2015 toukokuu, Vegarus

Toukokuun reissu oli hyvässä säässä toteutettu soraretki ilman isompia dramatiikkoja. Paitsi, että...

Perjantai 22.5.2015

Alkumatka sujui totuttuun tapaan. Teron kanssa ajelimme Tohmajärvelle, mistä nappasimme Sepon mukaan kesken tankkauspuuhien. Niiralasta joukkoon liittyi Hannu, ja matka voi alkaa. Rajan yli ripeästi, rahan vaihto ja matkajuomien osto. Retki voi alkaa.

Suuntasimme Roikonkoskelle pitkin Jänisjärven pohjoispuolista reittiä. Tie oli loistavassa kunnossa. Paremmassa kuin koskaan aikaisemmin. Kiitos suomalaisten omistamille venäläisille sahayrityksille, jotka operoivat paikallisissa metsissä. Reitin olen tarkemmin kuvannut maaliskuun reissusta kertovassa tekstissä. Nyt se oli sellaisessa 60 - 80 km/h nopeudella ajettavassa kunnossa.

Roikonkoskelta jatkoimme kohti Piitsjokea. Suurin osa matkasta taittui Pitkärannasta Suojärvelle kulkevaa tietä A131 pitkin. Kuljin pätkän edellisen kerran syksyllä 2009. Tie oli silloin surkeassa kunnossa ja minä, ja etenkin kaverini Turkka, liikkeellä täysin vääränlaisella kalustolla. Silloin ajelimme tuota samaista tietä pitkin 40 - 50 km/h. Nyt samaa tietä sai painaa satanen lasissa suurimman osan matkaa. Jopa minä, joka en kovasta vauhdista tykkää. Piitsijoella pidimme pienen tupakan mittaisen tauon ja päätimme, että on turha ostaa saunakaljoja pyörän päällä kuljetetavaksi. Ostetaan Vegauksesta.

Piitsijoelta lähdimme ennalta tuntemattomalle tielle kohti Vegarusta. Ennakkotiedustelu kertoi, että tuo 39 kilometrin pätkä on ajettavissa, mutta varovainen pitää olla. Ensimmäiset parikymmentä kilometriä olivat sellaista viittä kuutta kymppiä ajettavaa kunnoltaan. Joitakin risteyksiä oli, mutta niistä selvisi vaikeuksitta vahvemman tien taktiikalla. Aivan alkumatkasta oli yksi y-risteys, jossa molemmat tiet olivat yhtä vahvoja. 

Ihan sama, kumman tien valitset. Ne yhtyvät noin 100 metrin kuluttua.

Ne kuitenkin yhtyivät jälleen noin 100 metrin kuluttua. 19 kilometriä A131:ltä erkanemisen jälkeen on iso risteys. Ennakkotiedustelusta saamani tiedon mukaan vasemmanpuoleisen reitin varrella saattaa olla rypemistä edessä. Lisäksi matka on huomattavasti pitempi, ja loppupäässä enemmän tienristeyksiä. Navigaattori opasti sinne, mutta valitsimme oikeanpuoleisen reitin.

Tähän on isolta tieltä noin 19 kilometriä. Oikeanpuoleista tietä pitkin ainakin pääsee Vegarukseen.

Tien kunto heikkeni. Ajonopeus vaihteli kolmenkympin ja viidenkympin välillä, mutta koko ajan päästiin ajamalla eteenpäin. Matkalle sattui yksi isompi joki, jonka yli kulki kelvollinen silta. Ei tarvinnut edes pysähtyä arvioimaan sen kuntoa. Päivän kääntyessä illaksi saavuimme Vegarukseen. Hotelli vastasi reilusti odotuksia. Kokolattiamatot ja kaikki. Omistaja toimi respana, huonepalvelijana, kokkina, tarjoilijana jne. Lupasi, että kahden tunnin kuluttua päästään saunaan. Majoittauduimme ja poistuimme ostamaan viereisestä kaupasta saunakaljoja ja vähän votkaa ruuan painikkeeksi. Yllätys oli suuri, kun kuulimme, ettei koko kylässä myydä viinaa! Eipä ole ennen moista tullut vastaan, vaikka minäkin olen aika monessa kylässä Venäjällä pysähtynyt. Hotellissa sentäs myivät olutta, ja paikallinen kesäasukas lahjoitti meille puolikkaan pullon votkaa. Enempää emme neljään mieheen toki ruuan kanssa tarvinneetkaan. Tai oikeastaan viiteen, sillä tarjosimme myös hotellin omistajalle. Hän kertoi tilanteen johtuvan paikkakunnan pienestä väkimäärästä ja viinanmyyntilisenssin kalleudesta. Ei kannata. Kysyttäessä asiaa hän sanoi kylän naisväen olevan varsin tyytyväinen asiantilan johdosta.

Lauantai 23.5.2015

Hyvin nukutun yön jälkeen suuntasimme kohti Suojärveä. Ensin ajettiin vajaa kymmenen kilometriä vanhaa suomalaista tietä pitkin Salonjärven pohjoisrantaa pitkin risteykseen, josta oikealle kääntyen pääsee Karatsalmen kautta Suojärvelle. Me valitsimme kuitenkin reitiksemme Turhavaaran kautta kulkevan tien eli käännyimme t-risteyksestä vasemmalle. Tarkoituksemme oli vierailla Kuikkaniemen suomalaisella sankarihautausmaalla. Mutta takaisin asiaan. Tie Vegaruksesta mainittuun risteykseen oli yksi parhaista sorateistä, joita olen Venäjällä ajanut. Pinta hyvä kuin Suomessa ja mutkia kuin vanhassa lehmän polussa. Eli nautinnollinen ajaa. Vauhtia ei vain uskaltanut kovin paljoa pitää, kun piti ihastella maisemia.

Silta Salonjärven pohjoiskärjessä oli hyvässä kunnossa.

T-risteyksestä kohti Turhavaaraa kääntymisen jälkeen tie muuttui hieman heikompikuntoiseksi, mutta parani sitä mukaa kuin lähenimme tietä A132. Se oli edelleen kuitenkin sellaista 60 - 80 km/h nopeudella ajettavaa. Mutta kun aina vähän väliä piti hiljentää maisemien tai asumuksen takia. Toki tönöt taisivat olla enimmiltään tyhjiä. Noin parinkymmenen kilometrin ajon jälkeen saavutimme tien A132. Tie muuttui tosi hyväksi. Talven puunajot eivät olleet sitä särkeneet. Leppäniemen kylän jälkeen aloimme odottamaan Kuikkaniemeä ja suojärveläisten sankarivainajien muistolehtoa, josta Suojärvi-seura on pitänyt huolta vuodesta 1993. Kuikkaniemen kylän kohdalla pysähdyimme kuitenkin kuvaamaan luterilaista kirkkoa maisteri Siiskosen Willimiehen jäljillä Karjalassa -blogia varten. 

Tie kirkon kohdalla, kuten muutenkin, oli loistokuntoista.

Kuikkaniemen kirkko on palvellut jossain vaiheessa myös ortodoksisen uskon tunnustajia neuvostotyylisistä porteista päätellen. Viimeksi se on ollut sisustuksesta päätellen pioneerileiriläisten majoitustilana. Kun pioneeriaika on mennyt, on joku käynyt pystyttämässä sisälle jälleen ortodoksiristin. Noin kilometri kirkolta Suojärven suuntaan on sininen tienvittaa länteen. Viitta ohjaa suomalaiselle sankarihautausmaalle. Hautausmaa on hieman hankalasti löydettävissä, mutta kun ajaa vahvimman tien taktiikalla muutaman sadan metrin matkan läpi datsha-kylän, on etuvasemmalla niittyaukea. Niityn takana onkin sitten tuo mainittu isänmaan puolustajien viimeinen leposija. 

Kuikkaniemen sankarihautausmaa on vaikuttava paikka.

Kuikkaniemestä jatkoimme kohti Suojärveä. Tie säilyi sorapintaisena, mutta hyvissä ajoin ennen kaupunkia pinta muuttui öljysoraksi. Ajelihan sitäkin pitkin. Suojärven keskustan "isosta risteyksestä" kun kääntyy pohjoisesta päin tultaessa vasempaan pitkin ulitsa Leninaa, on 400 metrin päässä talon päädyssä mukava pieni traktiiri eli kuppila, jossa saa kohtuuhintaan syötyä mahan täyteen ihan kohtuullista mikrossa lämmitettyä ruokaa. Puolitoista kilometriä traktiirista kohti Petroskoita on paikkakunnan ainoa (?) bensa-asema, joka palvelee ympäri vuorokauden. Maksa ensin, paina mittarin punaista nappia ja tankkaa. Hae vaihtorahat. Tällainen on systeemi bensiksellä. Kannattaa iskeä sen verran iso seteli kouraan, että saa tankin täyteen. Vaihtorahat kyllä tulevat asiallisesti takaisin. Seuraava tankkausmahdollisuus on Petroskoin suunnalla Prääsässä tai sitten etelässä Pitkärannassa.

Me suuntasimme kohti etelää ja Sortavalaa. Ensimmäiset kymmenen kilometriä olivat ihan kelvollista öljysoraa, sen jälkeen päästiin taas soralle, venäläisittäin gruntovkalle. Tie on sama A131, jota pitkin olimme jo tulomatkalla ajelleet Piitsjoelle saakka. Tien pohjoispää oli samanlaisessa 100 km/h nopeuden mahdollistavassa kunnossa kuin alkupääkin. Loimolassa pidettiin pieni levähdystauko, jonka jälkeen alkoivat ongelmat. Lähtiessämme unohdin bensahanan kiinni, ja bensiini loppui juuri kun olin helvetillisellä rytinällä ylittämässä rautatien ylikäytävää. Eikös vain joku kaasarissa tympääntynyt moiseen kuiviltaan rynkytykseen ja mopo seisahtui kokonaan sadan metrin ajan jälkeen. Kaasarin ylivuotoputkesta tuli bensaa niin maan pirusti. Hetki sitä siinä tuumailtiin. Päätin, että ei nyt ihan ensimmäiseksi aleta isommin purkamaan. Koputtelin avaimen päällä kaasareita aikani, bensaa vuoti edelleen. Kamat nippuun, pyörä käyntiin, ja huonolla käynnillä kohti isoimpia näkyvillä olevia monttuja. Siitä se lähti taas toimimaan. Sain huokaista helpotuksesta. 

Matka jatkui joutuisasti hyvää tietä pitkin. Kollaa-joella pysähdyimme taivastelemaan sotahistoriaa. Aikamme kurvailtuamme tuli aika jättää A131 ja kääntyä kohti Leppäsyrjää. Tien laatu hieman huononi, mutta kun kelirikko oli jo kuivanut pois, oli tie ihan hyvässä ja ajettavassa kunnossa. Leppäsyrjän kaupalla kävimme juomassa kahvit ja jututtamassa Svetlana-neitiä. Kauppa sijaitsee googlemapsin kordinaateilla pisteessä 61.856606, 31.365866.  Leppäsyrjästä jatkoimme Suistamolle. Kirkon risteyksessä kusitaukoa pitäessämme havaitsimme, että Teron Bemarin kurasuoja oli sanonut työsopimuksensa irti. Rytkytys oli ollut liikaa.

