, koska hänellä toimi puhelimessa kartta offline-tilassa.

Toisen päivän reitti ei kilometereissä ollut pitkä, mutta Syvärinniskassa odotti lauttamatka joen yli ja sen jälkeen olisi pitkä pätkä hiekkatietä ja huonopintaista asfalttitietä. Syvärin lautta kulkee tunnin välein, joten huonolla tuurilla rannalla tulee pitkähkö odotusaika. Etenimme lautalle Voznesenyen kylään yhden tankkauspysähdyksen taktiikalla. Pikku-Mikko ja Turska kävivät ostamassa evästä koko porukalle. Satamassa söimme välipalaa ja odottelimme lautan lähtöä puolisen tuntia. Lautta muistuttaa Lieksan ja Kolin väliä kesäisin liikennöivää lauttaa. Lieneekö ihan samaa merkkiä ja mallia? Tosin Lieksassa lautta on kesällä 2015 jykevästi maissa – Syvärillä lautta kulki ajallaan.

Paikalliset saivat röhönaurut, kun emme ymmärtäneet alkuun heidän kehotustaan kääntää moottoripyörät toisin päin. Sitten tajusimme, mitä he tarkoittavat, mutta ihmettelimme, miksi pyörät piti kääntää. Asia selvisi, kun lautta lähti rannasta, ja kääntyi saman tien 180 ympäri – keula kohti vastarantaa. Tajusimmekin olevamme lautan keulilla, emmekä peräpäässä.

Ilkka oli sopinut meille oppaan vastarannalle. Tovin odoteltuamme, vaihtelimme Ilkan kanssa tekstareita: sain Ileltä venäjäksi kirjoitettuja viestejä, joita välitin oppaallemme. Oppaalta tulleet viestit välitin Ilkalle suomennettavaksi. Hyvin toimi: pian opas olikin jo paikalla. Kävi ilmi, että oppaan perhe remontoi vanhaa puukirkkoa. Kävimme työmaalla ihmettelemässä ortodoksista kirkkoa, ja lähtiessä luovutimme ruplia rakennuskassaan.

Kuva: Mikko Kiiski

Sitten oli vuorossa Vepsän lukko eli kantalinnoite, joka sijaitsee Syvärin rannalla, hieman lauttasatamasta joen alavirtaan päin (61.029577, 35.475061). Paikan nimi on suomeksi Telakkakallio tai venäjäksi Bogatsevan mäki. Suuri linnoitus on perua viime sotien ajoilta. Syvärin rannoilla suomalaiset ja neuvostoliittolaiset ottivat mittaa toisistaan. Linnoituksen koko tekee vaikutuksen. Erilaisia kolosia löytyy suuren kallion uumenista eri puolilta niemeä. Vepsän lukko olikin itäisen Syvärin suurin ja käytännössä ainoa suurempi kantalinnoite. Se käsitti neljä kiinteää 76 mm:n sotasaalistykkiä kallioon upotettuna. Lisäksi siellä oli neljä konekiväärikupukorsua ja majoitusluola,

Täältä matka jatkuu takaisin hiekkatielle, joka vie kohti Petroskoita. Oppaamme vinkistä pysähdymme vielä parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Sheleikin eli Kallion kylässä. Täällä entistetään myös kiivaasti vanhaa ortodoksikirkkoa. Ja onpa kylään avattu uusi hotellikin, jonka Ääniselle antava kesäinen terassi häämöttää kutsuvana puoleensa. Kello on jo kuitenkin paljon, ja nälkä kurnii matkaajien vatsassa. Siispä eteenpäin kohti Petroskoita.

Hiekkatiellä Kiiskin Mikolla on työsarkaa pitää vanha pyörä tieuralla. Kolmen muun enduroilla voisi matkaa taittaa nopeamminkin. Mutta kaveria ei jätetä! Sitten koittaa tyypillinen venäläinen asfalttitie, jonka pinnassa on paljon reikiä. Reiät ovat enimmäkseen niin pieniä, että Pikku-Mikko pitää vauhdin satasen tuntumassa. Silloinhan prätkä lentää reikien yli, eikä ne röykytä käsille. Tämä oli muuten ensimmäisiä opetuksiani moottoripyöräillessä Venäjällä. Ensin noita reikiä vaistomaisesti väistelee – ja niin tietenkin oikein isoja pitääkin väistää – mutta siinä käy niin, että väistämättä ajaa noihin monttuihin. Ja kun vauhtia ei ole, todellakin pyörä röykyttää monttujen mukaan. Kun vauhti on sopiva, mennään reiän yli niin, että heilahtaa. Käsissä tuntuu vain pieni tärinä.

Kuva: Jyrki Utriainen

Lauantai-illan katveessa pysähdyimme Petroskoin laitamille. Mikon kartta ei tunnistanut hotellin osoitetta. Ei kun soittamaan Ilkalle, jonka paluumatka oli edennyt jo lähelle rajaa. Pyysin Ileltä selkeät maamerkit, missä hotelli sijaitsee. Sain ne, ja lähdin etenemään kärjessä kaupungin halki kohti majapaikkaa. Hotel Peter Shuiskoje shosse 16:ssa oli itselleni uusi tuttavuus. Petroskoissa olen reissanut toistakymmentä vuotta, ja nähnyt kaupungissa suuren mullistuksen. 2000-luvun alkupuolella hotelli tarkoitti lähes yhtä kuin Pohjola tai Karelia. Yö näissä maksoi parikymppiä.

Sitten majapaikkoja ja ravintoloita alkoi ilmestyä ympäri kaupunkia. Nyt yö Peterissä maksoi tuon parikymppiä, ja kalleimmillaan tavallisesta hotellihuoneesta joutuu jo pulittamaan toista sataa euroa yöltä. Jotakin kertoo sekin, että kaupunkiin on ilmestynyt sekä Burger King että McDonalds. Ja Sigma-marketin kylkeen on noussut ostosparatiisi, josta löytyy muun muassa H&M. Peter edustaa kuitenkin vanhoja hyviä aikoja. Jos haluaa yöpyä edullisesti, se onnistuu näissä paikoissa. Hintaan sisältyy vielä aamupalakin: kahvia, leipää ja paistetut kananmunat. Ei paha 20 eurolla?

Pitkän päivän jälkeen jätimme prätkät parkkiin, pikasuihku ja syömään. Paikaksi valikoituu Park Inn –hotellin kivijalassa sijaitseva saksalaistyyppinen ravintola Paulaner Hofbrauhaus. Moottoripyöräilijän iltapalaan kuului alkuun vodkahörpyt, lämmintä leipää, tuhti makkarapannu, litran oluet ja palanpainikkeeksi jekkuryypyt. Toimii!

Kuva: Jyrki Utriainen

Vielä pyörähdys kaupungilla, muun muassa Cafe Kivachissa, missä tapasimme Suomen konsuulaatin työntekijöitä.

Sunnuntai 7.6.2015

Sunnuntai oli kotimatkapäivä. Tie Petroskoista rajalle ja Joensuuhun on nykyään hyvää asfalttitietä, joka alkaa olla ainakin sorateistä pitävälle enskapyöräilijälle jo tylsähkö. Eli tien suhteen ei yllätyksiä. Muuten päivä oli tyypillinen kotiinpaluumatka. Mielenkiintoisen siitä teki se, että oli hitonmoinen puuskittainen tuuli - ja Suomen puolella Mikko sai rakeita niskaansa. Myös puita oli kaatuillut. Meidän piti vähentää letkaan matkavauhtia alkumatkan jälkeen, kun tuntui, etteivät pyörät pysy ajokaistalla. Toinen juttu oli se, että Petroskoi-Pietari-maantiellä on oltava silmät niskassakin. Muutama kovaa ylinopeutta ajanut Audi7 ja Bemari meni todella läheltä ohi, niinsanotusti kyynärpäätä hipoen. Ja liikennemäärähän on tuolla tiellä kova. Eli käykää ihmeessä moottoripyöräilemässä Venäjällä, mutta pitäkää maltti matkassa ja keskittykää ajosuoritukseen, ettei käy niin kuin Ilkalla.

Jykke

Jälkikirjoitus 18.11.2015

Kirjoitan tätä kotona Joensuussa. Solisluu leikattiin Joensuussa. Se ruuvailtiin kasaan titaanikiskon ja kahdeksan ruuvin avulla. Elokuussa ei ollut vielä minkäänlaista luutumista havaittavissa. Nyt solisluu tuntuu jo hyvältä, mutta olkapään tienoon lihakset ovat vieläkin tietyissä liikkeissä kipeitä. Onneksi liikkuvuus on hyvä. Odotan kutsua kuun vaihteessa kontrollikäynnille. Kuvaavat olkapään ja arvioivat, josko solisluu olisi luutunut. Prätkällä olen ajellut nyt loka-marraskuussa yhteensä sellaiset 500 kilometriä. Hyvää asfalttia pitkin, sillä muuta ei vielä olkapää siedä.

2014 - Novgorod

Tämän reissun piti olla sellainen ongelmaton ihmisten ilmoilla tapahtuva nähtävyyksien katselu -retki. Ja porukka sama kuin viime vuonnakin. Jukka 535 Viagralla, Pasi Honda AT:llä ja minä BMW Fundurolla. Kun reitiksi oli valittu Joensuu-Podporozhe-Vytegra-Syvärinniska-Lotinanpelto-Novgorod-Luga-Pietarhovi-Joutseno-Joensuu, niin päätettiin, että ei tarvita bensakanistereita.

Sen verran tuosta kuvan suunnitelmasta poikettiin, että ajettiin Volhovan joen vartta pitkin alas kohti Tsudovoa.

Eikä oteta muuta huoltotarvetta mukaan kuin renkaanpaikkausvälineet. Minusta menettely tuntui sopivalta, sillä bensaa saadaan ihan varmasti. Sen verran ihmisten ilmoilla pyöritään, ettei pulaa tule. Ja kyllä siellä on rengaskorjaamojakin eli yleensä mukanani kuljettamat varasisäkumitkin jätin kotiin. Joskus on tuntunut, että rintapanssaria myöten kaikki ylävartalon suojukset sisältävä paita on ylimitoitettu turvatoimi. Sen kuitenkin otin matkaan. Suurin piirtein samoilla periaatteilla starttasivat pojatkin matkaan.

Päivä 1, tiistai 24.6.2014

Jukka oli tullut luokseni tapansa mukaan Joutsenosta jo edellisenä iltana. Kello soi kuudelta aamulla. Iso tuoppi vahvaa kahvia. Valmiiksi pakatut kamat pyörän selkään ja matkaan. Hammaslahden Gulfilta otettiin Pasi mukaan ja matka jatkui kohti rajaa. Tie oli hyvä niin kuin suomalainen valtatie voi olla. Ja Jukkakin oli viime kesästä löytänyt parikymmentä kilometriä tuntinopeutta lisää. Niinpä olimmekin alta aikayksikön Niiralan rajanylityspaikalla. Tullimuodollisuudet sujuivat ongelmitta. Ja nopeasti. Venäjän tullin jälkeen rahan vaihto, tankkaus ja eteenpäin. Ehdittiin ajaa ainakin 50 metriä, kun Jukka alkoi ihmetellä, mitä outoa tuntuu ohjauksessa. Pysähdyttiin ja todettiin renkaan olevan vajaa. Onneksi kuitenkin vain sen verran vajaa, että sillä pääsi kilometrin päässä olevalle rengaskorjaamolla. Ketään ei tietysti ollut paikalla, mutta naapurikioskin rouva ystävällisesti soitti kumiukon paikalle. Me sillä aikaa irrottelimme etupyörän. 

Ensimmäisellä yrityksellä ei reikää löytynyt. Hetken tutkittuaan monttööri tajusi, että venttiilin runko oli irti sisäkumista, ja siitä syntyi vuoto. Kävi kylältä hakemassa henkilöauton renkaan mansetin, jolla korjasi kumin! Hämmästystä herätti, että mansettia ei ollut korjaamolla, vaan se piti käytä jostakin hakemassa. Ammattitaitoisen tuntuinen kaveri kehotti Jukkaa palaamaan Kiteelle ja ostamaan uuden sisäkumin. Minä Pasin kanssa yllytin, että mennään Sortavalaan ja ostetaan sieltä sisäkumi - Uralissa on samankokoinen etupyörä kuin Viagrassakin. Jukka päätyi valitsemaan Kiteen. Ajatuksena oli vielä tässä vaiheessa ajaa meidät kiinni. Kiteeltä ei kuitenkaan kumia löytynyt ja mies palasi vaimonsa iloksi Joutsenoon. 

          Oppi numero 1: Pidä aina Venäjällä reissatessa renkaanpaikkausvälineet ja varasisäkumit mukana.

Minä ja Pasi jatkoimme kohti Podporozhea eli Koskenalaa. Tie oli aiemmilta vuosilta tuttua ja hyvää öljysoratietä. Ennen Pitkärantaa tosin todella hyvää uutta asfalttia. Matka jatkuikin joutuisasti Aunukseen. Aunuksen jälkeen siirryimme jälleen viime kesältä tutulle M18:lle. Viimeksi kolme vuotta sitten tietä rakennettiin Aunuksen ja Lotinanpellon välille, mutta nyt se oli huippukuntoista asfalttia. Ilma oli lämmin, melkein kymmenen astetta eikä lunta satanut ollenkaan. Vettä sitäkin enemmän. Lotinanpellon tuplaliikenneympyrä muistutti varottavista asioista.

Märkä asfaltti on aina liukas, samoin piellä paikattu asfaltti. Venäjällä kylmällä kelillä ja vesisateessa nämä asiat korostuvat, sillä sikäläinen asfaltti ja pikipaikkaus ovat vieläkin liukkaampia. Lotinanpellon tuplaliikenneympyrässä minulla oli kyllä navigaattori päällä ja kuulokenapit korvissa, joten periaatteessa minulle kerrottiin koko ajan, mihin pitää ajaa. Mutta kun minä en luota noihin nykyajan härveleihin. Seurasin samalla ryhmitysmerkkejä ja yritin hahmottaa, mihin pitää ajaa. Ja ajoin suoraan kaarteessa olevaan pitkittäissuuntaiseen pikipaikkaukseen. Ja takapyörä alta! Hetken temppuiltuani sain pyörän hallintaani ja vältin kaatumisen. Kokeilin jalalla tien pintaa. Yllättävän liukkaalta tuntui ilman paikkaustakin! No, tilanteesta selvittiin. Oli opittu toinen tärkeä asia.