Lokasuoja talteen ja matka jatkui vielä pienen matkan Alattuun. Alatusta Hämekoskelle ajelimme neljää kymppiä paikallista syrjätietä pitkin. Hämekosken tienoon on kuitenkin näkemisen arvoinen paikka. Kun heti sillan jälkeen kääntyy joen vartta pitkin oikealle, joutuu jonkin sortin voimalaitoksen pihaan. Siitä käännytään oikealle ja lähes kinttupolun tasoista tietä pitkin jatkaen ajetaan varsin mielenkiintoisen kyläyhteisön läpi takaisin isolle tielle. Harluun saakka jälleen soraa. Siitä pikkuhiljaa muututaan öljysoralle ja vihdoin päästään isolle tielle, Petroskoista Sortavalaan johtavalle A130:lle, hieman ennen Rautalahtea. Rautalahdessa sitten alkoi tapahtua. Ensin huomasimme Sepon Yamahan ketjusuojan olevan irti. Se nyt ei ollut iso ongelma, osa sivulaukkuun ja matkaan. Mutta se oli iso ongelma, kun havaitsimme hetken kuluttua Yamahan moottorin kopassa kaksi millimetriä halkaisijaltaan olevan kiven iskemän reiän, josta vuoti öljyä! Ei auttanut muu kuin lisätä säiliö täyteen öljyä ja lähteä ajamaan kohti Sortavalaa. Jonkin matkaa ajettuamme tarkistimme tilanteen ja totesimme vuodon olevan sen verran hidas, että pääsemme yksin tein perille. Hyvissä ajoin alkuillasta saavuimmekin majapaikaksemme valittuun majatalo Rantataloon. Kirjauduimme sisään viihtyisiin huoneisiimme ja pyysimme päästä saunaan. Kun tärkeimmät asiat oli hoidettu, kysyimme majataloa pitävän rouvan mieheltä, josko hän tietäisi, mistä voi hankkia sunnuntai-aamuna kemiallista metallia. Mies hymyili ja vinkkasi peräänsä autotalliin. Iski kemiallista metallia paketin kouraan ja sanoi menevänsä hakemaan pesuainetta, millä saa öljyn pestyä pois! Joskus on hyvääkin tuuria. Yamaha korjattiin, saunottiin ja paistettiin shaslikit. Olimme valmiita tämän päivän iltaan. Huomenna alkaa kotimatka.

Sunnuntai 24.5.2015

Aamu aukeni aurinkoisena. Ensimmäinen homma oli tarkistaa illallinen Yamahan koneremontti. Hyvin tuntui pitävän. Ei muuta kuin baanalle. Tarkoituksemme oli käydä tutustumassa Haapalammen peltoasfalttiin ja sitten ajella sorateitä pitkin Värtsilään. Peltoasfaltti on kuvattu huhtikuun "Uusia reittejä" -jutussani. Ajatus oli päästää pojat nauttimaan Hympelän- ja Karmalanjärven takaisista kylämaisemista. Niin siinä vain sitten kävi, että minä kun en karttoja enkä navigaattoreita reissuillani käytä, niin ensimmäistä kertaa muisti teki tepposet. Kun google-mapsin pisteestä 61.660555, 30.584800 olisi pitänyt kääntyä vasempaan, vaistoni sanoi oikeaan. Jouduimme hemmetin isolle hautausmaalle ja sieltä sitten takaisin isolle tielle eli A129:lle. Hetken aikaa siinä sitten pidimme kusitaukoa ja päätimme jättää suunnistusvirheen etsinnän karttojen äärelle ja siirtyä suunnitelmaan B. Eli päätimme ajaa takaisin Sortavalaan, sieltä Helylään ja Kaalamon tietä Suomeen. Kaalamon soratie oli nautinnollisen hyvässä kunnossa ja pian olimmekin tutustumassa Ruskealan marmorilouhokseen. Nopeat kuvat ja loppurutistus rajalle. Rutiinylitys ja reissu oli tehty. Kiitos hyvästä retkestä Seppo, Hannu ja Tero.

2015 huhtikuu, uusia reittejä

Monasti noilla reissuillani näen aina suunnitellulta reitiltä poikkeavia pikkuteitä, joista tulee ajateltua, että mihinkähän tuokin tie vie? Mitä sen päästä löytyy? Tai sitten kartalla näkyy joku varsin epävarma reitti. Satelliittikuvassa vain sellainen epäselvä poikkeama vihreässä värissä. Pitäisi joskus tutkia, pääseekö siitä läpi. Kulkeeko tie kahden kylän välillä vai ei? Tällainen oli lähtötilanne, kun kaverin maisteri Siiskonen pyysi minua avustajaksi Willimiehen jäljillä Karjalassa -blogiinsa. Ja tästä keitoksesta syntyi tämän viikonloppusurautuksen teema. Ajelen pitkin tuttuja ja vähemmän tuttuja pikkuteitä tuossa rajan takana ja kuvailen maisteri Siiskoselle pytinkejä.

Perjantai 24.4.2015

Aamulla meni tunti pakatessa pyörää. Kerrankin olin jättänyt kaiken aamuun ja aloitin pakkaamaan vasta, kun vaimon henkilökohtainen avustaja oli saapunut paikalle. Lähtemään pääsin yhdeksän maissa. Ajelin vaihtelun vuoksi rajalle Öllölän kautta.  Tarkoitus oli hakea hieman tuntumaa sorasta jo täällä Suomen puolella, mutta vahingoissa ajoin Kenraalinkylän tienhaaran ohi ja sorat jäivät ajamatta. Rajalla oli jonkin verran kulkijoita, mutta Venäjän puolella, missä oli jonon poikasta, liikenteenohjaaja vinkkasi minut jonon hänniltä tyhjälle venäläisten kaistalle. Vielä kun minulla oli monikertainen tulliselvitys pyörälle ja tarkastajaksi sattui ulkonäöltä tuttu tullimies, joka muistaa minut, olivat rajamuodollisuudet nopeasti ohi ja gruntovka kutsui

Gruntovka on venäjää ja tarkoittaa soratietä. Ihan vielä en sinne päässyt, sillä edellisestä reissusta viisastuneena kävin rahanvaihdon jälkeen ruokailun lisäksi myös ostamassa tien päälle aimo annoksen kaukasialaista kivennäisvettä. Nyt ei jano yllättäisi, vaikka tulisi vähän rankempiakin paikkoja eteen. Ensimmäisenä oli kuvattavana kohteena Värtsilän kylällä jokunen muistomerkki, mutta vesisateen takia päätin jättää ne kesälle ja suuntasin Jänisjärven pohjoisrantaa pitkin kohti Soanlahtea. Tie, joka oli kuukausi sitten ollut jäinen, oli nyt juuri mukavasti sulanut. Runko oli vielä jäässä, mutta pinta oli sula ja liejuinen. Juuri sellainen, joka sai ajonautinnon korkealle, ja kaikki muu tahtoi unohtua. On se muuten ihme, miten tiedossa oleva 100 kilometriä liejuista tietä voi saada vanhan ukon innostumaan! Ei sitten tullut otettua yhtään valokuvaakaan tältä pätkältä.

Ennen Soanlahtea ehdin kuvaamaan maisteri Siiskoselle Soanlahden vanhan luterilaisen ja ortodoksisen hautaumaan sekä ortodoksisen kirkon muistokyltin. Soanlahti itsessään on jumalan hylkäämä kyläpahanen, jonka kylänraitilla yllättäen seistä törötti, ei enempää eikä vähempää, kuin linja-autopysäkki. Oli vielä käytössä olevan näköinenkin. Ajoin kauniissa peltomaisemassa kilometrin verran kylän ohi. Seuraavalla kerralla täytyy käydä katsomassa mitä tämän tien päästä löytyy. Nyt suuntasin kuitenkin kohti Suistamoa. Tie muuttui jossain määrin huonompikuntoiseksi. Jäi sellainen kuva, että tukkirekat olivat pehmittäneet sitä enemmän kuin Jänisjärven rantatietä.

Suistamolla oli tavoitteena kuvata suomalaisia sankarihautoja, mutta eiväthän ne löytyneet. Kirkon alapuolisella pellolla ajelin rinkiä innoissani kuin pienet pojat konsanaan. Missään ei näkynyt mitään jälkeä suomalaisuudesta. Vain kirkko seistä törötti mäen päällä. Eilen sitten aivan muiden asioiden tiimoilta törmäsin vanhaan valokuvaan, jossa tuo sankarihautausmaa näkyi. Olin revitellyt sen päällä. Anteenksi isänmaan sankarit, ottakaa kunniakierroksena. Pari muuta kohdetta sain kuvattua ja sitten suuntasin kohti Alattua ja Jänisjärven asemaa.

Tie muuttui paremmaksi. Suistamon ja Alatun välillä, ja miksei koko matkalla Läskelään saakka, on usein keväällä isoja pehmeikköjä, joihin on helppo upota tai kaatua. Nyt niitä ei vielä ollut puhjennut, mutta varovasti niiden pelossa ajelin silti. Hämekosken sillan jälkeen kun kääntyy joen rantaa pitkin kulkevaa tietä pitkin vasemmalle, joutuu jonkinlaisen voimalaitoksen pihaan. Ihan mielenkiintoinen muutaman sadan metrin mittainen tienpätkä. Voimalaitokselta pääsisi jatkamaan toista kautta isolle tielle, mutta sen löysin vasta jälkeen päin satelliittikuvista. Niinpä palasin tulojälkeä pitkin tielle ja jatkoin kohti Jänisjärven asemaa.

Tarkoitukseni oli käydä tarkistamassa, millaisessa kunnossa on vanha suomalaisten rakentama Jänisjärven asema - Matkaselkä -tie. Nykyisellään tiepohjaa pitkin pääsee ainakin polkupyörällä Jänisjärven asemalta Alalammen kautta Tsornie Kamny -mökkikylästä tunnettuun Kirkkolahteen. Tai paremminkin pari kilometriä ennen Jänisjärven asemaa tie tekee jyrkän mutkan oikealle. Siinä on Suomen aikaan ollut neljän tien risteys: Suoraan on päässyt Matkaselkään, vasen tie on vienyt Sortavalaan ja oikea asemalle. Tässä risteyksessä tapasin paikallisen metsänvartijan, joka oli juuri käynyt Lada Nivalla yrittämässä minun suunnitelmissa ollutta tietä. Liikaa lunta, oli kommentti. Mitäpä minä sinne yrittämään. Kuulemma kesällä olisi mahdollista päästä läpi. Ainoa epävarma kohta on enne Alalampea oleva puro. Sen reunat ovat kuulemma niin jyrkät, että kannattaa olla porukalla liikkeellä. Yksin saattaa joutua ongelmiin. Rautatie ei tuottane ongelmia. Sortavalan tiestä metsänvartija kertoi, että hänen lapsuudessaan tietä pitkin viiletettiin polkupyörällä niin että vedet silmistä vuoti. Nyt ei montaa sataa metriä pääse, kun tie muuttuu kulkukelvottomaksi. En muuten usko ennen kuin olen käynyt itse kokeilemassa! Sitten ensi kerralla.