          Oppi numero 2: Erityisesti Venäjällä aja sadesäässä varovasti ja kierrä pikipaikkaukset kaukaa.

Lotinanpellosta Podporozheen ajeltiin sitten vaihtelevassa vesisateessa hyvää asfalttitietä pitkin. Pääasiassa tien varren pusikoita ihastellen. U Maksimycha -hotellissa oli kuivaa ja lämmintä, hinta yhden hengen huoneessa RUR 1200 eli €26/yö. Podporozhesta minulla onkin erityisiä muistoja. 2012 matkallani EN-Kawasta katkesi juuri Podporozhessa vetohihna. Vaan se onkin jo toinen tarina. Nyt syötiin iltapala ja parin oluen jälkeen käytiin nukkumaan. Vielä lopuksi tekstari Jukalle.

Päivä 2, keskiviikko 25.6.2014

Aamu alkoi mukavan raikkaasti vesisadetta enteilevässä säässä. Edellisen illan säätiedotus oli luvannut ruhtinaalliset neljä astetta lämmintä. Eihän siinä mitään. Vaatetta päälle ja baanalle. Baana oli eilisen päivän tapaan R37 eli ihan kelvollista asfalttia. Toki sillä erotuksella, että tie oli asfaltoitu aiemmin kuin edellisen päivän pätkä. Näin ollen pintaa oli jo sieltä täältä paikkailtu ja routa oli nostellut pintaa joissain paikoin. Joka tapauksessa ihan ajeltavaa tietä vaikka millaisella mopolla. Nähtävää ei ole näillä kohdin kovin paljoa, ellei sellaisena pidä pusikkoa tien varressa.

18,5 kilometriä ennen Oshtaa (Google-maps: 60.904216, 35.250232) tapahtuu  eräs venäläisyys. Tie kaartaa asfalttipintaisena, ilman numeroa olevana alemman luokan tienä, jyrkästi vasempaan kohti Voznesenjeä eli Syvärinniskaa. R37 sen sijaan jatkuu sorapintaisena, venäläisittäin gruntovkana, suoraan kohti Oshtaa. Olin ajanut tien kaksi vuotta sitten läpi, ja silloin se oli sellainen pikku-customilla kahdeksaa kymppiä ajettava. Samoin google-mapsin vuoden vanhoissa street view -kuvissa pinta näytti hyvältä. Vaan kun viime talvena ei ollut kunnon routaa ja tämä kesä on ollu yhtä vesisadetta samaan aikaan, kun raskaat rekat jyräävät tietä pitkin tavaraa Venäjän sydänmaille, niin liemenähän se oli. Sinänsä tuo vajaa kahdenkymmenen kilometrin matka oli riemukasta ajeltavaa. Harmi vain, että oli asfalttirenkaat alla. Oshtassa pysähdyimme tuulettamaan soralle pääsyä!

Podporozhesta on Vytegraan 146 kilometriä ja google-mapsin mukaan aikaa matkaan menee kaksi tuntia. Yandex-maps on matkasta samaa mieltä, mutta ajaksi arvioi kolme tuntia ja viisikymmentä minuuttia. Jälkimmäiseen kannattaa uskoa - Venäjällä aina. Se on realistisempi. Matka kuitenkin jatkui tupakkatauon jälkeen Oshtasta kohti Vytegraa. Oshtan kohdalla suomalaiset muuten olivat sodan aikaan kauimpana Syvärin eteläpuolella. Äänisen eteläkärjen kohdilla oli jonkin matkaa todella hyvää asfalttia, joka ei ollut kahteen vuoteen tärveltynyt mihinkään. Hyvä se oli silloinkin, kun edellisen kerran tienoilla kurvailin. Ja juuri tämän asfalttipätkän kohdilla maisematkin Ääniselle päin olivat varsin avarat ja komiat. Pääsääntöisesti tie oli ihan liejuna ja monttuina olevaa soratietä. Suomeksi sanottuna ihan paskana, mutta matkaenskoilla täysin ajettavissa. Jos vielä olisi ollut nappularenkaat alla, niin ehkäpä vielä hauskaakin. Jossain vaiheessa kävi mielessä, että eihän tässä menossa muuten mitään, mutta kun pitää vielä palata takaisinkin!

Aikanaan kuitenkin saavuimme Vytegraan, joka on reilun kymmenen tuhannen asukkaan kaupunki Äänisen eteläkärjestä. Kaupunki sijaitsee vain noin 30 kilometrin päässä Volga-joen erään sivuhaaran alkupisteestä. Varsinainen erikoisuus ja syy, miksi tulimme kaupunkiin, on sukellusvenemuseo. Kaupungin pormestari on entinen sukellusveneen kapteeni, ja on hankkinut kaupungin läpi virtaavan Vytegra-joen rantaan vanhan 60-luvulta peräisin olevan sukellusveneen turistirysäksi. Vene on samanlainen kuin Pohjois-Korean laivaston ylpeys sillä erotuksella, että Pohjois-Koreassa uskotellaan sen olevan käypää tavaraa, mutta Venäjällä siihen on tehty museo. Joka tapauksessa käymisen arvoinen paikka.

Pois lähtiessämme tapasimme Kazakstanilaisia off-road-miehiä. Vedettiin nortit, vaihdettiin kuulumiset ja käyntikortit. Verkostoiduttiin. Matka jatkui tulojäljelle kohti Syvärinniskaa ja Syvärin pohjoispuolella olevaa Krasnyi Boria, jossa kaverilla piti lämpimän saunan odottaa. Lämmintä oli pyörän mittarin mukaan 3-4 astetta ja laivalta poistuessa satoi räntää. Pasin Africa Twinin bensapumppu sai tarpeekseen tärinästä muutama kilometri ennen Oshtaa. No, matka jatkui pienen pysähdyksen jälkeen. Pysähdyksen aikana Pasi irrotti pumpun ja korvasi sen putken pätkällä. Oshtassaa söimme herkulliset rassolnik eli suolakurkkukeittolounaat. Hintaan kaksi ja puoli euroa. Leivän ja mehun kera. 

Ruokailun jälkeen saimme Svetalta tekstiviestin, että jos aiomme seuraavalla Syvärin lautalle, niin tunnin kuluttua pitäisi olla rannalla. Matka ei ole pitkä, mutta ajoimme kuin ekstaasissa hyväkuntoisesta soratiestä nauttien. AT tahtoi vielä käydä tankilla. Ennen Syvärinniskaa on oikealla bensa-asema, jossa tankkasimme lennosta. Minä tilasin ja maksoin. Pasi tankkasi. Olimme jonossa kymmennen minuuttia ennen lautan lähtöä. Sveta oli käynyt joen etelärannalla kaupassa ja siten oli meitä vastassa. Perille Krasnyi Boriin päästyämme Pasi purki ja kasasi bensapumpun, joka päätti jälleen ryhtyä toimimaan. Tuttavani, kylän vakioasukas, Igorin tuomaa tinakolvia ei tarvittu. Minä sen sijaan huomasin, että tuo 150 kilometrin liejuinen soratie oli syönyt takajarruni metalli vastaan metalli -tilanteeseen. Eikä eruajarrujakaan ollut enään moneen jarrutukseen jäljellä. Svetan mies Dmitry oli lämmitellyt saunan. Tervetuliaisborshin ja muutaman votkan napattuamme siirryimmekin saunan lämpöön. Vähän esittelimme Pasille kylän nähätävyyksiä, jonka jälkeen söimme yksinkertaisen, mutta maittavan maalaisaterian ja painoimme päät tyynyihin. Oli ollut odotettua rankempi päivä.

AT:n bensapumppu hajosi poikkeuksellisen hyväkuntoisessa tien kohdassa

          Oppi numero 3: Älä oleta venäläisestä soratiestä aiemman kokemuksen perusteella mitään. Se on juuri           siinä kunnossa kuin on, silloin kun tulet tien päähän. Etenkin sade ja raskas liikenne syövät soratien                 loppuun hyvinkin nopeasti.

          Oppi numero 4: Vähänkin pidemmällä retkellä ylimääräiset jarrupalat ovat hyvä lisä                                       varaosavalikoimassa.

Päivä 3, torstai 26.6.2014

Hieno ajopäivä alkoi Syvärin risteilyllä. Risteiltiin lautalla joen pohjoisrannalta etelärannalle. Aurinko paistoi ja lämmintäkin oli 16-17 astetta. Nopea Bemarin tankkaus ja kohti Novgorodia. Ilman jarruja. Tai oli niitä edessä nyt hieman jäljellä, mutta hyvin säästellen piti ajella. Lotinanpeltoon saakka ajeltiin samaa tuttua R37:a pitkin eli kelvollista asfalttitietä ja pusikkoa ihaillen. Lotinanpellon ympyrät menivät nyt ilman lipsumisia läpi, ja matka jatkui etelään valtatie M18 pitkin. Tie, kuten Luoteis-Venäjän M-luokan tiet yleensäkin, oli todella hyväkuntoista uutta asfalttia. Kaistat leveitä, samoin piennaralueet. Niinpä etenimmekin huomattavasti edellispäivää joutuisammin. Matkanopeuden pystyi säätämään haluamakseen. Me ajelimme sellaista satasen kahta puolen pyörivää nopeutta. Tie ja liikenne olisi antanut mahdollisuuden nopeampaankin etenemiseen, mutta minä tykkään enempi nautiskella kuin keskittyä nopeavauhtiseen ajamiseen. 

Sillä tavalla Venäjän liikennejärjestelyt ovat vielä monin paikoin kehittymättömiä, että isotkin valtatiet kulkevat usein kaupunkien läpi. Näin myös M18. Sästroin (ven. Сясьстрой) kohdalla pidimme huoltotauon. Tankattiin pyörät, syötiin kunnon shavermat kioskilta ja lopuksi käytiin autopesulassa pesettämässä pyörät.

Noin tunnin pysähdyksen jälkeen jatkoimme matkaa. Volhova-joen suisto kanavineen olisi ollut mielenkiintoinen tutustumisen kohde, mutta tälle päivälle olimme varanneet niin paljon ajamista, että heti Volhova-joen ylitettyämme käännyimme kantatie A115:lle. Kohti Novgorodia. A115 on sen verran pieni tie, että hetken aikaa piti kysellä paikallisilta, että viekö tie Novgorodin suuntaan. Sinänsä jännää, että piti tosiaan olla paikkakunnan asukas, jotta osasi vastata kysymykseen. Jotenkin sitä kuvitteli, että kuka tahansa vastaan kävelijä tietäisi, mihin tie vie. 

A115, Staraja Ladoga

Nyt matkanteko muuttui nautinnoksi. Suomalaisen kantatien kokoinen ja tasoinen tie mutkineen oli nautinnollista ajettavaa. Mäkiä ei isommin ollut. Käsittääkseni seuraava isompi kumpare on Uralilla! Melko pian tuli vastaan viikinkien aikoinaan perustama Staraja Ladogan kaupunki. Valokuvaustauko ilman kypärän päästä ottamista. Isompaankin pysähdykseen kaupungissa olisi varmaan ollut nähtävää. Me olimme tulleet kuitenkin moottoripyörällä ajelemaan, joten eteenpäin - pirjod! Tie myötäilee hyvin pitkälti Volhova-joen rantoja, ja mukavia pikkukyliä ja kaupunkeja riittää nähtäväksi. Iloitteluun tuo pienen harmin se, että kylien kohdalla on 60 tai 40 km/h nopeusrajoitus. Periaatteessa. Käytännössä rajoitteena toimii terve järki, sillä venäläisen käytännön mukaan, jos liikennemerkillä osoitettua suurinta sallittua nopeutta ei ylitetä yli 20 kilometrillä tunnissa, ylityksestä ei sakoteta. Ja toisaalta, kuulemamme huhun mukaan Venäjän poliisien tutkat ovat sen verran vanhanaikaisia, että ne eivät älyä tunnistaa moottoripyörää. En tiedä, pitäneekö paikkansa.

Kirishin kaupunkia lähestyessämme pysähdyimme valokuvaamaan kaupungissa toimivaa ydinvoimalaa. Piippujen vieressä oleva tuotantorakennus oli kokonsa takia vaikuttava ilmestys. Kotiin tultuani totesin, että kuvaamamme ydinvoimala oli Luoteis-Venäjän suurin CHP-laitos (yhdistetty lämmön- ja sähkön tuotanto). Tie oli koko matkan kuvassa näkyvän kaltaista. Zuevossa saavuimme Venäjän valtimolle, Pietarin ja Moskovan yhdistävälle moottoritie M10:lle. Risteyksestä olivat liikennevalot pimeänä. Viisi minuuttia odotimme sekaan mahtumista. Ja kyllä pelotti! M10 on nelikaistainen moottoritie, jolla keskikaide erottaa liikenteen. Oikeaa kaistaa ajetaan rekkojen määrittämää 90-100 km/h nopeutta. Vasenta kaistaa sitten ohitetaan nopeudella 120-160 km/h. Ja jos jossain jono seisoo, ja oikealla on pientareella tilaa, niin sitä pitkin sitten kurvataan 60-70km/h ohi. Ja tulpan kohdalla sitten kaikki kolme "kaistaa" survoutuvat yhdelle kaistalle. Ja ajoit miten tahansa, aina tuntui olevan rekka rekisterikilvessä kiinni.