Kun tiekuviot olivat selvitelty, mies kertoi kolme kilometriä aseman jälkeen olevasta lomakeskuksesta, lomakeskuksesta, jota pyörittää iso pietarilainen mies. Lomakeskus on linkistä aukeavan kartan pisteessä B. Sitä siis katsomaan. Jänisjärven asemakylässä on kauppa. Kun tullaan asemalle, juuri ennen kauppaa kääntyy tie oikealle. Todella pieni tie. Jo ensimmäisen viidenkymmenen metrin ajon jälkeen kävi selville, ettei lomakeskus ole tarkoitettu suomalaisille, jotka tulevat tavallisilla henkilöautoilla. Tie oli täynnään niin isoja kuoppia, että niiden ylittämiseen tarvittiin iso maastoauto tai enskapyörä. Onneksi minulla oli tuo jälkimmäinen. Ja onneksi ystäväni Matti oli vienyt minut joku talvi sitten ajamaan omalla Kotarillaan talvisessa enskasporassa. Siitä kokemuksesta oli nyt hyötyä, sillä noin 400 metrin röykkyytyksen jälkeen alkoi kunnon spoori. Tie oli periaatteessa vielä paksun ja tiukkaan pakkaantuneen lumen peitossa. Mutta koska sitä pitkin oli ajettu isopyöräisellä maastoautolla, oli tiehen syntynyt oikein tyylipuhdas spoori. Ja sitä riitti lähes kolme kilometriä. Yhdessä kohtaa oli pieni puro, jonka ylitys oli hoidettu siten, että ratapölkyn pätkät oli laitettu kummankin raiteen kohdalle. Niitä pitkin ylitys onnistuikin tyylikkäästi. Ja tien päästä löytyi ihan asiallisen näköinen lomakylä. Majoitustilaa arviolta 10 - 20 ihmiselle. Ja pihassa tehtaan paketissa puolenkymmentä kappaletta uusia veneitä. Ilmiselvästi odotettiin uistelijoita Pietarista. Tarkempi tutustuminen jäi tällä kertaa, samoin hintatason tiedustelu, sillä vahtikoira oli ainoa, joka oli jäänyt paikalle. Hetken pähkäiltyäni suunnistin takaisin.

Ja jälleen sama tilanne kuin monasti aiemminkin. Kun katselin ympärilleni, maasto näytti sille, että tänne on tultava kesällä uudestaan. Vaisto sanoi oikein. Satelliittikuva näytti jälkeen päin, että vanhoja radan pohjia ja teitä oli lähimetsissä ihan ajettavaksi asti. Eli kesällä uudestaan. Ja sitten tuli se perkeleen puro. Ajoin takaisin päin toista raidetta pitkin, kuin mitä olin tullut. Ajattelin, että vaihtelu virkistää. Tälle raiteelle oli sitten tarvittu hieman pitempi ratapölkyn pätkä, jotta purosta pääsisi yli. Pölkky oli hieman vinossa, jonka toki huomasin jo ennen pölkylle ajoa. Etupyörä meni nätisti yli. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun samalla takapyörä lipesi jokeen! Ja pyörä pystyssä jyrkkää penkka vasten. Ei mitään mahdollisuuksi päästä ajamalla eteenpäin. Ei auttanut muu kuin tarttua takapään rautoihin kiinni ja nostaa takapyörä takaisin pölkylle. Funduro ei paina lastattuna kuin sellaiset noin 230 kiloa, mutta kyllä kävi mielessä että koko talven kuntosalilla käynnit eivät ole menneet hukkaa! Nätistihän se perä pölkylle nousi ja matka jatkui. Tai ei ihan vielä, sillä nyt huomasin, etten ole ottanut yhtään kuvaa tiestä.

Tämä oli tämän päivän haasteellisin osuus. Päätin suunnata Harlun ja Rautalahden kautta kohti Sortavalaa ja majapaikkaa. Harluun saakka tie oli vielä hyväkuntoista soratietä. Harlussa oli tarkoitus vielä kuvailla joitakin historiakohteita, mutta skippasin ne voimakkaan raesateen vuoksi. Tie oli muuttunut tällä välin asfalttipohjaiseksi ja sillä oli tuuman kerros rakeita. Jälleen ajelin melko hissuksiin kesäkumeilla. Harlu on muuten siinä määrin kaunista tienoota, että kannattaa kesällä poiketa, jos noille kulmille matka sattuu. Rautalahdessa oli Petroskoi-Sortavala-Pietari -valtatie sortunut osittain Laatokkaan pari viikkoa sitten. Liikenne kulki vain toista kaistaa pitkin, ja vaikka tieosuudella oli neljän tonnin painorajoitus, oli rekkajono Petroskoin suunntaan kilometrin pituinen. Eivät varmasti olleet tyhjiä autoja, jotka olivat menossa hakemaan Karjalan tasavallan pääkaupungista teollisuustuotteita Eurooppaan vietäväksi. Eli rajoitus oli, muttei sen valvontaa. Onneksi satuin tulemaan omaan jonooni sellaiseen aikaan, että pääsin viidentoista minuutin odottelun jälkeen ohittamaan sortumakohdan. 

Sortumakohdasta ei ollut kuin parinkymmenen kilometrin matka Sortavalaan. Matkalla vielä pysähdyin kaupungin laitamilla autopesulassa pesettämässä jarrut. Jarrusatuloiden välit olivat aivan täynnä heiniä ja liejua. Antti saapui Petroskoista sopivasti aivan yhtä aikaa kanssani hostellin pihalle, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan pitikin tulla hieman myöhemmin. Majoittauduimme Hostel Lämpöön ja poistuimme iltapalalle. Lämpö on uusi hostelli, jossa majoittaudutaan kolmen tai neljän hengen huoneisiin. 600 ruplaa eli noin 11,50 euroa per sänky per yö. Bonuksena saattaa tosin saada aivan tuntemattoman huonekaverin.

Lauantai 25.4.2015

Sääennusteen mukaan lauantaina olisi pitänyt paistaa aurinko heti aamusta alkaen, mutta räntäsateeseen me pojat vain heräsimme. Räntäsade kuitenkin loppui melko pian ja pääsimme liikkeelle muutaman lämpöasteen pilvipoudalla säällä. Ensin kuitenkin huolsimme pyörät ja miehet. Minä olin edellisenä iltana havainnut ohjauslaakerin olevan liian löysällä ja ensitöikseni tiukkasin sen. Ketjuhuolto tuli tehtyä siinä saman tien. Vähän tiukkuutta sinnekin ja suihkaus öljyä perään. Seuraavaksi tankkasimme pöyrät kaupungin laidalla, Lahdenpohjan tien varressa, sijaitsevalla bensa-asemalla ja nautimme itse samalla  tuhdit hampurilaiset ja kupilliset kahvia aamupalaksi. Emme myöskään unohtaneet ostaa juomista matkan varrelle. Päivä voi alkaa.

Tie A129 Haapalammen taa, Kuokkaniemen risteykseen, oli suhteellisen mitäänsanomatonta asfalttitietä. Toki hyväkuntoista sellaista. Ja suomalaisiin teihin verrattuna verrattoman mutkaista. Suomalaisten tieinsinöörien puolustukseksi on todettava, että tie noudattaa toistaiseksi täysin vanhaa suomalaista tien pohjaa. Aiemmin olin tehnyt karttaharjoitusta ja todennut, että Kuokkaniemestä pitäisi päästä pikkuteitä pitkin Tuokslahteen. Lähdimme tarkistamaan kuinka asian laita todellisuudessa on.

13 kilometrin matka A129:ltä Lavijärven pohjoisrannan kautta oli enduromotoristin unelmaa. Hyväkuntoista soratietä, joka kiemurteli mäkisessä laatokankarjalaisessa mäkimaastossa. Tie oli nautinto ajaa ja maisemat kauniita katsella. Yö oli ollut kylmä ja aamun sää oli pilvinen. Silti, kun aurinko alkoi pilvien läpi lämmittää, tienoon verhosi vaippaansa sankka sumu. Lavijärven rantaa myötäilevä tie oli itse kauneus. Niin nättiä maisemaa, että oli pakko pysähtyä valokuvan ottoon.

Pian järven rannan poseerauksen jälkeen saavuimmekin Kuikkaniemen asemalle, jossa meitä odotti tilanne "teknologia vastaan ihmismieli". Antin navigaattori näytti nimittäin lähes 180 astetta eri suuntaan kuin minun päässäni oleva karttakuva etsittäessä tietä Tuokslahteen. Sen verran olimme epävarmoja, että päätimme etsiä paikallisen asukkaan, jolta kysyä. Vaan kun ei ollut ketään ulkona missään! Vain tien yli maleksivia kissoja ja pihoilla ketjussa haukkuvia koiria. Hetken aikaa pähkäiltyämme näimme miehen ja naisen verkkoja selvittämässä. Keula kohti pariskuntaa ja kysymään. Mies yritti selittää, että parempi tie olisi ajaa A129:n kautta. Nainen tuhahti merkitsevästi miestään katsoen: "Sieltähän ne on tulossa! Selvästi kysyivät sitä metsätietä. Tietävät kyllä mitä tahtovat." Niinhän me tiedettiin, ja mies neuvoi. Ihminen oli voittanut koneen; neuvottu tie oli juuri se, jonne päässäni oleva karttakuva meidät neuvoi. Kiitimme ja lähdimme etenemään. Lähtiessä kysyin vielä kalansaaliiden määrää. Ei ole kuulemma tullut. Siksi verkot on otettu pois järvestä.

Tie oli tasaisen kuntoista metsäautotietä, jossa runsas lumi ja sorapinta vaihtelivat taisisin väliajoin. Alkumatka oli lähes kelvollista sulaa, ei edes kovin kuoppaista tai liejuista tietä. Pikkuhiljaa lumen määrä lisääntyi ja sulat osuudet vähenivät. Onneksi edeltämme oli kulkenut joku paikallinen maasturi, niin renkaan urassa oli hyvä edetä. Vaan jossain vaiheessa se tulee lumen määrän suhteen raja vastaan maasturillekin. Ehdimme edetä pari kilometriä, kun lunta alkoi olla 40 - 50 senttiä ja maasturi oli kääntynyt takaisin. Niin oli pakko tehdä meidänkin, sillä katsoimme moisen lumen määrän olevan liian suuri suhteutettuna rengastukseemme. Palasimme kohti A129:ää samaa tietä pitkin kuin mitä olimme tulleetkin. Ihan yhtä mukava oli ajella paluujälkeäkin.

Yllä oleva tie on toiseksi huonoin näkemäni asfalttitie, mutta lajissaan muuten uskomattomin. Se kääntyy kohti Tuokslahtea Kuokkaniemestä tultaessa hieman ennen A129:lle saapumista. Kiertelee pari kilometriä pitkin peltoaukeaa ja päätyy lopuksi Haapalammen laitamille 300 metrin päähän kylän keskustasta. No, Haapalammelle emme enää palanneet, vaan suunnistimme kohti Tuokslahtea. Tuon uskomattoman asfalttipätkän jälkeen muutaman kilometrin matka Tuokslahteen olikin sitten varsin mitäänsanomatonta soraa. Ohitimme kylän vauhdissa ja pysähdyimme vasta luonnonkauniin Kiteenjoessa sijaitsevan kosken partaalle, jossa muinoin on sijainnut puuhiomo, sittemmin sähkölaitos ja puusepän tehdas. Ei tarvitse kauaa eksoottisen suvannon rannalla seisoa, kun ymmärtää, miksi paikka on muinoin ollut suosittu väen kokoontumispaikka. Nyt paikalla on vain raunioita ja uhmakkaasti aikaa vastaan taisteleva puusepäntehtaan piippu.

                

Aikamme kosken partaita ihasteltuamme nousimme joen toisella puolen sijaitsevaan Hotinlahden pikkukylään, jonka kyläkauppaan pysähdyimme ostamaan hieman syötävää ja täydentämään juomavarastojamme. Kaupan pihassa alkoikin sitten tapahtua. Siinä ruokaillessamme nuori kaunis kaukasialaisnainen käveli kaupan pihaan lastenvaunuja työntäen. Hetken siinä keskusteli jonkun paikallisen mummon kanssa. Kun mummo poistui paikalta, aloimme Antin johdolla ihastella vaunuissa lepäävän poikalapsen kauneutta. Nainen katsoi hetken ruskeilla nappisilmillään Anttia silmiin ja totesi: Keinuta vähän aikaa, minä käyn kaupassa. Antilla oli juuri omenaa suussa, ja ennen kuin ehti palan nielaista sanoakseen mitään, rouva olikin jo kadonnut kauppaan. No, aikanaan nappisilmä palasi ja katosi matkoihinsa ja tilanne rajoitti pelkkien rattaiden koeajoksi.

Matka jatkui. Nyt suuntasimme kohti Ruskealaa ja tarkemmin Vuoripuistona tunnettua vanhaa marmorilouhosta. Vaihtelevakuntoinen soratie polveili laatokankarjalaisessa mäkisessä maastossa ja matkanteko oli nautinnollista. Tie oli soratieksi siinä määrin hyväkuntoista, että kokenut enduromotoristi saattaisi innostua kovavauhtiseenkin ajeluun. Ongelma vain on siinä, että Venäjällä on aina varauduttava kaikkeen. Mäen tai mutkan takana saattaa olla rekka-auto väärällä kaistalla vastaan tulossa. Eli maltti mukana. Alkumatkasta oli enemmän katseltavaa, mutta kun tultiin Helylä-Kaalamo -tielle, asutus väheni. Toki selvästi on vielä nähtävissä monin paikoin suomalaisen asutuksen ja maanviljelystoiminnan jälkiä.

40 kilometrin matka marmorilouhokselle eteni ripeästi. Louhoksen ravintolassa söimme annokset makkaraperunoita nälkäämme ja totesimme, että täällä on ihan mukava käydä ajan kanssa. Pirhonen RC suosittelee muillekin. Vaan lähtöä valmistellessamme kohtasimme vastoinkäymisen. Antin Bemarista oli eturengas lähes tyhjä. Tarkempi tutkailu paljasti, että naulahan siihen oli tunkeutunut! Tarkoituksemme oli vielä käydä yrittämässä Puikkolasta Kirkkolahden ja Alalammin kautta kulkevaa reittiä, jonka loppupään olin käynyt eilen toteamassa toivottoman lumiseksi. Tämä oli nyt jätettävä. Rengas täyteen hiilidioksia ja renkaan kuntoa tarkkaillen suoraa päätä kohti Sortavalaa.

Rengas piti loistavasti ilman sisällään. Tuommoinen muutaman euron renkaan paikkaussarja, joka sisältää vähän kaikkea on todella kätevä pika-apu Venäjän arvaamattomilla teillä. Helylässä oli ensimmäinen rengaskorjaamo, josta kysyimme apua. Asentaja katsoi hetken pyörää ja totesi kaverilleen: minä olen kerran tuollaisen laittanut ja vituiksi meni. Katsotaan mitä päällikkö sanoo. Ja päällikköhän neuvoi meidät Sortavalan ainoaan mopo-moottoripyörä-polkupyörä-kauppaan ja sen yhteydessä olevaan korjaamoon. Tai ei se nyt ihan ainoa ole, sillä varaosamyyjän veli pitää keskustassa venäläisten pyörien varaosakauppaa. Pojat lupasivat laittaa renkaan.

Näki, ettei homma ollut hyvistä välineistä huolimatta kovin tuttua puuhaa. Antti sai olla koko ajan vierellä neuvomassa, mitä ja miten tehdään. 

Sillä aikaa kun Antti hosui korjaamon puolella, minä tutustuin paikallisiin motoristeihin, 

kuvan keskellä olevaan korjaamon omistajaan. Kuulemma ihan milloin vain saan soittaa ja mennään Laatokalle kalaan. No, näillä reissuilla satelee noita kutsuja sen verran, että pitäisi olla toinen mies ryyppäämässä noita kala- ja saslik-reissuja.

Paikallinen poliisi auttoi autoilijoita kalibroimaan nopeusmittareita. Venäläiset motoristit kertovat tarinaa, että poliisin tutkat olisivat niin vanhanaikaisia, etteivät älyä moottoripyörää. En tiedä totuutta. Kertokoon, ken tietää.

Kuvaavaa asentajamestareiden kokemukselle oli, että erikseen piti kehottaa käyttämään jotain liukastetta, jotta kumin saa luiskahtamaan paikoilleen. Tulihan se vihdoin laitettua, ja kellokin oli jo sen verran, että totesimme päivän ajot ajetuiksi. Palasimme majapaikkaan. Kävimme eilisiltaisessa paikassa syömässä ja Krona-baarissa parilla oluella. Sitten ukot olivatkin valmiita nukkumahommiin. 

Sunnuntai, 26.4.2015

Aika kotimatkan. Totuttuun tapaan kävimme aamupalalla Lahdenpohjan tien varrella olevalla bensa-asemalla. Hyvästelimme toisemme ja suuntasimme kohti kotejamme. Paluumatka itsessään oli varsin tylsää asfalttitietä. Tosin perustankkaajat, jotka käyvät normaalisti vain Värtsilän asemakylässä ylittämättä rautatietä, valittavat harvoin radan ylitettyään, että tie on tosi surkeassa kunnossa. No, kaikki on niin suhteellista ja kaikkeen tottuu. Myös venäläisiin kantateihin. Minä olin kuitenkin varannut muutaman mielenkiintoisen tutustumiskohteen matkan varrelle. Ensimmäinen oli hieman ennen Ryttyä vasemmalle kääntyvän tien varressa oleva pieni motelli. Varsin pieni. Kuitenkin hyvin aidattu, että periaatteessa, jos olisin hemmetin kaukana kotoa, niin voisin siitä majapaikan ottaakin.

Matkalla Särkisyrjään oli myös hyvin pieni vesistön ylitys.

Seuraavaksi oli vuorossa tosi mielenkiintoinen kolmen kilometrin tien pätkä Särkisyrjän taistelun muistomerkille. En tiedä tuosta taistelusta tuon taivaallista, mutta kuvan otin maisteri Siiskoselle. Tehköön mieleisensä jutun. Mutta kun karttaa katselee tuosta ympäriltä, niin taas alkaa enskamies innostua. Tosi paljon mielenkiintoisen näköisiä teitä, jotka täytyy joskus käydä ajamassa selville. Viimeisenä oli tarkoitus käydä katsastamassa kauan tutustumislistalla ollut leirintäalue (google-mapsilla kohdassa 61.910857, 30.607314), mutta 50 metriä päätien jälkeen tie alkoi näyttää tällaiselta:

Koska olin yksin, päätin jättää käynnin kuivemmille keleille ja suuntasin kohti rajaa ja kotia. Reissu oli käytännössä tehty. Seuraavaksi toukokuun lopussa Vegarukselle.

2015 maaliskuu, Jänisjärven kierto

Prologi

Tähän saakka olen tehnyt näitä reissuja lähinnä vanhojen tuttujen kavereiden kanssa. Viime syksynä sitten tein jonkinlaisen linjamuutoksen. Kun kerran minulla on yksi viikonloppu kuukaudessa vapaana moottoripyöräilyyn, niin vanhat tutut eivät aina viitsi lähteä juttuihini mukaan. Teroon tutustuin täällä sosiaalisessa mediassa. Tammikuussa sovittiin, että lähdetään tekemään toukokuulla porukalla viikonloppureissu Venäjän Karjalan sorateille. Tero kerää porukan ja minä suunnittelen reitin ja varaan majoitukset. Vaan sitä ennen meidän täytyi hieman tutustua. Niinpä päädyimme tekemään palmusunnuntain tietämissä kahden päivän pikapyrähdyksen Venäjälle.

26.3. torstai

Etukäteistieto oli, että suurin osa suunnitellusta reitistä on jo sulaa. Osin jopa niin sulaa, että tukkirekkoja alkaa kelirikko vaivata. Mutta, mutta, siellä missä ei ole sulaa, pitäisi olla kaksi vaihtoehtoa. Joko siellä on tukkiautot ajaneet ja kuormasta tippuvalla roskalla tietä karhentaneet. Tai sitten on ihan lumijäällä tien pinta. Vähempi kuitenkin viimeksi mainittua. Näin meitä opasti alueella toimivan metsäyhtiön hankintapäällikkö. Edeltävänä tiistaina pidettiin puhelinpalaveri ja todettiin, että ihan sama, mitkä renkaat alle laitetaan, niin niitä voidaan sanoa aivan yhtä perustellusti sekä vääräksi että oikeaksi valinnaksi. Päädyimme kesäkumeihin. Illalla sitten Tero ja Esko tulivat. Kaksi tuntia myöhässä. Keli oli muuttunut viimeisen 150 kilometrin aikana kylmäksi, sateiseksi ja pimeäkin painoi päälle. Piti kuulemma ajella varovasti. 

Eihän siinä mitään. Pistettiin pyörät talliin ja majoitettiin miehet. Vähän iltapalaa napaan. Iltapalan aikana käytiin läpi Venäjällä ajelun erikoisuudet ja yleiset reissun säännöt. Lopuksi tutkittiin perjantain ja lauantain reitti kartalta ja kuvina tietokoneelta. Sitten nukkumaan, sillä huomenna pitäisi olla ajon täyteinen päivä.