Ennen Tsudovoa törmäsimme tällaiseen tulppaan. Rekka seisoi jonossa, ja joku oli ajanut perään. Jono ennen tapahtumapaikkaa oli noin kilometrin pituinen. Onneksi mopoilla pääsi mukavasti ohittamaan seisovaa jonoa. Ruuhkan varsinainen syy selvisi noin kilometri lisää eteenpäin puikkelehdittuamme. Ennen Tsudovoa oliviin liikennevaloihin oli pysähtynyt täysperävaunullinen rekka. Takaa tullut vastaavanlaisen yhdistelmän kuski ei ollut huomannut pysähdystä, vaan oli vetänyt satasta edellä olevan perään. Lopputulos: etummaisen auton perävaunu oli noussut kokonaan nupin kyytiin, ja perään ajajan hytti oli typistynyt puolen metrin pituiseksi. Puikoissa olleella piruparalla ei ollut mitään mahdollisuuksi selviytyä. Hiljaiseksi veti - etenkin, kun omat jarrut alkoivat olla moottorissa ja ajosaappaiden pohjissa!

Ilman ongelmia kuitenkin selvittiin Novgorodiin. Pitkät selkoset ajelimme ulkomuistini varassa, mutta ennen iltaa aina laitoimme navigaattoriin sen päiväisen hotellin osoitteen. Niinpä paikkakunnan ykköshotelli Volhovkin löytyi mutkatta. Sen verran kaupungilla pysähdyttiin, että pysätimme ohi ajavan nuoren motoristin, joka neuvoi varaosakaupan osoitteen. Yli 300 tuhannen asukkaan kaupungissa on yksi varaosakauppa, josta voi ostaa länsipyörien osia! Poika kutsui meitä vielä illaksi paikallisen ostarin pihaan, missä nuoret motoristit iltaisin kokoontuvat. Käytiin, mutta nähtävästi vanhat ukot olivat liian aikaisessa, sillä ketään ei nähty. Mentiin hotellille syömään, juomaan ja nukkumaan. Pyörät jätimme hotellin vieressä olevalle vartioidulle pysäköintialueelle. Vartijana toiminut vanhempi mies häkeltyi täysin, kun sai vahdittavakseen kaksi ulkomaista moottoripyörää. Niin täysin, ettei osannut kirjoittaa kuittia kahdelle yölle. Luvattiin käydä seuraavanan päivänä maksamassa lisää.

Päivä 4, perjantai 27.6.2014

Päivä aloitettiin hakemalla aamupalan jälkeen taksilla jarrupalat Avto-Velo-myymälästä, joka sen lisäksi, että on paikkakunnan ainoa länsipyörien varaosaliike, on myös virallinen Jawa-moottoripyörien jälleenmyyntipiste. Paikan nimi on MotoVelo ja sijaitsee osoitteessa ulitsa Popova 14/32, puh. 8(8162)61-58-71. Palat eteen löytyivät heti ja taaksekin olisi saanut seuraavaksi päiväksi. Tosin vasta iltapäiväksi. Maksoimme, kiitimme kauniisti hyvästä palvelusta ja poistuimme. Kaveri tiskin takana totesi, että homma harasoo. Takapalat ovat kuranttia tavaraa muihinkin pyöriin. Tulevat joka tapauksessa. Jarrupalojen hinta oli 1200 ruplaa eli noin 25 euroa. Taksi ajoi 10 kilometriä suuntaansa ja odotti pihassa puoli tuntia. Hinta noin 350 ruplaa eli noin seitsemän euroa. 

Loppupäivä vietettiin Novgorodin Kremliin tutustuen. Vierailimme myös museossa, jossa näimme muun muassa rauhansopimuksen, jossa ensimmäisen kerran määriteltiin alue, jota nykyään kutsutaan Suomeksi. Itselleni oli tärkeintä nähdä karjalan kielellä ja kyrillisin kirjaimin kirjoitettu tuohikirjoitus, josta olin ensimmäistä kertaa kuullut jo 2005 kesällä pietarilaiselta työkaveriltani. Illalla sitten vaihdoimme eteen ihka uudet jarrupalat. Olipa mukavaa, kun pyörässä oli edes edessä jarrut, joihin voi luottaa.

Valeria-neito hotelli Volhovin respassa.

Valeria-neito hotellin respassa teki parhaansa etsiessään minulle takajarrupaloja Novgorodin ja Pietarhovin väliltä. Ei löytänyt. Venäjällä täytyy verkostoitua, yksin et ole mitään. Ja verkostoja täytyy hoitaa. Tämän olen oivaltanut ja niinpä turvauduin aivan Pietarhovin majapaikkamme lähellä asuvaan ystävääni Darjaan, jonka kanssa oli jo aiemmin sovittu, että mennään yhdessä tutustumaan Pietarhoviin. Kirjoitin tekstiviestin, että huomenna lähdemme aikaisin aamulla, jotta ehdimme etsiä iltapäivästä varaosia pyörääni. Viiden minuutin kuluttua tuli vastaus, että mitä tarkalleen ottaen tarvitset? Voin soittaa parille kaverille, jotka ymmästävät pyöristä. Kerroin tarvitsevani takajarrupalat BMW F650 Funduroon. Meni pari tuntia ja puhelimeen napsahti vastaus: Pietarista löytyy, maksavat 1000 ruplaa. Mieheni voi käyttää teidät kaupungissa. Jess! Ukot nukkumaan ja odottamaan uusia seikkailuja.

Päivä 5, lauantai 28.6.2014

Lauantai oli reissumme tähän astisista päivistä lämpimin. Lämmintä 18 astetta ja aurinko paistoi. Novgorodista lähtiessämme totesimme navigaattorin käytön hyväksi ja hauskaksi. Jotenkin olen mieltänyt, että ainahan kaupunkiin osaa perille, mutta pois osaaminen on aina vaikeaa. No navigaattori auttoi - sellaisia pikkukatuja pitkin, että varmasti emme niille olisi eksyneet, vaikka olisimme kartasta katsoneet. Vihdoin pääsimme ulos kaupungista ja kantatielle R47. Olimme edellisenä iltana keskustelleet perässä roikkuvista autoista (rekoista). Ajavat pelottavan lähelle. Päätimme ajaa hieman nopeammin, etteivät notkuisi persuksissa koko aikaa. No, minä olen pari kertaa elämässäni asunut Venäjällä ja jonkinlainen tatsi on myös paikalliseen ajokulttuuriin. Ajettiin siis koko päivä venäjäksi. R47 on varsin hyvälaatuista öljysoratietä. Tiellä oli liikennettä vähän, ja reipasta vauhtia edeten ja pusikoita ihaillen saavuimme Lugan esikaupunkialueen Nesteelle, jossa pidimme tauon.. Samalla totesimme, että ei taida perässä roikkujat ja ohi pyrkijät vauhtia lisäämällä kadota. Aina löytyy joku, joka ilmestyy kahden metrin päähän rekisterikilvestä ohitusta kyttäämään!

R47 - hyväähän tuo tie oli.

Lugan Nesteellä totesin Nesteen tekevän paljon hyvää suomalaiselle viennille. Jokaisella Nesteen asemalla oli nimittäin Fiskarsin tuotetaulu ykköspaikalla sisäänkäynnin jälkeen. Muitakin suomalaisia tuotteita löytyi valikoimista. Lugan jälkeen liityimme valtatie M20:n liikennevirtaan. M20 on entisen Neuvostoliiton pääväyliä. Sitä tituleerattiin Neuvostoliiton parhaaksi valtatieksi ja se johtaa Pietarista Kiovaan. Tie on todellakin hyväkuntoinen, ja liikennettä runsaasti. Ei kuitenkaan niin paljon kuin M10:llä. Opimmen kuitenkin ohittamaan siltatyömaata ennen kilometrin pituisen autojonon kuudenkympin nopeudella oikeanpuoleista piennarta pitkin. Ja ohittamaan, kun oli vähänkin rakoa. Niitä perässä roikkujia vaan riitti. Kerran oli jopa hengenlähtö lähellä. Kolme rekkaa jonossa. Viimeisen rekan ja minun välissä sininen auto. Sininen lähti ohitse. Ohitti yhden rekan. Minä seuraavassa mahdollisessa paikassa ohi. Ja juuri kun olin takaa päin laskien ensimmäisen rekan nupin ohittanut, niin se sininen auto työntää suoraan eteeni. Minulla vauhtia 140 eikä jarruja kuin etupyörässä. Helvetillistä töötän soittoa. Sieltä se vaan tuli ilman peilihin katsomista ja jätti minulle tien vasempaan laitaan puolentoista metrin raon itsensä ja asfaltin lopun väliin. Ohihan siitä pääsin. En tosin jäänyt seuraamaan, miten Pasi takanani selviytyi tilanteesta. Aikanaanhan tuo taas näykyi peilissä. Viimein saavuimme ikiaikaiseen inkeriläiskylä Hatsinaan, jossa pidimme tupakan mittaisen tauon, ja ilmoitimme Darjalle olevamme hetken kuluttua majapaikassamme Nizinossa.

Green Hotel Nizinossa, inkeriläiset kutsuivat paikkakuntaa Teppolaksi. Inkeriläisten vaikutus alueen nimistössä näkyy selvästi vieläkin, jos osaa lukea kyrillisiä kirjaimia.

Majapaikkaan saavuimme hyväpäällysteistä pikkutietä pitkin. Tie kulki inkeriläiskylien läpi. Tästä kertoivat myös kylien nimet: Ala- ja Ylä-Purskaja, Mutakylä ja monet muut Suomensukuiseksi arvattavat nimet. Tienvarsi alkoivat myös reunustaa monet pienet lammet, joista Pietarhovin suihkulähteet saavat vetensä. Useissa lammissa harjoitettiin myös karpin kasvatusta. Hyvissä ajoin saavuimme majapaikkaamme Nizinoon ja aloimme odottaa kyytiä Pietariin ja varaosakauppaan. Sovittuun aikaan Darja kurvasikin Mersulla pihaan ja lähdimme jarrupaloja hakemaan. Matkaa kaupunkiin oli noin 25 kilometriä ja kaupungissakin vielä parikymmentä kilometriä. Aikaa meni suuntaansa tunti ja ostokset tehtiin varsin sujuvasti. Illalle oli luvassa pieni sormien likaamistuokio.

Pietarin kehätie KAD, on Suomi-pojalle itsessään ihan näkemisen arvoinen paikka. Kaistoja on parhaimmillaan kuusi suuntaansa. Tie on paikoin maksullinen, 40 ruplaa per auto. Pohjois-Karjalan ruuhkiin tottuneena tuntui, että oli ihan mukavaa, kun Darja oli puikoissa ja minä kyydissä. Lauantai-iltapäivä oli varsin kuollutta niin KAD:lla kuin kaupungissakin, kuten kuvista näkyy. Voi vain kuvitella, millainen hässäkkä on päällä kaikkien rynnätessä aamulla töihin. Ilman navigaattoria en lähtisi kait ollenkaan tuonne seikkailemaan, vaikka aika hyvin kaupungissa osaankin liikkua. Ja muutenkin pysyttelen mieluummin esikaupunkialueilla silloin, kun itse ajan. Kaksi tuntia meni reissuun yhteensä. Tarjosimme Darjalle, että ostetaan edes bensaa tuohon autoosi, mutta ei kelvannut. Kuulemma mukavaa oli meitä kuskailla. No, illalla sitten vaihdoimme pikaisesti jarrupalat taakse ja totesimme takajarrulevyn menevän syksyllä vaihtoon.

Aika loppuunhan tuo oli kulunut. Ehkä tilanteen olisi pelastanut, jos talvihuollon yhteydessä olisin puhdistanut liukutapit kunnolla. Tätä kutsutaan termillä learnin by doing - tekemällä oppiminen!

Kun jarrupalat oli vaihdettu, saimme huomata 20 vuotta vanhan Bemarin olevan vielä Venäjän naismarkkinoilla käypää valuuttaa. Hotellissamme oli tuloiltanamme häät, ja häävieraisiin kuuluneet nuoret naiset tulivat kysymään, josko saisi ottaa valokuvia pyöräni selässä. Riemuni oli rajaton, sillä Pasin Africa Twin ei kiinnostanut yhtään! Kuviahan sai ottaa! Kiinnostus vanhaa kohtaan rajoittui kuitenkin vain moottoripyöriin.

Päivä 6, sunnuntai 29.6.2014

Tutustuttiin Darjan ja miehensä Dimitrin opastamina ja kuljettamina Pietarhoviin ja vieressä sijainneeseen Aleksanterin puistoon. Molemmat ovat tutustumisen arvoisia paikkoja. Pietarhovissa on enemmän nähtävää. Aleksanterin puisto on hyvä paikka rauhoittumiseen suurkaupungin vilinän jälkeen.

Päivä 7, maanantai 30.6.2014

Aamu sarasti pilvisenä. Saatiin pyörät pakattua, kun alkoi sellainen satamisen rajoilla oleva tihkusade. Navigaattori yritti huijata meidät kiertämään Pietari kehäteitä pitkin. Pääsimme yhteisymmärrykseen, kun naputtelin koneeseen Kronstadt. Eli tarkoituksemme oli ajaa patotietä pitkin Suomenlahden yli ja siitä sitten kohti Viipuria. Tiet olivat hyviä asfalttiteitä. Venäläiset ystäväni ovat usein sanoneet patotietä hienoksi. Vaikuttavahan tuo rakennelmana oli, mutta en minä sitä osaa miksikään erityisen hienoksi nähtävyydeksi mainostaa. Ehkä oma syynsä oli synkällä ilmalla. Vaikuttavin kohta tiestä oli se osuus, jolla Suomenlahden alittavaa tunnelia pitkin mentiin laivaväylän ali. 

 Kronstadtissa pysähdyimme tankkaamaan pyörät ja juottamaan kuskit. Vesisateessa kylpevä Kronstadt patotien varressa sijaitsevan bensa-aseman pihasta arvioituna oli aika karun oloinen paikka. Patotie päättyi aikanaan ja erkanimme KAD:lta valtatielle A-181 tai kansainvälisillä numeroilla E18. Hyvää asfalttitietä köröttelimme vähäistä rekkojen määrää ihmetellen Viipuriin, jossa kävimme kauppahallista ostamassa tuliaisnamit ja juomassa kupilliset kahvia. Kauppahallissa sattui mieliinpainuva pieni tapaus. Karmellikauppias hymyili ystävällisesti ja sanoi: "Minä tunnen sinut. Oletko taas moottoripyörällä? Sinulla on sellainen punainen moottoripyörä." Oli kuulemma nähnyt minut keväisellä Laatokan retkelläni. Viipurin jälkeen kohti Svetogorskia ja Suomea. Tie oli edelleen hyväkuntoista asfalttia, ei tosin valtateiden tasoa. Raja toimi molemmilla puolilla nopeasti ja mutkattomasti ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme koti-Suomessa Itä-Imatralla.

Pasille iski totuttuun tapaan koti-ikävä, mutta minä jatkoin vielä hetkisen seikkailujani. Pyörähdin Suomen tulliaseman naapurissa asuvien ystävieni Matin ja Sannan luona - kiitos kahveista. Alkuperäiseen suunnitelmaan oli kuulunut yöpyminen ja saunominen Jukan luona Joutsenon Ahvenlammella. Niinpä suuntasin Joutsenoon. Kiitos vain Jukalle ja Lotalle hyvästä pidosta ja pehmeästä laskusta kotimaan elämään. Saunottiin, katsottiin valokuvat reissusta ja siinä sivussa otettiin jokunen olut. Ja pari päälle.

Päivä 8, tiistai 1.7.2014

Pilvipoudan ja pienen sateen tihuuttelun saattelemana ajelin yksitoikkoista kuutostietä kotiin Joensuuhun. Suurin takaisin totuttelu oli nopeusrajoitusten edes suurpiirteisessä noudattamisessa. Ja suomalaisissa ohituksissa. Vanha äitimuorini tarjosi Simpeleellä pullakahvit. Muuten matka meni yksillä istumisilla. 

Matkaa kertyi pyörän trippimittarin mukaan 1907 kilometriä ja 400 metriä. Kaikkinensa ihan mukava reissu. Vytegran kiepautusta lukuun ottamatta ajettavissa ihan millaisella pyörällä tahansa. Käykää ihmeessä ajelemassa Venäjällä. Reittisuunnittelussa kannattaa käyttä Googlen ja Yandexin karttapalveluita - kuvia ja street viewejä. Ajosuorite kannattaa laskea ajassa, ei kilometreissä. Molemmat ohjelmat antavat kilometrit samalla tavalla, mutta Yandexin ajoajat ovat realistiset, Googlen eivät useimmiten edes viitteelliset. Jos Venäjällä matkailusta tulee kysymyksiä mieleen, ota ihmeessä yhteyttä cooking.snowman@gmail.com -osoitteeseen.

Lauantai 20.7.2014 - Epilogi

Matkakertomus on jälleen kirjoitettu. Nyt seuraavat puoli vuotta yritän olla ajattelematta ensi kesän retkiä. Vaikeaa tekee.

2012 - Kargopol

Karttaharjoitus:

Aikataulutettu ajosuunnitelma:

Taipale                                km                              t                     

Joensuu – Värtsilä               80 km                       1 h                 

rajan ylitys                              0 km                       1 h               

Värtsilä – Suojärvi              140 km                       4 h 15 min    

Suojärvi – Porajärvi             83 km                       2 h 5 min        
Päivä 1                              303 km                       8 h 20 min 

Porajärvi – Karhumäki       130 km                       3 h 13 min     

Karhumäki – Pudozh          190 km                       4 h 52 min
Päivä 2                              320 km                       8 h 5 min         Yhteensä 623 km/16 h 25 min

Pudozh – Kargopol            160 km                       3 h 54 min    

Kargopol – Pesok               54 km                       2 h 40 min
Päivä 3                             214 km                       6 h 34 min        Yhteensä 837 km/22 h 59 min

Pesok – Vytegra                 170 km                      6 h               

Vytegra – Voznesenje           86 km                      3 h 17 min    
Päivä 4                              256 km                      9 h 17 min        Yhteensä 1093 km/32 h 16 min

Voznesenje–Lotinanpelto   130 km                       4 h 32 min     

Lotinanpelto – Pitkäranta  180 km                       4 h 25 min
Päivä 5                              310 km                      8 h 57 min         Yhteensä 1403 km/41 h 13 min

Pitkäranta – Värtsilä         120 km                       3 h 9 min       

rajan ylitys                              0 km                       1 h                

Värtsilä – Joensuu               80 km                       1 h                 

Päivä 6                              200 km                       5 h 9 min           Yhteensä 1603 km /46 h 22 min

Jos tällä aikataululla mennään, niin yön joutuu nukkumaan teltassa. Pesokissa ei nimittäin ole hotellia. Ja Voznesenjekin on laskettu sen varaan, että pääsen kaverin Diman luo yöksi. Mutta mikäänhän ei ole niin varmaa kuin epävarma - etenkin Venäjällä. Eli ihan varmasti aikataulu elää, kunhan matkaan päästään. Jonkinlainen runko on kuitenkin hyvä olla suunnittelun tukena.

18.7.2012 Päivä 1

Ensimmäinen matkapäivä valkeni lämpimänä ja kesäisen aurinkoisena. Näinhän ne matkakertomukset aina alkavat. Vaan ei ala minun tarina näin, ei ala! Ensimmäinen matkapäiväni valkeni toki lämpimänä, mutta varsin pilvisenä ja ilmeistä oli, että sade alkaa millä hetkellä tahansa. Sadetutka näytti, että mitä todennäköisemmin joudun ajamaan osan päivää kaatosateessa. No eihän siinä mitään. Niinkuin Kokkosen Anssi kerran totesi, sateen sattuessa ajetaan sateessa. Näinhän se on. Ei muuta kuin tavarat pyörän selkään ja matkaan.

Rajalle saakka matka jatkui sujuvasti rajalle, eikä sada kiusannut. Molemmat tullit sujahtivat läpi lähes huomaamatta. Tankki ja kanisteri täyteen bensaa ja keula kohti Porajärveä. Ja sitten alkoi se kaatosade. Sen verran alkanut kaatosade vaikutti matkahuumoriin, että jo ennen Suistamoa huomasin mielestäni hyvin kiinni sitomani Haltin makuupussin pudonneen tielle. Pysähdys, vilkaisu taa. Ei näy. No ei sitten nukuta makuupussissa. Tie Jänisjärven pohjoisrantaa pitkin on ihan hyvä ajaa, mutta mitään järkeä en tästä reittivalinnasta löytänyt. Tosi vähän nähtävää ja olihan se sellaista suomalaisittain kehnoa se tie.  Enskalla kannattaa ehdottomasti käydä ajamassa. Suistamolta Leppäsyrjään ja edelleen kohti Loimolaa. Toisaalta hauskaa alkuverryttelyähän se oli, mutta kyllä välillä pyrki huumori loppumaan sateen kanssa. Sataako tämä tosiaan koko päivän. Ei satanut. Olisikohan ollut noin kahden kolmen tunnin kuluttua Loimolassa, kun sade lakkasi ja sää alkoi muuttumaan lämpimän aurinkoiseksi. Mutta kylläpä kuuma kahvi Loimolan kyläkaupassa maistuikin hyvälle. Termospullo täynnä kahvia voisi jatkossa olla ihan ajattelemisen arvoinen vekotin.

Pitkärannan ja Suojärven välinen tie, jonka varressa Loimolakin on, on nykyään todella hyvässä kunnossa neljän vuoden takaisen retken aikaiseen tiehen verrattuna. Kun ilmakin alkoi iltapäivästä muuttumaan aurinkoiseksi, oli matkamotoristin mieliala korkealla. Ukko kuivui käsiin auringossa ja ajoviimassa. Sortavala tuli tällä kertaa vastaan yllätävän nopeasti. Olin päättänyt, että mieluummin ajoissa perille ja sitten turistihommat. Jos matkan varrella jää taivastelemaan, niin ongelmien ilmaantuessa menee sitten helposti tosi myöhälle yöhön. Niinpä ohitin Suojärven jotakuinkin heittämällä. Kaiken varalta kävin kuitenkin tankkaamassa vanhalla tutulla bensa-asemalla.

Sitten matka jatkui kohti Porajärveä, jossa piti yöpymän. Netissä olevien kuvien perusteella tosi luonnonkaunis paikka. Sinne siis. Venäjällä teiden laatu on jatkuva puheenaihe. Kunto vaihtelee tosi paljon ja tosi nopeasti. Satasta ajettava sora- tai asfalttitie saattaa seuraavan mäen nyppylän jälkeen muuttua kolmea kymppiä ajettavaksi sora- tai asfalttitieksi. Eli vaikka tie olisi kuinka hyvä, tarkkana kannattaa olla. Tai sitten keskellä ei mitään saattaa vastaan kävellä näillä Luoteis-Venäjän syrjäkylillä lehmiä, sikoja tai vuohia. Eli silmä kovana ja pää kylmänä, vaikka kuinka mieli tekisi revitellä.

Tie säilyi todella hyväkuntoisena soratienä ja näytti, että turistihommiinkin riittää aikaa, jos hyvä kohde tulee. Lahkolammen kylän kohdalla tuli. Tie kulkee hieman Lahkolammen kylän ohi, joten kylästä, jossa tuskin montaa sataa asukasta on, en tiedä mitään, mutta kuvassa oleva kulttuuritalo on tosi juhlava ilmestys komealla paikalla. Korkealla vaaran laella, josta avara maisema länteen päin aukeaa juhlavana. Ja taas yksi Venäjän ihmeellisyys. Tien varressa oli torimyyjä naisten kamppeita kauppaamassa!

Joskus nuorempana luin sissiromaanin, jossa suomalaiset eksyttivät Kostamuksessa takaa-ajajat siten, että paikalliset suomalaissotilaat ohjasivat porukan alueelle, jossa tiedettiin kompassien menevän sekaisin. Suomi-pojat pelastuivat, kun venäläisiltä puuttui paikallistuntemus. Luulin aina, että kyseessä oli Kostamuksen kaupungin alue. Karjalasta löytyy hieman Lahkolammen jälkeen myös Kostamuksen kylä, josta romaanissa mitä ilmeisemmin puhuttiin. Kaupunkihan perustettiin vasta 70-luvulla! Ja taisinpa ajaa osittain tuon mainitun alueen läpikin. Kostamuksen kylästä Porajärvelle saakka tien varsi oli täynnään punaisia kiviä. Pysähdyin tutkimaan, mistä on kyse. Vähän olen kivistä perillä, sillä vaimoni on saanut kivisepän koulutuksen ja on asiaa joskus minulle selittänyt. Rautapitoinen kivi muuttuu pinnaltaan punaiseksi. Nämä olivat mielestäni juuri sellaisia kiviä.

Ja sitten tuli Poräjärvi. Juuri niin kaunis paikka kuin kuvista voi olettaa. Mutta ongelma oli heti käsissä, kun kysyin hotellia. Juu, kyllä hotelli kylästä löytyy, mutta on vain lopettanut toimintansa. Eihän sille mitään mahtanut. Jo vanha neuvostoliittolainen sanonta sanoi, että sitä mitä ei ole, ei ole. Kello oli illalla jossain kuuden maissa. Eihän minulla tietysti karttaa ollut, mutta onneksi olin printannut tuon yllä olevan ajosuunnitelman. Hyvinhän tässä ehtii. Jos autolla menee Karhumäkeen kolme tuntia näitä teitä pitkin, niin mopolla pääsee vähän nopeammin eli hyvissä ajoin perillä. Vähän vaaleaa leipää ja kivennäisvettä ja matka jatkui. Vaan kyllä minä jossain vaiheessa tuumailin, että miksi hemmetissä tämä ensimmäinen päivä aina menee pitkäksi!

Porajärven ja Juustjärven puolivälissä vastaan tuli auto suomalaisin kilvin. Pysähdyttiin tarinoimaan. Eihän ne mitään suomalaisia olleet, vaan Pietarsaaressa asuvia venäläisiä. Mies puhui kyllä tosi hyvää suomea. Neuvoi, että Juustjärveltä on nopein reitti ajaa pohjoisen kautta Karhumäkeen. Hirvaksen kautta tulee 50 - 100 kilometriä ylimääräistä, älä aja sitä kautta. Kun ennen Juustjärveä tulee risteys ja asfalttitie, käänny vasemmalle niin hyvä tulee. Näin neuvoi. Hyvä soratie päättyikin viimein t-risteykseen ja asfalttitiehen. Risteyksessä paikalliset off-road-kaverit tekivät koneremonttia. Jostain hemmetin syystä kysyin tietä Karhumäkeen. Neuvoivat kääntymään oikeaan, joka tuntui minustakin paljon loogisemmalta. Niinpä sitten köröttelin ne ylimääräiset kilometrin Hirvaksen kautta! Ei sen puoleen, tosi nätti reittihän se oli. Hirvaksessa oli todella iso huoltamokompeksi, josta löytyi kaikkea saunasta lähtien. En kuitenkaan jäänyt saunomaan, vaan söin herkulliset shsaslikit ja join kupin kahvia päälle. Onpa taas hyvä jatkaa matkaa. Nyt olin sitten valtatiellä M18 tai kansainvälisesti E105. Ihan uusi pinta ja hyvin tehty. Sataa viittäkymppiä kohti Karhumäkeä. Hyvissä ajoissahan minä siellä perillä olin, vaikka kellonaikaa en muistakaan. Hotellilla sitten tapasin kiteeläisen Hakulisen Esan, joka oli tullut Varadenolla pohjoisesta päin paikalle. Hotellin baarissa nautittiin iltakaljat ja turistiin päivän kokemuksista. Ensimmäisen päivän saaliiksi tuli 488 km kotoa, josta 280 km soralla.

Esa vasemmalla, minä oikealla.