27.3. perjantai

Matka Joensuusta Niiralan rajanylityspaikalle sujui erinomaisessa säässä kuivaa asfalttia pitkin. Sääennusteet pitivät paikkansa. Aurinko paistoi ja lämmintä oli. Mielialat olivat korkealla kun pysähdyimme pitämään viimeistä pikkupysähdystä ennen rajaa.

Rajamuodollisuudet hoituivat helposti ja nopeasti. Olimmehan täytelleet edellisenä iltana kaikki tarvittavat paperit. Venäjän tullissa liikenteenohjaajatyttö vielä ohjasi meidät suoraan vapaalle kaistalle, niin ei tarvinnut isommin jonotella. Tullimiehiä kiinnosti kovasti, että mihinkä ovat Suomi-pojat näin aikaisin  moottoripyörillä menossa. No, Jänisjärven kiertoon. Kuulemma hulluja suomalaisia riittää!

Heti rajan jälkeen vaihdettiin vähän ruplia ja tankattiin pyörät Gazpromilla. Ei olisi harmittanut, vaikka olisi joutunut enemmänkin ostamaan. Bensa maksoi 34,5 ruplaa eli noin 58 senttiä litralta. Vielä Jänismäeltä maha täyteen hyvää ruokaa ja matkaan. Jälkeen päin havaitsimme, että jotain juotavaa olisi ollut ihan hyvä ostaa. Sen verran pitkäksi muodostui metsätaipale, vaikka Roikonkosken kaupalle ei matkaa olekaan kuin vajaa 70 kilometriä. Vielä pari kilometriä Värtsilän kylälle huonoa venäläistä asfalttia pitkin, ja sitten päästään pikkuteille.

Odotus palkittiin. Tie oli juuri niin jännittävää ajaa kesärenkailla kuin vain oli voinut odottaa. Ensimmäiset 30 kilometriä oli pääasiassa hyvää lumi- ja jääpintaista tietä, jota pitkin olivat tukkirekat ajaneet. Tie kulki sen suuntaisesti metsän sisässä, että aurinko ei ollut päässyt isommin sulattamaan pintaa. Rekkoja varten mäkipaikoille oli hieman ripoteltu jopa hiekkaa. Lisäksi rekoista oli tippunut muuta likaa ja pieniä puun kuoren kappaleita tielle. Nämä yhdessä antoivat sen verran pitoa, että pystyi suorilla sujuvasti pitämään sellaista 50-60 km/h nopeutta. Ja sai jännittää pidon riittävyyttä ihan koko rahan edestä. Mielessä pyöri, että tästähän tulee mukava reissu, jos nämä pahat paikat ovat tällaisia.

Vaan Soanlahden risteyksen jälkeen kaikki muuttui. Tiesin, että Soanlahden Suistamon välinen tie oli ollut viikko sitten sulana, ja tie Soanlahteenkin näytti vähintään yhtä hyvältä kuin tähänkin asti. Me emme kuitenkaan menneet Soanlahteen, vaan suuntasimme 35 kilometrin erämaataipaleelle kohti Roikonkoskea, joka venäläisissä kartoissa kulkee nimellä Raikonkoski. Ero nimissä johtuu venäjän kielen ääntämissäännöistä, jonka mukaan ovat Roikonkoskea lausuneet ja sitten puhuttu muoto on siirtynyt myös kirjoitettuun muotoon. Takaisin asiaan. Ensimmäinen tavoitteemme oli Roikonkoski-Tolvajärvi -tie. Matkaa sinne olisi 19 kilometriä.

Ensimmäiset 50 metriä näyttivät tulevaa. Tie oli aurattu kaksi viikkoa sitten FIA:n cross counry baja -rallisarjan MM-osakilpailua varten. Sen jälkeen tielle oli satanut lunta. Pinta oli ajettu leudolla kovaksi. Lämpimän ja pakkasen vaihtelu teki siitä jäisen liukkaan ja homman viimeisteli viikko sitten satanut 20 senttiä lunta. Vaikka jokunen auto olikin tietä pitkin ajanut, oli eteneminen kesärenkailla varsin haastavaa. No, eihän tässä hirmuisen pitkästä matkasta ole kysymys. Jospa tuo Tolvajärven tiellä korjaantuisi. On se ainakin isompi tie. Näillä ajatuksilla lähdin ajelemaan varovaista mopovauhtia eli 30 - 50 kilometriä tunnissa eteenpäin. Välillä aina vilkaisin nopeasti peiliin. Siellä ne pojat suoran päässä tulivat perässä. Ja sitten taas katse tiukasti tiehen. Mitenhän muuten vatsalihakset jaksavat jatkuvan jalkojen roikottamisen. Jalkojen pitäminen tapeilla oli hyvin lyhytaikaista herkkua. Etenkin ylämäet mentiin milloin minkäkinlaista kylkimyyryä jaloilla pystyssä pysymistä tukien. Mihinkäs ne pojat katosivat. Pari kilometriä oli edetty, ja poikia ei enää peilissä näkynytkään. Ei muuta kuin pyörä ympäri ja katsomaan. Pari sataa metriä taa päin pojat olivat juuri saaneet Eskon Varaderon pystyyn. Ja matka jatkui - 500 metriä. Edellisen uusinta. 

Kerroin realiteetit. Alunpitäen suunniteltua reittiä pitkin tie tulee pysymään tällaisena ainakin Tolvajärven tielle saakka. Jos käännymme takaisin ja oikaisemme Soanlahden kautta Suistamolle, jää pitkä lenkki pois, ja Suistamolta eteenpäin tie on todennäköisesti parempi. Pojat tiedustelivat matkaa kumpaankin vaihtoehtoon. Minun oli pakko tunnustaa, että minulla ei ollut minkäänlaista hajua asiasta. Jonkin aikaahan siinä menee kumpaankin. En ole koskaan näitä kilometrejä ajatellut. Olen vain ajellut. Esko ja Tero katsoivat kahdeksan sekuntia toisiaan silmiin, ja totesivat, että luonnettahan se vain kasvattaa. Eteenpäin. Näin sitten jatkoimme. Ja täytyy tunnustaa, että oli pitkät kilometrit. Välillä oli Esko nurin ja välillä Tero. Varadero ja iso Gessu eivät olleet aivan niin helpot pystyssä pidettävät kuin minun pieni ja ketterä Funduroni. Havaitsin kilometrien taittuessa, että talvella rakentamani 21 tuuman etupyörä oli hyvä ratkaisu. Pyörä totteli paljon paremmin kuin alkuperäisellä 19 tuumaisella. Vihdoin saavuimme Tolvajärven tielle. Poikien kaatumiskisa tasan 5-5. Ihmeellistä, kun nuoret isokokoiset miehet eivät kestä pystyssä, minä välillä ehdin ajattelemaan. Ei olisi pitänyt...

Tässä vaiheessa oli aika onnitella poikia. Olette selvinneet isoinen pyörinenne kunnialla retken vaikeimmasta osuudesta.  Ja tässä vaiheessa totesimme myös, että jotain juotavaa olisi pitänyt ostaa matkaan. Sen verran oli ukot lämmenneet, että ilmiselvää nesteen haihduntaa oli havaittavissa takin selkämyksessä ja kitalaessa. Tie muuttui tosiaan paremmaksi. Tai ainakin enemmän liikennöidyksi. Tämä taas tarkoitti sitä, että pehmeää irtolunta ei ollut. Oli vain kovaksi pinnaksi polkeutunutta lunta. Ja liukasta. Esko kiteytti asian sattuvasti: tie kyllä parani, mutta käytännössä ainoa ero on siinä, että nyt kaatuu kovemmasta vauhdista. Sen sainkin pian tuta varsin konkreettisesti. Jäinen ylämäki, riittävästi vauhtia, että pääsee ylös saakka, ja yht'äkkiä olinkin pyörän kanssa pitkällään. Mäen päältä ei kauaa tarvinnut edetä, kun vilkaisin peiliin, keskittyminen tiehen katkesi sekunniksi ja taas tuli maakosketus. Olin paikat tuntevana ajanut koko ajan kärjessä, mutta nyt Esko lähti  vetämään. Kahdesta peräkkäisestä kaatumisesta sisuuntuneena aloitin Eskon kiinni ajamisen. Huikaisevalla viidenkympin nopeudella tavoitin. Pääsin rinnalle. Vilkaisin nopeasti, miltä kaverin meno näyttää. Ja samantien taas pitkälleen. Ei auttanut muu kuin tunnustaa, että nyt on taas keskityttävä ajamiseen. Jäljellä oleva vajaan 15 kilometrin matka Roikonkoskelle sujuikin varsin ripeästi. Hikisinä tervehdimme Roikonkosken elintarvikeliike numero yhden henkilökuntaa ja ostimme pientä purtavaa ja juotavaa. Päivä alkoi kääntyä jo loppupuolelleen. 

Roikonkosken kylätiet olivat, jos mahdollista, vieläkin haasteellisempia kuin tähän saakka kokemamme. Jäisen liukkaalla tiellä oli suuren suuria liukasreunaisia kuoppia. Sinne kun rengas luiskahti, niin pian oli koko pyörä syrjällään. Lopetimme kaatuilujen laskemisen ja totesimme itse asiassa kiintiön olevan meidän puolestamme täynnä. Tämä ja lähestyvä ilta laittoivat loppupäivän suunnitelmat siinä määrin uusiksi, että päätimme jättää Hämeenkosken ja Harlun lenkin seuraavalle kerralle ja suunnistaa suoraan Alatusta Läskelään. 

Roikonkosken jälkeen tie muuttui tosi hyväksi. Pehmeää sohjoa ja paikon rengas tapasi jo ihan sorapintaakin. Kuvan tie päättyy muutaman kilometrin kuluttua isommalle Leppäsyrjän tielle, missä sula sorapinta oli vallitsevana. Matka sen kuin nopeutui. Pääsimme ajelemaan jo ihan normaaleja soranopeuksia. Paikoittaiset upottavat kohdat pitivät kuitenkin ajatuksen ajamisessa. Tämä onkin Venäjällä ajamisen tärkein ohje. Älä oleta mitään, vaan seuraa tietä herkeämättä. Normaalisti olen pysähtynyt Leppäsyrjän kaupalla kahvilla, mutta nyt alkoi olla jo sen verran hoppu saunaan, että jatkoimme yhtä kyytiä Suistamolle, jossa kirkon risteyksessä pidimme hengähdystauon. Samalla soitin Sortavalaan hotelliin, että olemme tulossa hiukan sovittua myöhemmin. Pyysin myös laittamaan saunan lämpiämään.