19.7.2012 Päivä 2

Toinen päivä alkoi Karhumäessä maittavan pelmeni-aamiaisen vauhdittamana. Aamulla herättyäni havaitsin tavaroiden pakkaamisen pikkutarkkuuden tärkeyden. Minulla on kilpirauhasen vajaatoiminta ja siihen lääkkeet. Aamulla lääkettä ottaessani huomasin, että jos en tee mitään, on minulla loppumatkasta purkillinen lääkepulveria tablettien sijaan. Eli vessapaperia purkkiin, etteivät ihan jauhoksi toisiaan vasten hankaudu. Ja jos ensimmäinen päivä alkoi pilvisesti ja sateisesti, oli toisen päivän alku suorastaan loistavan aurinkoinen. Esa ja Leena olivat jo pakanneet pyöränsä, kun minä vasta ennätin paikalle. Aikamme siinä turistiin laittauduttiin pikkuhiljaa tien päälle.

Ajelin hetken matkaa Esan perässä takaisin päin, sillä maisemat Karhumäkeen tultaessa olivat mielestäni todella kauniita. Niitä parani ihastella useampaankin otteeseen, kun kerrankin oli tänne saakka saapunut. Olin vihdoin päättänyt ostaa kartan eilisestä ylimääräisestä koukkauksesta oppineena. Varmaan reilu puoli tuntia tuli pyörittyä pikkukaupungin keskustaa sinne tänne ilman tulosta. Lähdin etenemään kohti Poventsaa, jonne johtavan tien varressa oli myös hyvätasoinen bensa-asema. Käytän muuten tietoisesti koko ajan sanaa bensa-asema, sillä Venäjällä huoltoa näiltä asemilta on yleensä turha odottaa. No bensa-asemalta sitten löytyi se karttakin. Kyllä minä sitä kerran illalla katsoinkin, mutta sitten se taas unohtui.

Poventsa oli etukäteen kiinnostanut minua jatkosodan aikaisen historiansa takia kovasti. Asukkaita taajamassa on vain noin 2500, mutta se kanava ja sen historia. Sota-aikana v. 1941 venäläiset avasivat Poventsan taajaman yläpuolella sijainneen Stalinin kanavan sulut hukuttaakseen taajaman ja sitä miehittäneet suomalaiset. Nykyisin kanava tunnetaan Vienanmeren-Itämeren kanavana. Kanavan yli kulkeneelta sillalta katsottuna sulku oli aika vaikuttavan näköinen. Olisin ottanut siitä kuvan kieltotaulusta välittämättä, mutta kun aloin zoomailemaan kameraa sillalla, tuli toisen pään kopista vartija ja ilmoitti kuvaamisen olevan kielletty. Olihan se uskottaa, kun ihan henkilökohtaisesti tuli ilmoittamaan.

Tie Poventsasta kohti Puutoisia (ven. Пудож/Pudozh) oli pääosin todella hyväkuntoista asfaltti- ja öljysoratietä. Alkumatka oli kaikenlisäksi todella mukavasti mutkittelevaa, joten mikäpä oli matkalaisen ajamisesta nauttia. Sitä vartenhan tänne oltiin tultu. Ja kuten kuvasta näkyy, pikkuhiljaa alkoi taakse jäädä myös todella pitkiä suoranpätkiä. Voi veljet, jos kuvan kohdallakin olisi suomalaisen hyvää tietä 20 kilometriä pitkä suora, niin kylläpä olisi tylsä ajella. Eli se tien hyväkuntoisuus on suhteellinen käsite. Näissä tarinoissa vertaan paikallisia teitä toisiinsa, en suomalaisiin teihin. Sellaisen havainnon toisena ajopäivänä tein, että täälläpäin ei tien varsilla kasvanut lupiineja eikä horsmia. Sen sijaan oli paikoitellen tosi paljon kaikenlaisia kauniita niittykukkia. Tai sitten mielettömän paljon niitä jättiukonputkia.

Sitä mukaa kun Puutoinen lähestyi, alkoivat maisemat ajoittain muuttua todella avaran oloisiksi. Etelä-Karjalassa syntyneelle metsien miehelle moinen oli jotain, jota piti ihmetellä koko reissun ajan. Tilan ja avaruuden käsitteet saivat ikäänkuin uuden merkityksen. Yllä oleva kuva on otettu pari kilometriä ennen Puutoisia olevan bensa-aseman pihasta. Puutoisissa pysähdyin vain syömään. Siellä totesin myös Ennin kaipaavan tipan öljyä koneeseen. Olisiko eilinen lähellä huippunopeuksia tehty Karhumäen lähestyminen vähän imaissut öljyäkin, normaalisti kone ei nimittäin kuluta öljyä ollenkaan. Tämä olikin reissun ainoa öljyn lisäys. Miehen ja ratsun pikahuollon jälkeen tien päälle, tänne on tultu ajamaan moottoripyörällä eikä töllistelemään patsaita.

Puutoisista matka jatkui itään kohti Kargopolia, joka oli koko tämänvuotisen matkan päätavoite. Puutoinen-Kargopol väli on kilometreissä mitattuna noin 150 km. Tietä on etenkin Puutoisen puoleisessa päässä parannettu paljon, ja se onkin nyt pääpiirteittäin aina Arkangelin alueen rajalle saakka tosi hyvässä kunnossa. Yläoleva kuva kertoo kehityksen nopeudesta. Tie on tosi hyvää ja uutta asfalttia, mutta laudoista tehty nopeusrajoitusmerkki on nähnyt aika monen vuosimallin autoja elinkaarensa aikana. Viime kesänä tällä kohtaa olivat Pohjolan kurapyöräilijöiden keskustelufoorumilta saadun tiedon mukaan vielä valtaisat tietyöt menossa. Venäjällä yleensäkin näyttää siltä, että runsaita öljyn vientituloja pyritään kohdentamaan rapakuntoon päässeen tieverkoston kohentamiseen. Ja sitä kohentamista kyllä riittäkin!

Karjalan tasavallasta siirryttiin Arkangelin alueelle. Samalla alkoi myös Kenozeron kansallispuisto. Paikalliset olivat Puutoisissa kovasti varoitelleet minua, että tie muuttuu todella huonoksi. No kyllähän alueiden rajalla selvä tasoero oli, mutta ihan ajettavan kuntoista soratietähän tuo oli. Kuusi kymppiä tunnissa oli tyypillinen nopeus kansallispuiston alueella. Myöhemmin sitten tuli myös nopeammin ajettavia asfaltittomia teitä. En sanonut sorateitä, sillä kansallispuiston jälkeen lähestyttäessä Gavrilovskajaa, oli tien pintana erittäin mielenkiintoista maa-ainesta. Se oli todella valkoista kaikissa keliolosuhteissa: kuivana, märkänä, auringon paisteessa ja pilvisellä säällä. Valkoisuus vaikutti jotenkin sen, että monttuja oli tosi hankala havaita kauempaa. Tien pinta oli pohjimmiltaan ihan kova, mutta sateella siihen kehittyi ihan ohut kerros irtoainesta, joka teki ajamisen tarkkuutta vaativaksi. Asfalttirenkailla pyrki pito katoamaan tosi helposti.

Muutama kilometri Gavrilovskajan kylää ennen ajetaan Lekshmozero-järven rannalla sijaitsevan omalla karulla tavallaan todella kauniin Iljekinskajan kylän läpi. Tunne oli kuin olisi palannut ajassa 50-luvun Suomeen. En tosin ollut silloin vielä syntynyt, mutta arvio perustuu nähtyihin valokuviin. Gavrilovskajan kylä itsessään ei hätkäytä, mutta kylän kirkon tienoo on mielenkiintoinen kokonaisuus. Tienoo sijaitsee yläkuvassa näkyvän suoran päässä. Ensimmäisen merkin ihmisen läsnäolosta alueella antaa kuvassa vasemmalla näkyvä suora ja tasakorkuinen kuusiaita. Jotain on syytä odottaa. Sitten alkaa Gavrilovskaja. 

Kylän kirkko on hyvin tyypillinen venäläinen kirkkorakennus. Myös siinä mielessä, että sitä on joskus alettu remontoimaan. Ensin on rakennettu telineet kirkon ympärille ja sitten käyty töihin. Telineiden rakentamisesta on vain kulunut niin kauan, että nyt telineet ovat aivan yhtä harmaat kuin kirkkokin. Mielenkiintoista olisi seurata, kummat lahoavat aiemmin pystyyn. Kirkkoa vastapäätä on sitten kahvila Lähde, joka on lopettanut toimintansa kauan aikaa sitten. En kyllä ihmettele yhtään, sillä kirkon lisäksi paikalla ei muita rakennuksia näykään kun kahvila ja sen vieressä töröttävä, lähinnä varastorakennusta muistuttava kalkkitiilirakennuksen raunio. Kahvilan pihassa sijaitsevaa toimivaa kolikkopuhelinta eli puhelinkioskia ihmettelen. Niitä olen muuallakin Koillis-Venäjällä nähnyt. Toimiva yleisöpuhelin keskellä ei-mitään, paikassa jossa ihmisasumuksia ei näy. Ketä tai mitä ihmettä varten ne siellä ovat?

Ennen Kargopolia on aikamoinen pätkä betonilaattatietä. Betonitieosuus alkaa itse asiassa Gavrilovskajasta. Voin kuvitella, että jollakin UAZ-jeepillä tai KamAZ-kuorma-autolla betonitie on todella veikeä vekotin. Isoja pyöriä kun on vähintään neljä, ei kulku varmaankaan ole ihan samanlaista kuin moottoripyörällä. Laattojen väliin on jätettu noin 5 - 10 sentin rako, joten on varottava ajamasta pitkittäissuuntaiseen rakoon. Nimittäin, jos siinä ei olekaan laatan pintaan saakka ylettyvää sorakerrosta, voi meno muuttua epävarmaksi tai jopa laatalla ilman pyörää liukumiseksi. Laatat ovat raudoitettuja, joten raudan pää saattaa ikävästi pilkistää betonin sisästä katsomaan, että minkälaiseen renkaaseen itseni tänään tunkisin. Sitten niitä laattoja on routa liikutellut ja ne ovat jokainen vähän eri tasossa. Niinpä meno mopolla onkin sellaista tasaista nopeatempoista ylös-alas-rytkytystä. Löysät ajohousut ovat kova sana. En voi kuin kuvitella, millaista olisi ajaa tiukoissa farkuissa. Maksiminopeus moottoripyörällä, jossa on 15 tuuman takarengas, oli 70 km/h. Ylipäätään tämän päivän aikana tajusin, miksi Uralit ja Dneprit eivät kulje kovampaa kuin 115 km/h. Se on aivan riittävästi maassa, jossa teiden kunto parhaimmillaan on sallinut näihin päiviin saakka vain 80 - 90 km/h nopeuden ja 60 km/h on ollut pääosassa tiestöä se ajomukavuuden kannalta paras nopeus.

Tällaisen laattatien varteen oli pysähtynyt Renault Megane. Konepelti pystyssä ja kuski remontin touhussa. Pysähdyin ja kysyin, että olisiko työkaluille tarvetta. Mies vaikutti lähinnä närkästyneeltä kysyessään, että millaisille työkaluille. Vastasin, että no sellaisille avaimille, joilla voi korjata autoa! Vielä kysymys, että millaisia avaimia minulla olisi, johon minä esitin taas vastakysymyksen, että mitä sinä olisit vailla. !5 tai 16 mm:n lenkki tai kiintoavain. Sekundotsku, totesin ja kaivoin kyseiset avaimet sivulaukustani. Oli oikeasti näkemisen arvoinen ilme. Ilmeni, että perhe oli palaamassa 200 kilometrin päässä olevaan Plesetskin kylään kotiinsa. Koneesta hihna poikki, eikä sadan kilometrin säteellä yhtään tuttua, jolta voisi saada avaimen lainaan. Homma oli muuten ihan hyvin hanskassa, mutta 15 mm:n lenkki oli tarpeen, että saatiin hihnan kiristysmekanismi löysätttyä sen verran, että sai uuden päälle. Puolisen tuntia vietyä hyvää mieltä naapurimaahan.  Samalla tuli todettua, että henkilöauto päästää hauskan lap-lap-lap-äänen ajettaessa laattatietä noin satasen nopeudella. Poistuin paikalta kohti Kargopolia jättäen remonttimiehen hommiinsa.

Päivä päättyi alkuillasta Kargopoliin. Kahdesta hotellista se uudempi ja parempi kaikilla mukavuuksilla oli täynnä. Vanhemmasta löytyi huone 800 ruplalla eli noin kahdella kympillä. Päivän ajosuoritteeksi tuli noin 360 kilometriä, josta vain kuutisenkymmentä soralla. Kotoa lähdön jälkeen oli trippiin ehtinyt kertyä 850 km. Iltakalja ja nukkumaan. 

20.7.2012 Päivä 3

Kolmantena ajopäivänä syyllistyin suurimpiin typeryyksiin, mihin olen koskaan liikenteessä syyllistynyt. Tulevaisuudessa en koskaan lähde Venäjällä ajamaan custom-pyörällä tietä, josta liikennemerkillä ilmoitetaan, että se on liikennöitävässä kunnossa vain osan suunnittelemastani matkasta. Enkä enskallakaan yksin. Vaikka joku olisikin siitä katupyörällä viime kesänä mennyt.

Mutta eipä kiiruhdeta asioiden edelle. Aamu Kargopolissa oli lämmin ja pilvipoutainen, siis mitä mainioin matkasää. Olin tähän mennessä oppinut pyörästäni ja sillä ajamisesta monia asioita. Yksi merkittävä juttu oli se, että kun EN on suunniteltu asfalttitiellä kruisailuun, niin soralla syyläri pyrki tukkeutumaan. Piti siis ryhtyä etsimään pesumahdollisuutta. Toinen mielenkiintoinen ja yllättävä juttu oli, että öljynsuodatin on sellaisessa paikassa, että etupyörän taakseen heittämä hiekka hioo pikkuhiljaa suodatinta. Tähän mennessä oli vain maalit kadonneet, mutta pidemmällä reissulla asia pitäisi huomioida. Ainakin teoriassa olisi mahdollista, että suodatin jopa kuluisi puhki. 