Suistamon ja Alatun välille sattuivat retken viimeiset liukkaat. Ihan ihmeellisesti jostain oli tielle itkenyt selvää vettä, joka oli jäätynyt. Ylämäet olivat varsin haasteellisia, kun kesärenkaasta puuttui pito kaikkiin suuntiin. Pian Alatun jälkeen alkoi kuitenkin sula. Ensin sorapintainen ja lopulta, Läskelän lähestyessä, päästiin kuivalle asfaltille. Jotenkin tällä kertaa asfaltti tuntui ihan mukavalta ajettavalta. Läskelässä pysähdyimme syömään. Ravintoloitsijalta loksahti leuka pahemman kerran, kun astuimme sisään. Ei helkkari! Joko se on motosesonki alkanut? oli ensimmäinen lausahdus. Vasta sitten vaihdettiin hyvät päivät. Ruoka tuli nopeasti, maistui hyvälle eikä maksanut paljoa. Kylläisellä mahalla viimeiset 30 kilometriä hämärtyvässä illassa taittuivatkin varsin rattoisasti. Sen verran oli päivän mittaan tullut tutustuttua tien pintaan, että totesimme asfaltin olevan ainoa pinnoite, jolla emme vielä olleet kaatuilleet. Päätimmekin välttää sitä ja otimme kurvit varovasti. Laatokan rantatiellä oli vielä talven jäljeltä sateiden pois huuhtomatonta hiekkaa. Lisäksi mantereen puoleisilta jyrkiltä kallioilta oli paikoin valunut vettä tielle, ja nollaa lähestyvä ilman lämpötila sai pelkäämään mustaa jäätä. Seitsemän maissa illalla saavuimme Sortavalaan hotelli Laatokkaan. Kyllä teki sauna vastan kanssa hyvää. Ja pari saunaolutta. 

28.3. lauantai

Hyvin levätyn yön jälkeen nautimme niukan, mutta ravitsevan aamupalan ja kävimme jalkamiehinä pienellä tutustumismatkalla Sortavalan lauantaitorilla. Aurinko tuntui hellivän tätäkin päivää. Päätimme välttää tänään jäätä ja lunta kuin ruttoa. Niinpä suuntasimmekin 40 kilometrin päässä olevaan Lahdenpohjan kaupunkiin.

Sortavalan eteläpuolella pysähdyimme ihmettelemään käyttämättä jätettyä ja pystyyn raunioituvaa kolhoosinavettojen rivistöä ja niitä ympäröiviä talven aikana pystyyn kuivaneita jättiukonputkia, joita olikin muutaman kymmenen hehtaarin pelto! Laatokan länsipuolelta kulkeva tie on vielä toistaiseksi sama, minkä suomalaiset ennen sotia rakensivat. Kaunis laatokankarjalainen lehtomaisema reunustaa tietä. Vaikka venäläisyys ja suomalaisuus sekoittuvatkin kylien ulkonäössä sulavasti toisiinsa, on kaikkialla vielä vallitsevana piirteenä 30-luvun suomalainen kylämaisema. Venäläisen mittapuun mukaan hyväpintainen asfalttitie aaltoilee notkosta mäen päälle ja takaisin ja tekee mutkaa mutkan perään. Nautinnollista ajettavaa minkälaisella pyörällä tahansa. Jaloittelimme hetken Lahdenpohjan torilla ja suuntasimme takaisin Sortavalaan aurinkoisessa kevätsäässä. Sortavalassa söimme courmet-aterian Piipun pihassa. Sen verran likaisia ja haisevia olimme, että hovimestari ohjasi meidät kohteliain sanankääntein pieneen kabinettiin. Hetken jouduimme odottamaan, että sai siivousvälineet kabinetista pois ja liinan pöydälle. Ruoka oli kuitenkin ensiluokkaista.

Kylläisillä mahoilla suuntasimme kohti rajaa ja sieltä Joensuuhun. Jänismäen marketista nappasimme  mukaan pari kiloa pelmenejä, jotka illalla saunan lämpiämistä odotellessa söimme iltapalaksi. Ehkä tämä reissu olisi pitänyt tehdä kuukautta aiemmin nastarenkailla tai kuukautta myöhemmin kesäkumeilla. Me teimme sen kuitenkin viikkoa ennen pääsiäistä. Lienemme sotien jälkeen ensimmäiset suomalaiset, jotka ovat kiertäneet Jänisjärven maaliskuussa moottoripyörillä. Muutenkin reissu jäänee pitkäksi aikaa mieliimme. Ensi talvena uudestaan.

2012 - Kargopol

Karttaharjoitus:

Aikataulutettu ajosuunnitelma:

Taipale                                km                              t                     

Joensuu – Värtsilä               80 km                       1 h                 

rajan ylitys                              0 km                       1 h               

Värtsilä – Suojärvi              140 km                       4 h 15 min    

Suojärvi – Porajärvi             83 km                       2 h 5 min        
Päivä 1                              303 km                       8 h 20 min 

Porajärvi – Karhumäki       130 km                       3 h 13 min     

Karhumäki – Pudozh          190 km                       4 h 52 min
Päivä 2                              320 km                       8 h 5 min         Yhteensä 623 km/16 h 25 min

Pudozh – Kargopol            160 km                       3 h 54 min    

Kargopol – Pesok               54 km                       2 h 40 min
Päivä 3                             214 km                       6 h 34 min        Yhteensä 837 km/22 h 59 min

Pesok – Vytegra                 170 km                      6 h               

Vytegra – Voznesenje           86 km                      3 h 17 min    
Päivä 4                              256 km                      9 h 17 min        Yhteensä 1093 km/32 h 16 min

Voznesenje–Lotinanpelto   130 km                       4 h 32 min     

Lotinanpelto – Pitkäranta  180 km                       4 h 25 min
Päivä 5                              310 km                      8 h 57 min         Yhteensä 1403 km/41 h 13 min

Pitkäranta – Värtsilä         120 km                       3 h 9 min       

rajan ylitys                              0 km                       1 h                

Värtsilä – Joensuu               80 km                       1 h                 

Päivä 6                              200 km                       5 h 9 min           Yhteensä 1603 km /46 h 22 min

Jos tällä aikataululla mennään, niin yön joutuu nukkumaan teltassa. Pesokissa ei nimittäin ole hotellia. Ja Voznesenjekin on laskettu sen varaan, että pääsen kaverin Diman luo yöksi. Mutta mikäänhän ei ole niin varmaa kuin epävarma - etenkin Venäjällä. Eli ihan varmasti aikataulu elää, kunhan matkaan päästään. Jonkinlainen runko on kuitenkin hyvä olla suunnittelun tukena.

18.7.2012 Päivä 1

Ensimmäinen matkapäivä valkeni lämpimänä ja kesäisen aurinkoisena. Näinhän ne matkakertomukset aina alkavat. Vaan ei ala minun tarina näin, ei ala! Ensimmäinen matkapäiväni valkeni toki lämpimänä, mutta varsin pilvisenä ja ilmeistä oli, että sade alkaa millä hetkellä tahansa. Sadetutka näytti, että mitä todennäköisemmin joudun ajamaan osan päivää kaatosateessa. No eihän siinä mitään. Niinkuin Kokkosen Anssi kerran totesi, sateen sattuessa ajetaan sateessa. Näinhän se on. Ei muuta kuin tavarat pyörän selkään ja matkaan.

Rajalle saakka matka jatkui sujuvasti rajalle, eikä sada kiusannut. Molemmat tullit sujahtivat läpi lähes huomaamatta. Tankki ja kanisteri täyteen bensaa ja keula kohti Porajärveä. Ja sitten alkoi se kaatosade. Sen verran alkanut kaatosade vaikutti matkahuumoriin, että jo ennen Suistamoa huomasin mielestäni hyvin kiinni sitomani Haltin makuupussin pudonneen tielle. Pysähdys, vilkaisu taa. Ei näy. No ei sitten nukuta makuupussissa. Tie Jänisjärven pohjoisrantaa pitkin on ihan hyvä ajaa, mutta mitään järkeä en tästä reittivalinnasta löytänyt. Tosi vähän nähtävää ja olihan se sellaista suomalaisittain kehnoa se tie.  Enskalla kannattaa ehdottomasti käydä ajamassa. Suistamolta Leppäsyrjään ja edelleen kohti Loimolaa. Toisaalta hauskaa alkuverryttelyähän se oli, mutta kyllä välillä pyrki huumori loppumaan sateen kanssa. Sataako tämä tosiaan koko päivän. Ei satanut. Olisikohan ollut noin kahden kolmen tunnin kuluttua Loimolassa, kun sade lakkasi ja sää alkoi muuttumaan lämpimän aurinkoiseksi. Mutta kylläpä kuuma kahvi Loimolan kyläkaupassa maistuikin hyvälle. Termospullo täynnä kahvia voisi jatkossa olla ihan ajattelemisen arvoinen vekotin.

Pitkärannan ja Suojärven välinen tie, jonka varressa Loimolakin on, on nykyään todella hyvässä kunnossa neljän vuoden takaisen retken aikaiseen tiehen verrattuna. Kun ilmakin alkoi iltapäivästä muuttumaan aurinkoiseksi, oli matkamotoristin mieliala korkealla. Ukko kuivui käsiin auringossa ja ajoviimassa. Sortavala tuli tällä kertaa vastaan yllätävän nopeasti. Olin päättänyt, että mieluummin ajoissa perille ja sitten turistihommat. Jos matkan varrella jää taivastelemaan, niin ongelmien ilmaantuessa menee sitten helposti tosi myöhälle yöhön. Niinpä ohitin Suojärven jotakuinkin heittämällä. Kaiken varalta kävin kuitenkin tankkaamassa vanhalla tutulla bensa-asemalla.

Sitten matka jatkui kohti Porajärveä, jossa piti yöpymän. Netissä olevien kuvien perusteella tosi luonnonkaunis paikka. Sinne siis. Venäjällä teiden laatu on jatkuva puheenaihe. Kunto vaihtelee tosi paljon ja tosi nopeasti. Satasta ajettava sora- tai asfalttitie saattaa seuraavan mäen nyppylän jälkeen muuttua kolmea kymppiä ajettavaksi sora- tai asfalttitieksi. Eli vaikka tie olisi kuinka hyvä, tarkkana kannattaa olla. Tai sitten keskellä ei mitään saattaa vastaan kävellä näillä Luoteis-Venäjän syrjäkylillä lehmiä, sikoja tai vuohia. Eli silmä kovana ja pää kylmänä, vaikka kuinka mieli tekisi revitellä.

Tie säilyi todella hyväkuntoisena soratienä ja näytti, että turistihommiinkin riittää aikaa, jos hyvä kohde tulee. Lahkolammen kylän kohdalla tuli. Tie kulkee hieman Lahkolammen kylän ohi, joten kylästä, jossa tuskin montaa sataa asukasta on, en tiedä mitään, mutta kuvassa oleva kulttuuritalo on tosi juhlava ilmestys komealla paikalla. Korkealla vaaran laella, josta avara maisema länteen päin aukeaa juhlavana. Ja taas yksi Venäjän ihmeellisyys. Tien varressa oli torimyyjä naisten kamppeita kauppaamassa!