Pesupaikka löytyi helposti. Viimeisen päälle laitettu pesuhalli, jossa nainen pesi painepesurilla ja käsin autoja. Syyläri hoitui kahdessa minuutissa tosi puhtaaksi auton pesun välissä eikä maksanut kuin hymyn ja kiitoksen. Pesulan pihalla tuli paikallinen motoristi tarinoimaan. Kovasti kyseli Ennistä ja kertoi itse ajavansa legendaarisella 175 ccm Minskillä. Kuvia otettiin ja kyytiin piti päästä istumaan. Kylmistä tyypeistä puuttui enää ainoastaan, että kaveri olisi alkanut päristämään. 

Kargopoliin tulin kahdesta syystä. Ensinnäkin kaupungilla on hieno historia. Se on yksi vanhoista Luoteis-Venäjän kaupan keskuksista. Erityisesti suolakauppaa käytiin. Kaupungin väkiluvusta vanhoina aikoina en tiedä, mutta 25 sukua kävi kauppaa. Jokaisella suvulla piti olla oma kirkko. Niinpä kaupungissa oli 25 kirkkoa! Sosialismin aikana osa niistä tuhoutui ja monien lähteiden mukaan nykyisin 10800 asukkaan kaupungissa on 15 tai 16 kirkkoa. Tällainen ihme piti käydä katsomassa. Ja totta tosiaan. Kaupunki on täynnä kirkkoja, kellotorneja ja muuten hienoja rakennuksia. Paikallisessa museossa kerrottiin kirkkoja olevan tällä hetkellä enää 11. Kirkot ovat määritelty arkkitehtuurisesti merkittäviksi kohteiksi, ja restauroijat käyvät taistelua aikaa vastaan. Aika tuntuu olevan hieman voitolla tai sitten tilanne on tasan. Kannatti tulla. Ai niin. Se toinen syy. Olen ollut viimeisen viiden vuoden aikana aika paljon Metsäntutkimuslaitoksella töissä, ja pari kaveria on käynyt työreissulla siellä. Koko kansan mustikka- ja sienitohtori Kauko Salo kertoi käyneensä paikalla helikopterilla neuvostoaikaan. Professori Timo Karjalainen taasen toi viimesyksyisen reissun aikana työpöydälleni Kargopolista kertovan vanhan kirjan, jonka oli pakettiautolla paikkakunnalla käydessään saanut. Tästä kirjasta alkoi kipinä kyteä. Kiitos Timo.

Nähtävyydet olivat katseltu ja pyörä tankattu. Matka kohti uusia seikkailuja voi alkaa. Reittisuunnitelmaa tehdessäni käytin ensiksi Google-mapsia. Se antoi Kargopolin ja Prokshinon kylän väliseksi matkaksi 131 km ja ajoajaksi muistaakseni kaksi ja puoli tuntia. Älysin kuitenkin tarkistaa asian venäläisestä Yandexin vastaavasta karttaohjelmasta (maps.yandex.ru), joka antoi matkaksi saman kilometrimäärän, mutta ajoaika oli muuttunut kuudeksi tunniksi ja viideksi minuutiksi. No kuviahan matkalta jonkin verran löytyi molemmista ohjelmista. Eräässä kuvassa oli kuvattuna liikennemerkki Kargopolissa, jossa kerrottiin tien olevan liikennöitävässä kunnossa vain 90 kilometrin päässä olevaan Solzan kylään saakka eli Arkangelin ja Vologdan alueen rajalle.

Nettihän on näitä matkakertomuksia pullollaan, joten löysin melko vaivattomasti erään ryhmän, joka oli välin käsittääkseni viime kesänä ajanut. Kysyin vielä Savon konepyöräilijöiden Markku Huoviselta, että millaisilla vehkeillä olivat läpi tulleet. Kuulemma matkassa oli ollut yksi katupyöräkin eikä ongelmia ollut ilmennyt. Pohjolan kurapyöräilijöiden keskustelufoorumilla enskapojat vähän varoittelivat, että märällä kelillä saattaa olla ketale ajettava. Kuitenkin kuvat, joita lähettivät, näyttivät ihan ajettavan kuntoista tietä. Eli saahan sieltä kääntyä takaisin, jos tie ihan mahdottomaksi äityy. Ja toisaalta, ei tuo 40 kilometriä vähän hitaammalla vauhdilla nyt niin mahdoton voi olla!

Matkaan siis. Kohta oppisin ajamaan moottoripyörällä, mutta sitäpä en vielä tiennyt. Kun karttaohjelmilla reittiä katseli, se vaikutti kiertelevän mielenkiintoisten pikkukylien kautta. Tie on joskus uusittu, ja se kulkee näkömatkan päästä kylien ohi. Se ei nautintoa himmentänyt yhtään, sillä nähtävää riitti niin paljon, että moneen kertaan tuumailin reittivalinnan olleen niin hyvä, että pienet vaikeudet tai mahdollinen takaisin kääntyminenkin ovat sen arvoisia. Alkumatkasta oli hetken asfalttia, mutta sitten tie oli pääpiirteissään erittäin hyvää soratietä. Paikoin jopa yhdeksää kymppiä ajettavaa. Se on customilla soralla itse asiassa aika lujaa. Ajonautinto oli kohdallaan.

Vaikka tie oli sorapintainen, saattoi kylien kohdalla olla pätkä hyvääkin asfalttia. Tihmanga -joen kohdalta näkymä takaisin Kargopolin suuntaan.

Alunperinhän olin suunnitellut yöpyväni teltassa tällä osuudella ja tankkaavani Pesokin kylässä. Nyt kuitenkin köröttelin reipasta vauhtia kylän ohi. Isolta kylältä tuo näytti, eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö sieltä venäläisten karttojen mukaista tankkauspistettäkin löytyisi. Sen tuo uusi tie teki, että kuivin suin ajelin. Olin nimittäin unohtanut ostaa lähtiessäni kivennäisvesipullon. Aina kylän kohdalla tuli tuumailtua, että en koukkaa kilometrin päässä näkyvään kylään. Jos seuraava kylä olisi vähän lähempänä. Vihdoin sitten tulikin Kretsetovon kylä, joka on toiseksi viimeinen ennen alueiden rajaa. Koukkasin parin sadan metrin päässä olevaan kylään ja kyselin alakuvassa näkyviltä kylän nuorilta naisilta, josko kauppaa löytyisi. Ei löydy, mutta seuraavassa kylässä on.

Sinne siis. Kylä olikin yllättäen jo alueiden rajalla sijaitseva Solza. Yllättäen siksi, että minä kun en muista kaivaa karttaa milloinkaan esille, vaan ajelen ulkomuistista ja paikallisilta kysellen, niin joskus tulee tällaisiakin yllätyksiä. Olihan siellä kauppa. Ja ovi tukevasti lukossa. Mennään sitten ilman juotavaa, sadettahan tuolla tuntuisi edessä päin olevan. Ilma oli sen oloinen. Jututin paikalle sattunutta miestä ja kyselin tien kunnosta. Kaveri kertoi, että kyllähän ne Kamaz-kuskit siitä ovat menneet, mutta ei siitä oikein muulla vekottimenlla pääse. Ja vasta myöhemmin tajusin, että sekoitin mielessäni Uazin ja Kamazin. Uaz on maastoauto ja Kamaz ainakin kuusiakselinen ja kuusivetoinen maastokuorma-auto. Erittäin maastokelpoinen. En toki tiedä, olisiko sillä ollut mitään vaikutusta, vaikka olisin ne oikein päin muistanutkin. 

Tie muuttui välittömästi, kun pääsin Vologdan alueen puolelle. Huonoltahan tuo näyttää, mutta tällaistahan se oli pääsiassa netin kuvien perusteella pitänytkin olla. Eteenpäin Pirhonen! Kolmea neljää kymppiä ajelin, muistin näet Rounamon Matin neuvon: varo liukkautta. Vettä satoi. Enhän minä ehtinyt mennä kuin olisikohan kilometrin verran, kun tuli ensimmäinen pahempi paikkka. Tien leveydeltä mutaa, jossa ne Kamazit olivat möyrineet. Eihän siinä muu auttanut kuin jalkautua tutkimaan parhaan oloinen reitti. Varmaan jollakin nappula- tai all-round-renkailla varustetulla enskalla vielä ihan kohtuullinen paikka, mutta asfalttirenkaisella customilla piti ihan keskittyä ylitykseen. Näitä paikkoja ei onneksi ollut kuin kaksi ja nekin noin 200 metrin päässä toisistaan. Joka tapauksessa sen verran ketale 200 metriä, että kovin paljoa yli 200 kiloa painavalla pyörällä ei kannata tänä kesänä yrittää. 

Vähän piti yhdessä kohtaa jaloilla tuupata, että sai pyörän yli.

Tie jatkui vaihtelevan huonona. Yhtenään oli sellaisia koko tien levyisiä 3 - 4 metriä halkaisijaltaan olevia lätäköitä, joissa oli vettä arviolta puolesta metristä 80 senttiin. Yleensä reunat olivat loivat ja näin ollen vettä siellä vähemmän. Kun pohja lisäksi oli pääsääntöisesti kova, olivat nämä oikeastaan aika mukavia. Kävin keväällä siellä Onttolan enduroradalla piikkicustomilla kerran ajamassa. Nyt siitä oli ehdottomasti hyötyä. Näin miten enskaradalla ajetaan kurviin penkan kautta. Itsekin sitä kokeilin. Jos lätäkkö oli arviolta riittävän matala, mentiin suoraan yli. Katse tiukasti lätäkön toiselle laidalle ja montun reunalta kakkosella kaasua. Montun toiselle reunalle noustessa oli sitten koneen väännöstä hyötyä, sillä pystyssä pysyminen vaati niin paljon huomiota, että vaihtamista oli turha yrittää. Arvio lätäkön syvyydestä perustui täysin intuitioon! Kerran sattuikin arviointivirhe. Lätäkkö oli niin syvä, että jos pyörässä ei ollut etupleksiä, tuli vesi ohjaustangon yli syliin. Mutta kun oli pleksi, niin kastui vain takapuoli. Säikytti kuitenkin tosi kovasti, kun vauhti oli loppua ja ilman vauhdin loppumistakin oli vaarana, että kone hörppää imuilman mukana vettä! Se olisi ollut Pirhonen RC:n kesäretken loppu.

No se missä siitä enskaradalla käynnistä oli hyötyä, oli reunan kautta ajo. Jokaisessa lätäkössä oli 20 - 30 senttiä pitävää sorapintaa reunoilla näkyvissä, ennenkuin metsä alkoi. Tähän vedettömään ja kovaan reunaan tukeutuen oli itse asiassa aika hauska koukkia lätäköiden ohi. Joka toinen vasemmalta ja joka toinen oikealta. Kun siinä sai rytmin päälle, pystyi periaatteessa ajamaan melko ripeästikin. Pää piti kuitenkin pitää kylmänä, sillä koskaa ei voinut tietää, mitä lätäköiden välissä olevan nyppylän takana oli. Siellä voi olla vaikka kuinka paha paikka. Pahimpia lätäköistä olivat sellaiset, joissa oli jyrkät reunat ja laidalla ihan pensaiden lehvästöjen katveessa 50 - 70 tasaista kovan näköistä maata. Kun tähän vielä lisätään kovan alueen kaarre muoto ja vajaan metrin pudotus lätäkköön, oli näiden lätäköiden ohittaminen oikeastaan hieman pelottavaa.

Nämä lätäköt eivät kuitenkaan olleet pahoja. Pahoja olivat isot lätäköt, joiden ylittämistä varten paikalliset kulkijat olivat mättäneet veteen tien toiselle reunalle kuormasta lautoja. Näitä oli puolenkymmentä.  Kun kartalta katsoo, niin tällä kohtaa on tien eteläpuolella kaksi pientä järveä ja pohjoispuolella suota. Nämä eivät ole käsittääkseni lätäköitä eivätkä puroja. Vesi vain on sateisena kesänä yksinkertaisesti noussut kulkemista ajatellen liian korkealle. Eihän näissä muu auttanut, kuin aina kävellen käydä tiedustelemassa paras reitti. Joko puita pitkin varovasti tai sitten vauhdilla vetistä reunaa pitkin. Onneksi olivat kovapohjaisia paikoissa, joissa ei oikein puita pitkin uskaltanut lähteä yrittämään. Yhdestä uskalsin ajaa yli säkällä, ilman ennakkosuunnittelua. Ei näistä mitään isoa riesaa ollut, mutta en minä kyllä voi sanoa näistä tykänneenikään. Vaan sitten tuntui maailma loppuvan!

Tie tuntui loppuvan, kun eteen ilmestyi ISO LÄTÄKKÖ! Lähes kymmenmetrinen. Yllä olevasta kuvasta katsottuna vasemmassa laidassahan on vähän lautoja. Niitä on kuitenkin niin vähän, ettei niistä ole aiempien ylitysten tapaan mitään apua. Niitä pitkin ei voi lätäkköä ylittää. Niitä on kuitenkin niin paljon, ettei sitä kautta voi mennä vauhdillakaan. Lisäksi vettä on tällä matalammallakin reunalla vähän yli polven. Lisäksi pohja on edellisistä poiketen pehmeä. Kävelin kuvan oton jälkeen avoimeen veteen noin kolmasosan lätäkön oikean reunan pituudesta. Kova pohja, mutta yli polven vettä ja koko ajan syveni. Lisäksi ylityksellä tulisi olemaan pituutta niin paljon, että vauhti ei riittäisi loppuun saakka. Ja jos asfalttirenkailla ei vauhti riitä, niin pitkittäispito loppuu heti. Siellä sitä sitten nökötetään keskellä lätäkköä!

Nyt kävi ensimmäisen kerran mielessä, että olisi järkevää kääntyä takaisin. Tajusin kuitenkin olevani niin pitkällä, että sekään ei välttämättä olisi paras vaihtoehto. Ensimmäiseksi päätin, että yli mennään, mutta jos tästä vielä pahenee, niin sitten pitää pohtia tilannetta. Käännynkö takaisin, vai upotanko pyörän suohon ja selitän miliisille, että varastettiin, kun yövyin teltassa. No mitä on tehtävissä. Tutkin maastoa tien molemmin puolin sillä silmällä, että laskisiko veden pinta, jos putsaisin uoman puista. Ei vaikuttanut todennäköiseltä. Mutta sitten alkoi kaatosade, ja vanha Immolan sissi heräsi eloon. Kaikki kamat pyörästä irti ja kantaen yli. Aina paluumatkalla keräsin mahdollisimman isoja ja pitkiä lautoja. Asettelin ensin sellaisia 4 - 5 metriä pitkiä lautoja neljä rinnakkain lätäkön yli pituussuunnassa. Sitten oli jäljellä enää 2 - 3 metrisiä lautoja. Niitä oli kuitenkin onneksi niin paljon, että sain aseteltua niitä poikittain koko 5 - 10 metrin matkalle, joka tulisi olemaan ylityksen pituus. 

Silta on valmis. Lähden varovasti ajamaan sillalle. Ensimmäinen yritys ei onnistu. Yritin liian rohkeasti, eikä takapyörä noussut laudoille, vaan laudat lähtivät kasautumaan etu- ja takapyörän väliin. Sen verran sain työnnettyä pyörää takaisin, että sain aseteltua laudat paremmin paikoilleen. Toinen yritys. Molemmat pyörät nousivat laudoille. Nyt koko juttu on asenteesta kiinni. Ei saa epäröidä. Vähän kerrassaan kaasua lisää. Hyvin menee. Pyörä nousee koko ajan laudoille. Lisää kaasua. Vauhti ei saa pysähtyä. Takapyörä vajoaa koko ajan ollaan syvimmässä kohtaa. Vettä lähes metri. Kaasua. Pidä pyörä pystyssä. Etupyörä löytää maata. Sitten takapyörä. Kaadun. En kaadukaan. Mopomiehen tyyli jalkaa eteen. Enni nousee jotakuinkin hallitsemattomasti kuivalle nyppylälle lätäkön takana. Jesssssssss! kaikui huutoni varmaan kilometrin päässä. Adrenaliinia oli veressä varmaan yli antidoping toimikunnan normien. Itse olen siinä vakaassa käsityksessä, että tulin yli kelluvaa siltaa pitkin, eikä pyörä ehtinyt upota pohjaan saakka missään vaiheessa.

Kamat pyörän päälle, ja eteenpäin. Tästä kohtaa oli matkaa seuraavaan kylään enää noin kymmenen kilometriä ja tie alkoikin parantua. Välillä oli jopa asfalttia muutama kymmenen metriä, mikä minusta oli tosi ihmeellistä. Yhdessä kohtaa keskellä metsää oli taas risteävä tie: viivasuoraa ja täysin tasaista betonilaattatietä! En minä ymmärrä tätä maata. Läpihän siitä lopulta tultiin, ja kyllä maistui Prokshinon kyläkaupasta ostettu limppari ja patonki hyvältä. Illaksi ehdin hyvissä ajoin Vytegraan, josta sain hotellihuoneen. 

Vytegrassa sattui vielä kaksi mielenkiintoista tai hauskaa tapausta. Ensinnäkin. Aina puhutaan venäläisten epärehellisyydestä. Noin kymmenen kilometriä ennen kaupunkia huomasin teltan pudonneen kyydistä. Päätin, että se on jo niin vanha, etten lähde enää etsimään. Nyt on kaupunkeja ja hotelleja edessä päin ihan riittävästi. Vaan eikös mitä! Kun hiljensin tultaessa kaupunkialueelle, ajoi rinnalleni city-maasturi ja viittoi pysähtymään. Kun pysähdyin, tuli kuski autosta ulos hymyillen ja kysyi: Olisikohan tämä teidän teltta? Olihan se. Kiitin ja kerroin vielä mistä olen ja mihin menen sekä perustiedot pyörästä. Käteltiin ja toivotettiin toisillemme hyvää matkaa. Eikä muuten ollut ainoa rehellinen venäläinen, jonka tällä matkalla tapasin.  Hotellissa taas ei ollut yhden hengen huoneita vapaana. Kahden hengen huoneita sen sijaan olisi. Ja maksaa tuhat ruplaa. Hyväksyin tarjouksen. Hoidettiin kaikki käytännön järjestelyt kuten maksaminen ja paperisota. Respa antoi avaimen ja sanoi: siellä on jo yksi mies, mutta se ei ole vielä tullut. Vähän minä yllätyin, mutta eihän siinä mitään. Murmanskilaisen laivasähköasentajan kanssa oli ihan mukava jutustella ja vähän votkaakin siinä napattiin. Venäjällä ei saa olla turhan tarkka.

Vytegra-joki tai sen sivuhaara kaupungin keskustassa.

Kokonaisuutena tämä oli haasteellinen, mieleenpainuva, opettavainen ja hyvä päivä, joka olisi saanut jäädä tekemättä. Hyvä siksi, ettei minulle tai pyörälle sattunut mitään ja päästiin ehjänä perille. Ihan mitä tahansa muutakin olisi voinut sattua. Tekemääni matkaa ei kenenkään pidä pyrkiä toistamaan custom-pyörällä, eikä minunkaan sitä olisi pitänyt tehdä. Ja enskallakin on parempi kulkea porukassa. Mutta kaikesta huolimatta olen tyytyväinen, sillä olen hyvällä tuurilla, asenteella ja kait vähän taidollakin selvittänyt elämäni vaikeimman 30 km:n moottoripyörämatkan. Matkaa tälle päivälle kertyi 200 kilometriä, josta asfalttia 110 kilometriä. Aikaa matkaan meni yhdeksän tuntia.

21.7.2012 Päivä 4

Jos oli eilinen päivä märkä ja pilvinen, niin tämä oli sitten aivan vastakohta. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta, kun pakkailin pyörää. Tänään olisikin lyhyt päivä. Suunniteltu ajosuorite vain vajaa sata kilometriä, ja tienkin pitäisi olla karttaharjoitusten perusteella ihan ok. Paitsi mitä nyt silloin viime reissulla yritin samaa pätkää toisin päin, niin oli niitä kolmen metrin kuoppia. Eli lopun kymmenen kilometriä saattaa olla huonoa. Tällaisissa ajatuksissa siinä touhusin, kun paikalle pölähti hotellista lähtöä tekevä perhe. Nizhnyi-novgorodilainen perhe. Mies, vaimo ja vajaa parikymppinen poika. Kaveri kertoi omistavansa ysisatasen katu-Kawan. Nyt olivat autolla menossa pohjoiseen Solovetskin vankilasaarelle lomailemaan. Peruskuulumiset vaihdettiin moottoripyöristä ja mp-matkailusta yleensäkin. Sitten valokuvaukset ja do svidanija.

Tankille piti taas päästä. Customit ovat siinäkin mielessä keljuja, että aina on bensa lopussa. Ensimmäisenä törmäsin neuvostoajalta periytyvälle tankkauspisteelle. Yllätys oli minulle melkoinen, kun myyjä ystävällisesti ilmoitti, että meillä ei voi ostaa täyttä tankkia. Täytyy tietää monta litraa ottaa. Menkää tuohon 200 metrin päässä olevalle LUKoilille. Siellä homma sitten hoituikin hyvin tyylikkäästi. Tie oli hyväkuntoista soraa, välillä siellä täällä vähän asfalttia. Tällä pätkällä näin elämäni suurimman jättiukonputkipellon! Kilometrejä pitkä ja satoja metrejä leveä! Meikäläiset ukonputkiongelmat tuntuivat silloin pieniltä. Vaan kyllä ne ongelmana pitävät jättiukonputkea Venäjälläkin.

Näkymä Megra-joen rannoille levittäytyvään kylään taisi olla koko matkan kaunein maisema.

Tie myötäilee Äänisen etelä-rantaa ja tästä johtuen ajoittain näkymät pohjoiseen päin olivat todella aukeita. Kesällä ilmankosteus on niin korkealla, että horisontti katosi vain jonnekin. Eikä se ollut pelkästään järvelle päin katsottaessa, vaan sama avaruus saattoi löytyä myös mantereen puolelta. Tämä tilan aukeus ja avaruus teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Hyvin monessa paikkaa lisäksi näki, että näilläkin alueilla on aikoinaan ollut vaurastakin maanviljelys toimintaa ja ollaan oltu omavaraisia elintarviketuotannon suhteen. Nyt pellot kasvoivat pajua ja heinien kuivattamiseen rakennetut haasioiden pohjat lahosivat teiden varsilla. Minkä enemmän täällä liikun ja tiedän maasta, sen vähemmän sitä ymmärrän.

Pian olinkin Oshtassa, jossa päätin pitää pienen tauon. Noin kilometri kylän pohjoispuolella sijaitsi jatkosodan aikana rintamalinja. Tällä kohtaa suomalaiset olivat kaikkein kauimpana Syvärin eteläpuolella. Kylän keskustassa olikin iso muistomerkki venäläissotilaiden kunniaksi. Patriotismi ilmenee näissä muistomerkeissä hyvin. Vaikka ympärillä on kuinka rähjäistä, eikä paikoista tunnuta pidettävän huolta, ovat nämä muistomerkkialueet aina viimeisen päälle hoidettuja.

Ennakkoaavisteluni viimeisten kilometrien huonoudesta osoittautuivat tällä kertaa vääriksi. Olivat pojat korjanneet montut, ja tie oli oikein hyvää soratietä. Pian olinkin Syvärinniskalla eli Vosnezenjessä. Tavoitteeni, kaverin mökki Ruskeaharjulla eli Krasnyi borissa oli vain seitsemän kilometrin päässä. Lautalla piti vielä mennä Syväristä yli. Syväri on iso joki ja tärkeä laivaliikenteen reitti. Todella isoja rahtilaivoja ohitti lauttarannan lautan tuloa odotellessamme. Vosnezenje sijaitsee aivan Äänisen rannalla, kuten suomalainen nimikin kertoo - Syvärinniska. Näkymät lautalta Ääniselle päin olivat sen mukaiset.

Lauttamatka maksoi 60 ruplaa eli noin puolitoista euroa. Heti lautan jälkeen vasempaan ja mökille. On toisaalta väärin sanoaa "mökille", sillä mökki on toistasataa vuotta vanha vepsäläistalo. Näitä taloja pietarilaiset ovat ostaneet kesämökeikseen sitä mukaa kuin niitä on myyntiin vapautunut asukkien kuoltua. Neljäs matkapäivä oli tullut päätökseensä noin kello 14.00. Alkoi kahden päivän lepo.

22.7.2012 Päivä 5 

Näiden päivien aikana lepäilin, saunoin, nautin paikallisen pietarililaisyhteisön vieraanvaraisuudesta ja tutustuin uusiin mukaviin ihmisiin. Kävin myös tutustumassa Vepsän lukkoon, nelikerroksiseen bunkkerikompleksiin Syvärin rannalla Krasnyi borin ja Vosnezenjen välillä olevalla mäellä (61.029556,35.475377). Mäki oli kuin ketun pesä. Bunkkeria tai jotain aukkoa joka puolella. Takamaastosta oli nähtävästi saanut ajaa useita kuorma-autoja kallion sisään louhittuun luolaan. Ei ollut pommit ja tykistö pystyneet rakennelmaan, vaikka kuulemma Syvärin vetäytymisvaiheen aikana venäläiset olivat kovasti yrittäneetkin. Aivan mahtava kokonaisuus. Mahtavuutta minun kohdallani lisää se, että iso-isäni Heikki Pirhonen oli laitteita työvelvollisena rakentamassa.

Diman ja Svetan mökki Krasnyi borissa. Ikä yli 100 vuotta.

Moottoripyöräilyä tuli harrastettua sen verran, että kävin toisena päivänä kyläkaupasta muutaman kilometrin päästä hakemassa saunakaljat, ennen venäläiseen savusaunaan menoa. Ja koko matka pelkissä shortseissa ja sandaaleissa paikalliseen tapaan. Pikkasen oli alaston olo, kun kylätietä ilman paitaa ja kypärää köröttelin. Mutta koska tämän tarinan on tarkoitus kertoa motskarilla ajamisesta, kiiruhdetaan eteen päin.

23.7.2012 Päivä 6

Jos olivat hetket Krasnyi borissa aurinkoisia nyt voi sanoa luonnon panevan parastaan. Yksimielisesti. Tai petraavan niin kuin sika juoksuaan. Aamu oli aurinkoinen ja todella lämmin, mittari pyöri jo aamusta lähellä 25 astetta. Olin pakkaillut laukut jo illalla, joten aamulle ei jäänyt muuta kuin aamupesu ja -kahvit, kamat Ennin selkään ja haikeat jäähyväiset. Kamut tulevat syyskuussa Pietarista tutustumaan Joensuuhun Marjalan bunkkerimuseoon. Lautalle jouduin tietysti hieman aikaisin ja kuumahan siinä meinasi tulla. Mutta toisaalta olipahan taas puolituntinen aikaa pieksää suuta paikallisten ihmisten kanssa. Se on yksi näiden reissujen suola! Syväri ylittyi sujuvasti ja sitten olikin suuntana Suomi. Tavoitteeni oli pyrkiä jo Viipuriin illaksi. Pitkä päivähän siitä tulisi, mutta huomenna on velipoika Lappeenrannassa luvannut lämmittää vanhan pihasaunansa. Minulla on jo "Äänisen vettä" pullossa saunan jälkeen nautittavaksi. 