Joskus nuorempana luin sissiromaanin, jossa suomalaiset eksyttivät Kostamuksessa takaa-ajajat siten, että paikalliset suomalaissotilaat ohjasivat porukan alueelle, jossa tiedettiin kompassien menevän sekaisin. Suomi-pojat pelastuivat, kun venäläisiltä puuttui paikallistuntemus. Luulin aina, että kyseessä oli Kostamuksen kaupungin alue. Karjalasta löytyy hieman Lahkolammen jälkeen myös Kostamuksen kylä, josta romaanissa mitä ilmeisemmin puhuttiin. Kaupunkihan perustettiin vasta 70-luvulla! Ja taisinpa ajaa osittain tuon mainitun alueen läpikin. Kostamuksen kylästä Porajärvelle saakka tien varsi oli täynnään punaisia kiviä. Pysähdyin tutkimaan, mistä on kyse. Vähän olen kivistä perillä, sillä vaimoni on saanut kivisepän koulutuksen ja on asiaa joskus minulle selittänyt. Rautapitoinen kivi muuttuu pinnaltaan punaiseksi. Nämä olivat mielestäni juuri sellaisia kiviä.

Ja sitten tuli Poräjärvi. Juuri niin kaunis paikka kuin kuvista voi olettaa. Mutta ongelma oli heti käsissä, kun kysyin hotellia. Juu, kyllä hotelli kylästä löytyy, mutta on vain lopettanut toimintansa. Eihän sille mitään mahtanut. Jo vanha neuvostoliittolainen sanonta sanoi, että sitä mitä ei ole, ei ole. Kello oli illalla jossain kuuden maissa. Eihän minulla tietysti karttaa ollut, mutta onneksi olin printannut tuon yllä olevan ajosuunnitelman. Hyvinhän tässä ehtii. Jos autolla menee Karhumäkeen kolme tuntia näitä teitä pitkin, niin mopolla pääsee vähän nopeammin eli hyvissä ajoin perillä. Vähän vaaleaa leipää ja kivennäisvettä ja matka jatkui. Vaan kyllä minä jossain vaiheessa tuumailin, että miksi hemmetissä tämä ensimmäinen päivä aina menee pitkäksi!

Porajärven ja Juustjärven puolivälissä vastaan tuli auto suomalaisin kilvin. Pysähdyttiin tarinoimaan. Eihän ne mitään suomalaisia olleet, vaan Pietarsaaressa asuvia venäläisiä. Mies puhui kyllä tosi hyvää suomea. Neuvoi, että Juustjärveltä on nopein reitti ajaa pohjoisen kautta Karhumäkeen. Hirvaksen kautta tulee 50 - 100 kilometriä ylimääräistä, älä aja sitä kautta. Kun ennen Juustjärveä tulee risteys ja asfalttitie, käänny vasemmalle niin hyvä tulee. Näin neuvoi. Hyvä soratie päättyikin viimein t-risteykseen ja asfalttitiehen. Risteyksessä paikalliset off-road-kaverit tekivät koneremonttia. Jostain hemmetin syystä kysyin tietä Karhumäkeen. Neuvoivat kääntymään oikeaan, joka tuntui minustakin paljon loogisemmalta. Niinpä sitten köröttelin ne ylimääräiset kilometrin Hirvaksen kautta! Ei sen puoleen, tosi nätti reittihän se oli. Hirvaksessa oli todella iso huoltamokompeksi, josta löytyi kaikkea saunasta lähtien. En kuitenkaan jäänyt saunomaan, vaan söin herkulliset shsaslikit ja join kupin kahvia päälle. Onpa taas hyvä jatkaa matkaa. Nyt olin sitten valtatiellä M18 tai kansainvälisesti E105. Ihan uusi pinta ja hyvin tehty. Sataa viittäkymppiä kohti Karhumäkeä. Hyvissä ajoissahan minä siellä perillä olin, vaikka kellonaikaa en muistakaan. Hotellilla sitten tapasin kiteeläisen Hakulisen Esan, joka oli tullut Varadenolla pohjoisesta päin paikalle. Hotellin baarissa nautittiin iltakaljat ja turistiin päivän kokemuksista. Ensimmäisen päivän saaliiksi tuli 488 km kotoa, josta 280 km soralla.

Esa vasemmalla, minä oikealla.

19.7.2012 Päivä 2

Toinen päivä alkoi Karhumäessä maittavan pelmeni-aamiaisen vauhdittamana. Aamulla herättyäni havaitsin tavaroiden pakkaamisen pikkutarkkuuden tärkeyden. Minulla on kilpirauhasen vajaatoiminta ja siihen lääkkeet. Aamulla lääkettä ottaessani huomasin, että jos en tee mitään, on minulla loppumatkasta purkillinen lääkepulveria tablettien sijaan. Eli vessapaperia purkkiin, etteivät ihan jauhoksi toisiaan vasten hankaudu. Ja jos ensimmäinen päivä alkoi pilvisesti ja sateisesti, oli toisen päivän alku suorastaan loistavan aurinkoinen. Esa ja Leena olivat jo pakanneet pyöränsä, kun minä vasta ennätin paikalle. Aikamme siinä turistiin laittauduttiin pikkuhiljaa tien päälle.

Ajelin hetken matkaa Esan perässä takaisin päin, sillä maisemat Karhumäkeen tultaessa olivat mielestäni todella kauniita. Niitä parani ihastella useampaankin otteeseen, kun kerrankin oli tänne saakka saapunut. Olin vihdoin päättänyt ostaa kartan eilisestä ylimääräisestä koukkauksesta oppineena. Varmaan reilu puoli tuntia tuli pyörittyä pikkukaupungin keskustaa sinne tänne ilman tulosta. Lähdin etenemään kohti Poventsaa, jonne johtavan tien varressa oli myös hyvätasoinen bensa-asema. Käytän muuten tietoisesti koko ajan sanaa bensa-asema, sillä Venäjällä huoltoa näiltä asemilta on yleensä turha odottaa. No bensa-asemalta sitten löytyi se karttakin. Kyllä minä sitä kerran illalla katsoinkin, mutta sitten se taas unohtui.

Poventsa oli etukäteen kiinnostanut minua jatkosodan aikaisen historiansa takia kovasti. Asukkaita taajamassa on vain noin 2500, mutta se kanava ja sen historia. Sota-aikana v. 1941 venäläiset avasivat Poventsan taajaman yläpuolella sijainneen Stalinin kanavan sulut hukuttaakseen taajaman ja sitä miehittäneet suomalaiset. Nykyisin kanava tunnetaan Vienanmeren-Itämeren kanavana. Kanavan yli kulkeneelta sillalta katsottuna sulku oli aika vaikuttavan näköinen. Olisin ottanut siitä kuvan kieltotaulusta välittämättä, mutta kun aloin zoomailemaan kameraa sillalla, tuli toisen pään kopista vartija ja ilmoitti kuvaamisen olevan kielletty. Olihan se uskottaa, kun ihan henkilökohtaisesti tuli ilmoittamaan.

Tie Poventsasta kohti Puutoisia (ven. Пудож/Pudozh) oli pääosin todella hyväkuntoista asfaltti- ja öljysoratietä. Alkumatka oli kaikenlisäksi todella mukavasti mutkittelevaa, joten mikäpä oli matkalaisen ajamisesta nauttia. Sitä vartenhan tänne oltiin tultu. Ja kuten kuvasta näkyy, pikkuhiljaa alkoi taakse jäädä myös todella pitkiä suoranpätkiä. Voi veljet, jos kuvan kohdallakin olisi suomalaisen hyvää tietä 20 kilometriä pitkä suora, niin kylläpä olisi tylsä ajella. Eli se tien hyväkuntoisuus on suhteellinen käsite. Näissä tarinoissa vertaan paikallisia teitä toisiinsa, en suomalaisiin teihin. Sellaisen havainnon toisena ajopäivänä tein, että täälläpäin ei tien varsilla kasvanut lupiineja eikä horsmia. Sen sijaan oli paikoitellen tosi paljon kaikenlaisia kauniita niittykukkia. Tai sitten mielettömän paljon niitä jättiukonputkia.

Sitä mukaa kun Puutoinen lähestyi, alkoivat maisemat ajoittain muuttua todella avaran oloisiksi. Etelä-Karjalassa syntyneelle metsien miehelle moinen oli jotain, jota piti ihmetellä koko reissun ajan. Tilan ja avaruuden käsitteet saivat ikäänkuin uuden merkityksen. Yllä oleva kuva on otettu pari kilometriä ennen Puutoisia olevan bensa-aseman pihasta. Puutoisissa pysähdyin vain syömään. Siellä totesin myös Ennin kaipaavan tipan öljyä koneeseen. Olisiko eilinen lähellä huippunopeuksia tehty Karhumäen lähestyminen vähän imaissut öljyäkin, normaalisti kone ei nimittäin kuluta öljyä ollenkaan. Tämä olikin reissun ainoa öljyn lisäys. Miehen ja ratsun pikahuollon jälkeen tien päälle, tänne on tultu ajamaan moottoripyörällä eikä töllistelemään patsaita.

Puutoisista matka jatkui itään kohti Kargopolia, joka oli koko tämänvuotisen matkan päätavoite. Puutoinen-Kargopol väli on kilometreissä mitattuna noin 150 km. Tietä on etenkin Puutoisen puoleisessa päässä parannettu paljon, ja se onkin nyt pääpiirteittäin aina Arkangelin alueen rajalle saakka tosi hyvässä kunnossa. Yläoleva kuva kertoo kehityksen nopeudesta. Tie on tosi hyvää ja uutta asfalttia, mutta laudoista tehty nopeusrajoitusmerkki on nähnyt aika monen vuosimallin autoja elinkaarensa aikana. Viime kesänä tällä kohtaa olivat Pohjolan kurapyöräilijöiden keskustelufoorumilta saadun tiedon mukaan vielä valtaisat tietyöt menossa. Venäjällä yleensäkin näyttää siltä, että runsaita öljyn vientituloja pyritään kohdentamaan rapakuntoon päässeen tieverkoston kohentamiseen. Ja sitä kohentamista kyllä riittäkin!

Karjalan tasavallasta siirryttiin Arkangelin alueelle. Samalla alkoi myös Kenozeron kansallispuisto. Paikalliset olivat Puutoisissa kovasti varoitelleet minua, että tie muuttuu todella huonoksi. No kyllähän alueiden rajalla selvä tasoero oli, mutta ihan ajettavan kuntoista soratietähän tuo oli. Kuusi kymppiä tunnissa oli tyypillinen nopeus kansallispuiston alueella. Myöhemmin sitten tuli myös nopeammin ajettavia asfaltittomia teitä. En sanonut sorateitä, sillä kansallispuiston jälkeen lähestyttäessä Gavrilovskajaa, oli tien pintana erittäin mielenkiintoista maa-ainesta. Se oli todella valkoista kaikissa keliolosuhteissa: kuivana, märkänä, auringon paisteessa ja pilvisellä säällä. Valkoisuus vaikutti jotenkin sen, että monttuja oli tosi hankala havaita kauempaa. Tien pinta oli pohjimmiltaan ihan kova, mutta sateella siihen kehittyi ihan ohut kerros irtoainesta, joka teki ajamisen tarkkuutta vaativaksi. Asfalttirenkailla pyrki pito katoamaan tosi helposti.