Ystävät olivat suositelleet minulle poikkeamista Novaja Ladogassa eli Uudessa Laatokassa. On kuulemma todella kaunis paikka ja hyvin restauroitu. Tie tulisi olemaan suurimmalta osaltaan hyväkuntoista asfalttia, joten Viipuriin pitäisi kyllä ehtiä ennen iltaa, vaikka tuon pienen turistipoikkeaman tekisikin. Ja jos ei ehtisi, Kannakselta tai Pietarista kyllä löytyisi majapaikkoja. Tämä oli suunnitelma, jota lähdin toteuttamaan.

Tie Vosnezenjestä Lotinanpeltoon päin oli hyvää asfalttia. Viime lokakuussa samat paikat olivat juuri tietyön alla. Bensaa olisi voinut ostaa Vosnezenjestä ja olisi pitänytkin, mutta suunnittelin tankkaavani reilun sadan kilometrin päässä olevassa Koskenalassa eli Podporozhessa. Aurinkoisessa kesäsäässä maisemia ihastellen matka joutuikin nopeasti. Mielessäni tuumailin, että tänään tiet tulisivat sallimaan vähän rivakampaakin etenemistä. Olin kuitenkin päättänyt, että niin ketaleista paikoista olin ilman ongelmia pyörää itseäni säästämättä selvinnyt, että nyt edetään vehkeitä ja kuskia säästellen. Olisihan se jo kohtalon ivaa, jos nyt täällä sametintasaisella asfaltilla jotain tapahtuisi. Ajatus alkoi jo yllättäen siirtyä muistelemisen puolelle. Ja erityisesti kaksi edellistä vuorokautta ystävien luona olivat olleetkin niin mahtavia, että muisteltavaa siinä ajellessa riittikin ja suu vetäytyi onnelliseen hymyyn. Eivätkä edes ötökät lennelleet hampaiden väliin kuten taannoisessa vakuutusmainoksessa. Tämä on elämää!!!

Tällaisessa mielentilassa saavuin Podporozhen kaupunkialueen alkamisesta kertovan kyltin kohdalle. Eteenpäin, kohta pitäisi tien kääntyä oikealle, jossa reilun kilometrin päässä on kaupunki. Ihmettelin, että kuinka olin viime syksynä sisäänmenotien oikein löytänyt lokakuisessa räntäsateessa ja iltapimeällä. Koko päivän ajaneena, märkänä, väsyneenä ja kylmissäni. Ei löytynyt tietä ei. Tuli kaupunkialueen loppumisesta kertova kyltti! Vähän ennen kylttiä oli marjastajia tien varressa koiransa kanssa. Käännyin takaisin kysymään. Kertoivat, että olin ollut juuri sen oikean tien kohdalla, kun käännyin heiltä kysymään. Ei vaan viittaa minkäänlaista! Kiitin ja lähdin kääntämään takaisin menosuuntaan. Marjastajien koira haukkui jalkani juuressa vimmatusti ja ensimmäistä kertaa matkani aikana luulin haukkuvan koiran käyvän kiinni jalkaani. Käänsiin kaasua vähän voimakkaammin. Etköhän perkele jää siitä haukkumasta! Kone vastasi kaasuun: raks, wruuum! Ja vauhti loppui! Tiesin jo tuon ensimmäisen äänen kuullessani, mistä on kyse.

Vetohihna poikki! Matkaa kotoa noin 1280 kilometriä. Matkaa kotiin suorinta tietä noin 440 kilometriä. Voisi luulla, että tässä vaiheessa olisi ottanut todella kovasti päähän. Mutta yllätin itseni, kun nousin pyörän päältä ja keräsin kamppeet tien varteen kuvan ottoa varten: No voi hitsi! Moottoripyöräily loppui tähän, mutta tästä se vasta seikkailu alkaakin! Eli vain lievää harmitusta. Olisihan se mukavaa ollut, jos aamuinen suunnitelma olisi toteutunut. Nyt sen sijaan lähdin työntelemään pyörää kohti Podporozhea. 200 metriä hyvää asfalttia lievään ylämäkeen pitkin hyvää asfalttia ja siitä sitten oikealle kohti kaupunkia. Risteyksessä pysähtyi jo paikallinen kysymään, josko apua tarvitsen. Kerroin, että ainoa apu on kyyti lähemmäs rajaa. Hihnaahan ei pysty korjaamaan, enkä halunnut ryhtyä sitä Suomesta Venäjälle kikkailemaan. Rounamon Matti oli luvannut minut pois käydä noukkimassa, jos jotain sattuisi. Mies neuvoi, että neljä kilometriä suoraan edessä olevaa tietä vie minut läpi kaupungin keskustan toisella laidalla olevalle rengaskorjaamolle, josta parhaiten olisi kyyti järjestettävissä. Ennen liikkeelle lähtöä laitoin vielä Matille viestin, että apu on tarpeen. Tulen kuitenkin sen verran lähelle rajaa, että  ehtii illalla töiden jälkeä käydä poimimassa.

Aurinko paistoi jo helteisesti, kun kauniisti kumpuilevaa tietä pitkin työntelin Enniä kohti kaupunkia. Vähän ennen keskustaa oli 300 metriä pitkä loiva alamäki, jossa sain istua kyydissä. Mitä matkailun juhlaa! Kaupungin keskustassa paikallislehden toimittaja pysäytti minut ja pyysi haastattelua. Eihän siinä mitä, haastattelu tehtiin. Kerroin taustoistani ja siitä, kuinka Venäjän moottoripyörämatkat ja moottoripyöräily yleensäkin alkoivat vaimoni sairastuttua vakavasti neljä vuotta sitten. Läpi käytiin myös tämänvuotinen retkeni pääpiirteissään. Lopuksi esittelin vauriot ja kerroin suunnitelmistani. Sitten taas matka jatkui kohti rengaskorjaamoa.

Rengaskorjaamolla hommat etenivät nopeasti. Melko pian paikallinen azerinuorukainen kertoi, että hänellä on kotona avolava-auto, sellainen Ford Transitin lisenssimallinen Gasel, jossa on telttakatos päällä. Hän lähteen hakemaan  auton kotoa, ja sitten mennään. Lupasi viedä Aunukseen. Auton vaihtoa odotellessa korjaamon miehet tarjosivat kuumaa teetä tai kahvia. Odotteluineen päivineen aikaa meni noin tunti ja sitten Enni olikin jo miehissä työnnetty vanhaa ovenkarmilankkua pitkin helvetin korkealle lavalle. Sidontaliinoja kannatti olla useita kappaleita mukana. Paikallisilla oli vain narua, ja sillähän ei ihan niin tiukkaa kiinnitystä saa aikaiseksi kuin liinoilla. 

Venäjällä on kymmeniä eri kansallisuuksia. Tämä kuljettajani Aram oli siis 22-vuotias lakitieteen opiskelija, joka kesällä hankki opiskelurahoja autojobbarina. Puhelin soi koko ajan, kun asiakkaat soittelivat. Aunuksessa pyysin, että poiketaan pankkiautomaatilla. Tässä vaiheessa olin keskusteluista päätellyt, että kulmakunnan azerit olivat todella kiinteä yhteisö. Monet olivat joko läheistä tai etäistä sukua keskenään. Jos eivät olleet sukua, niin ainakin tunsivat toisiaan. Automaatilla käynnin jälkeen oma järki sanoi, että jää Aunukseen kyytiä etsimään. Oma kokemus ja maatuntemus taas sanoivat, että luota paikallisten asiantuntemukseen, joka tässä yhteydessä tarkoitti paikalliseen azeriyhteisöön luottamista. Niinpä sitten köröttelimme 30 kilometriä Aunuksesta kohti Petroskoita. Täysin väärään suuntaan! Vaan sielläpä oli Aramin sukulaisten kahvila. Sukulaiset asuvat Aunuksessa eli heti kun pyörä saatiin pois kyydistä ja tilanne selvitettyä, alkoi yksi mies soitella ympäri hyvin tuntemaansa Aunusta etsiäkseen minulle kyydin. Siinä sivussa paisteli shaslikkeja, ei kuitenkaan mitään hyviä sellaisia.

Asioiden etenemistä odotellessani tapasin kahdeksan miehisen puolalaisen motoristiryhmän. Olivat matkalla Murmanniin. Kaikilla täysin identtiset Touratec-varustellut uudet BMW GSE 1200:t, alla nappularenkaat ja edessä 1000 kilometriä hyvää asfalttitietä. Katsoessani porukkaa ja verratessani sitä itseeni, oli minulla jollakin tapaa varsin veitikat fiilikset. Mutta se siitä. Kahden tunnin, yksien maksettujen shaslikkien ja lukuisten minulle tarjottujen teekupillisten jälkeen kaveri ilmoitti, että kyyti Pitkärantaan maksaa 5000 ruplaa. Otanko. No tietysti otin ja samalla soitin Matille, että onnistuuko huomenna Pitkärannasta haku. Matti sanoi da, vaikka illasta pitkä tulisikin. Kyydin etsijälle rahaa tarjosin, mutta ei kelvannut.

Seuraava kuski oli aunuslainen rakennusmies Gennadi Patrakka, reilu kolmekymppinen Suomen sukuinen kaveri, joka kertoi, ettei juo eikä polta. Myöhemmin ihmettelin, kun mies vielä ajoi orjallisesti liikennesääntöjen mukaan, mikä on Venäjällä harvinaista. Gena kertoi, että hän tarvitsee sakkorahat itse, tupakkaa ilmankin selviää eli se on turhaa. Ja jos viinaa juo, niin talot jää rakentamatta. Tällaisia jutusteli uuden karhealla Mersun pakulla ajellessa. Ei mies suomea puhunut, mutta muisti isoisänsä syntymävuoden ja nimen. Kukaan suvusta ei tiennyt, mistä ukki oli Aunukseen tullut. Yllätykseni oli suuri, kun Suomeen tultuani löysin miehen syntymätiedot alle minuutin Suomen sukututkimusseuran Hiski-ohjelmalla. Genan ukki oli syntynyt äitini syntymäpitäjän Rautjärven naapurissa Kirvussa. Lisäksi miehen äiti oli omaa sukuaan identtinen kaima oman isoisäni äidin kanssa! Mielenkiintoisia sattumuksia.

Matkan aikana Gennadin kaveri soitti. Kuultuaan Gennadin kertomuksen tämänpäiväisestä lastista, soittaja kertoi olevansa menossa hieman edellämme Joensuuhun pakulla. Haluanko kyydin samantien kotiin? Olin tähän mennessä laskenut, että Gennadin taksa oli jotakuinkin 40 ruplaa eli euron kilometriltä. Ei kiitos. Minulle riittää, jos pääsen Pitkärantaan. Arvelin, että varmasti tulee oman kaverin kyyti halvemmaksi! Ja lisäksi ehtisin Pitkärannassa syödä hyvin ja ottaa perskännin. Kun ei ole nyt noita ajorasitteitakaan huomenna odotettavissa. Näin myös toimittiin. Kello oli noin yhdeksän illalla, kun käppäilin hotellin ravintolaan syömään. Aikaa hihnan katkeamisesta oli kulunut yhdeksän ja puoli tuntia, matkaa oli sen jälkeen taitettu kahdella autolla noin 250 kilometriä. Ei paha. Tällaisessa tilanteessa paikallisen kielen ja kulttuurin ymmärtäminen auttaa ihmeesti!

22.7.2012 Päivä 7

Päivä alkoi sateisen harmaana. Huomasin, että minulla on toimintavaihde päällä. Tekemisen puutetta. Pieni kaupunki, ei mitään nähtävää. Olen lopettanut kaksi vuotta sitten tupakoinninkin eli ei voinut edes nortille istua mihinkään. Ei sen puoleen, yllätyin itsekin kun missään vaiheessa ei edes tehnyt mieli tupakkaa. Päätin siis aikani kuluksi ryhtyä etsimään kyytiä Sortavalaan. Edullista. Varttitunti ja Enni oli taas auton lavalla. Tällä kertaa valkovenäläisen miehen kuljettama 308 Mersu. Sellaisessa kunnossa, että minä en lähtisi sillä omasta pihasta mihinkään. Sivuseisontatuen alle laitettiin vanerilevy, ettei lattiasta läpi mene. Kiinnityspisteet oli jo aikoja sitten raksittu pois. Jotenkin Enni sinne ovenkahvoihin ja saranoihin saatiin köytettyä. Sitten takaovi naurulla kiinni ja matkaan. 

Vaikka pieneltä ihmeeltä tuntuukin, niin Sortavalaanhan siitä päästiin. Enni Laatokka hotellin vartioidulle pysäköintialueelle. Tavaroille otin huoneen. Eilen olin ollut sen verran toiminta-adrenaliinin vallassa, että en muistanut, tuleeko Matti tänään vai huomenna hakemaan. Maksoin siis sekä huoneen että pysäköintipaikan. Kamat siististi huoneen nurkkaan ja kaupungille turistina odottelemaan. Aikanaan Matti saapui ja pistimme pyörän autoon. Yllätykseni oli melkoinen kun respassa Julia ystävällisesti hymyillen sanoi: Kuule biker, käydään katsomassa se huone. Jos sen on siisti, niin perutaan kaupat ja saat rahasi takaisin. Kerrankin oli hyötyä, että oli likainen ja pahalle haiseva, kun ei ollut viitsinyt käydä suihkussa. 

Kiitos Julia - Спасибо Юлия

Matka oli käytännössä tehty. Kolmen tunnin kuluttua olin kotona. Hieno reissu se oli. Onpahan taas jotakin, mistä kahvipöydässä voi puhua, jos tästä joskus vanhainkotiin pääsee. Jos kipinä syttyi, ota rohkeasti yhteyttä. Ensi vuoden matkan suunnittelu on jo alkanut. Jos sukunimi vielä sattuu olemaan Pirhonen, niin sinulla on myös puheoikeus kerhon suunnittelukokouksissa. 

Ilkka Pirhonen

President

Pirhonen RC

Epilogi

Ennin hihna on vaihdettu. Toimii taas kuin enkeli. Myynnissä kuitenkin. Ostan pienen enduron heti kun Ennin saan myytyä. Tai sitten vaihdetaan päittäin.