Muutama kilometri Gavrilovskajan kylää ennen ajetaan Lekshmozero-järven rannalla sijaitsevan omalla karulla tavallaan todella kauniin Iljekinskajan kylän läpi. Tunne oli kuin olisi palannut ajassa 50-luvun Suomeen. En tosin ollut silloin vielä syntynyt, mutta arvio perustuu nähtyihin valokuviin. Gavrilovskajan kylä itsessään ei hätkäytä, mutta kylän kirkon tienoo on mielenkiintoinen kokonaisuus. Tienoo sijaitsee yläkuvassa näkyvän suoran päässä. Ensimmäisen merkin ihmisen läsnäolosta alueella antaa kuvassa vasemmalla näkyvä suora ja tasakorkuinen kuusiaita. Jotain on syytä odottaa. Sitten alkaa Gavrilovskaja. 

Kylän kirkko on hyvin tyypillinen venäläinen kirkkorakennus. Myös siinä mielessä, että sitä on joskus alettu remontoimaan. Ensin on rakennettu telineet kirkon ympärille ja sitten käyty töihin. Telineiden rakentamisesta on vain kulunut niin kauan, että nyt telineet ovat aivan yhtä harmaat kuin kirkkokin. Mielenkiintoista olisi seurata, kummat lahoavat aiemmin pystyyn. Kirkkoa vastapäätä on sitten kahvila Lähde, joka on lopettanut toimintansa kauan aikaa sitten. En kyllä ihmettele yhtään, sillä kirkon lisäksi paikalla ei muita rakennuksia näykään kun kahvila ja sen vieressä töröttävä, lähinnä varastorakennusta muistuttava kalkkitiilirakennuksen raunio. Kahvilan pihassa sijaitsevaa toimivaa kolikkopuhelinta eli puhelinkioskia ihmettelen. Niitä olen muuallakin Koillis-Venäjällä nähnyt. Toimiva yleisöpuhelin keskellä ei-mitään, paikassa jossa ihmisasumuksia ei näy. Ketä tai mitä ihmettä varten ne siellä ovat?

Ennen Kargopolia on aikamoinen pätkä betonilaattatietä. Betonitieosuus alkaa itse asiassa Gavrilovskajasta. Voin kuvitella, että jollakin UAZ-jeepillä tai KamAZ-kuorma-autolla betonitie on todella veikeä vekotin. Isoja pyöriä kun on vähintään neljä, ei kulku varmaankaan ole ihan samanlaista kuin moottoripyörällä. Laattojen väliin on jätettu noin 5 - 10 sentin rako, joten on varottava ajamasta pitkittäissuuntaiseen rakoon. Nimittäin, jos siinä ei olekaan laatan pintaan saakka ylettyvää sorakerrosta, voi meno muuttua epävarmaksi tai jopa laatalla ilman pyörää liukumiseksi. Laatat ovat raudoitettuja, joten raudan pää saattaa ikävästi pilkistää betonin sisästä katsomaan, että minkälaiseen renkaaseen itseni tänään tunkisin. Sitten niitä laattoja on routa liikutellut ja ne ovat jokainen vähän eri tasossa. Niinpä meno mopolla onkin sellaista tasaista nopeatempoista ylös-alas-rytkytystä. Löysät ajohousut ovat kova sana. En voi kuin kuvitella, millaista olisi ajaa tiukoissa farkuissa. Maksiminopeus moottoripyörällä, jossa on 15 tuuman takarengas, oli 70 km/h. Ylipäätään tämän päivän aikana tajusin, miksi Uralit ja Dneprit eivät kulje kovampaa kuin 115 km/h. Se on aivan riittävästi maassa, jossa teiden kunto parhaimmillaan on sallinut näihin päiviin saakka vain 80 - 90 km/h nopeuden ja 60 km/h on ollut pääosassa tiestöä se ajomukavuuden kannalta paras nopeus.

Tällaisen laattatien varteen oli pysähtynyt Renault Megane. Konepelti pystyssä ja kuski remontin touhussa. Pysähdyin ja kysyin, että olisiko työkaluille tarvetta. Mies vaikutti lähinnä närkästyneeltä kysyessään, että millaisille työkaluille. Vastasin, että no sellaisille avaimille, joilla voi korjata autoa! Vielä kysymys, että millaisia avaimia minulla olisi, johon minä esitin taas vastakysymyksen, että mitä sinä olisit vailla. !5 tai 16 mm:n lenkki tai kiintoavain. Sekundotsku, totesin ja kaivoin kyseiset avaimet sivulaukustani. Oli oikeasti näkemisen arvoinen ilme. Ilmeni, että perhe oli palaamassa 200 kilometrin päässä olevaan Plesetskin kylään kotiinsa. Koneesta hihna poikki, eikä sadan kilometrin säteellä yhtään tuttua, jolta voisi saada avaimen lainaan. Homma oli muuten ihan hyvin hanskassa, mutta 15 mm:n lenkki oli tarpeen, että saatiin hihnan kiristysmekanismi löysätttyä sen verran, että sai uuden päälle. Puolisen tuntia vietyä hyvää mieltä naapurimaahan.  Samalla tuli todettua, että henkilöauto päästää hauskan lap-lap-lap-äänen ajettaessa laattatietä noin satasen nopeudella. Poistuin paikalta kohti Kargopolia jättäen remonttimiehen hommiinsa.

Päivä päättyi alkuillasta Kargopoliin. Kahdesta hotellista se uudempi ja parempi kaikilla mukavuuksilla oli täynnä. Vanhemmasta löytyi huone 800 ruplalla eli noin kahdella kympillä. Päivän ajosuoritteeksi tuli noin 360 kilometriä, josta vain kuutisenkymmentä soralla. Kotoa lähdön jälkeen oli trippiin ehtinyt kertyä 850 km. Iltakalja ja nukkumaan. 

20.7.2012 Päivä 3

Kolmantena ajopäivänä syyllistyin suurimpiin typeryyksiin, mihin olen koskaan liikenteessä syyllistynyt. Tulevaisuudessa en koskaan lähde Venäjällä ajamaan custom-pyörällä tietä, josta liikennemerkillä ilmoitetaan, että se on liikennöitävässä kunnossa vain osan suunnittelemastani matkasta. Enkä enskallakaan yksin. Vaikka joku olisikin siitä katupyörällä viime kesänä mennyt.

Mutta eipä kiiruhdeta asioiden edelle. Aamu Kargopolissa oli lämmin ja pilvipoutainen, siis mitä mainioin matkasää. Olin tähän mennessä oppinut pyörästäni ja sillä ajamisesta monia asioita. Yksi merkittävä juttu oli se, että kun EN on suunniteltu asfalttitiellä kruisailuun, niin soralla syyläri pyrki tukkeutumaan. Piti siis ryhtyä etsimään pesumahdollisuutta. Toinen mielenkiintoinen ja yllättävä juttu oli, että öljynsuodatin on sellaisessa paikassa, että etupyörän taakseen heittämä hiekka hioo pikkuhiljaa suodatinta. Tähän mennessä oli vain maalit kadonneet, mutta pidemmällä reissulla asia pitäisi huomioida. Ainakin teoriassa olisi mahdollista, että suodatin jopa kuluisi puhki. 

Pesupaikka löytyi helposti. Viimeisen päälle laitettu pesuhalli, jossa nainen pesi painepesurilla ja käsin autoja. Syyläri hoitui kahdessa minuutissa tosi puhtaaksi auton pesun välissä eikä maksanut kuin hymyn ja kiitoksen. Pesulan pihalla tuli paikallinen motoristi tarinoimaan. Kovasti kyseli Ennistä ja kertoi itse ajavansa legendaarisella 175 ccm Minskillä. Kuvia otettiin ja kyytiin piti päästä istumaan. Kylmistä tyypeistä puuttui enää ainoastaan, että kaveri olisi alkanut päristämään. 

Kargopoliin tulin kahdesta syystä. Ensinnäkin kaupungilla on hieno historia. Se on yksi vanhoista Luoteis-Venäjän kaupan keskuksista. Erityisesti suolakauppaa käytiin. Kaupungin väkiluvusta vanhoina aikoina en tiedä, mutta 25 sukua kävi kauppaa. Jokaisella suvulla piti olla oma kirkko. Niinpä kaupungissa oli 25 kirkkoa! Sosialismin aikana osa niistä tuhoutui ja monien lähteiden mukaan nykyisin 10800 asukkaan kaupungissa on 15 tai 16 kirkkoa. Tällainen ihme piti käydä katsomassa. Ja totta tosiaan. Kaupunki on täynnä kirkkoja, kellotorneja ja muuten hienoja rakennuksia. Paikallisessa museossa kerrottiin kirkkoja olevan tällä hetkellä enää 11. Kirkot ovat määritelty arkkitehtuurisesti merkittäviksi kohteiksi, ja restauroijat käyvät taistelua aikaa vastaan. Aika tuntuu olevan hieman voitolla tai sitten tilanne on tasan. Kannatti tulla. Ai niin. Se toinen syy. Olen ollut viimeisen viiden vuoden aikana aika paljon Metsäntutkimuslaitoksella töissä, ja pari kaveria on käynyt työreissulla siellä. Koko kansan mustikka- ja sienitohtori Kauko Salo kertoi käyneensä paikalla helikopterilla neuvostoaikaan. Professori Timo Karjalainen taasen toi viimesyksyisen reissun aikana työpöydälleni Kargopolista kertovan vanhan kirjan, jonka oli pakettiautolla paikkakunnalla käydessään saanut. Tästä kirjasta alkoi kipinä kyteä. Kiitos Timo.

Nähtävyydet olivat katseltu ja pyörä tankattu. Matka kohti uusia seikkailuja voi alkaa. Reittisuunnitelmaa tehdessäni käytin ensiksi Google-mapsia. Se antoi Kargopolin ja Prokshinon kylän väliseksi matkaksi 131 km ja ajoajaksi muistaakseni kaksi ja puoli tuntia. Älysin kuitenkin tarkistaa asian venäläisestä Yandexin vastaavasta karttaohjelmasta (maps.yandex.ru), joka antoi matkaksi saman kilometrimäärän, mutta ajoaika oli muuttunut kuudeksi tunniksi ja viideksi minuutiksi. No kuviahan matkalta jonkin verran löytyi molemmista ohjelmista. Eräässä kuvassa oli kuvattuna liikennemerkki Kargopolissa, jossa kerrottiin tien olevan liikennöitävässä kunnossa vain 90 kilometrin päässä olevaan Solzan kylään saakka eli Arkangelin ja Vologdan alueen rajalle.

Nettihän on näitä matkakertomuksia pullollaan, joten löysin melko vaivattomasti erään ryhmän, joka oli välin käsittääkseni viime kesänä ajanut. Kysyin vielä Savon konepyöräilijöiden Markku Huoviselta, että millaisilla vehkeillä olivat läpi tulleet. Kuulemma matkassa oli ollut yksi katupyöräkin eikä ongelmia ollut ilmennyt. Pohjolan kurapyöräilijöiden keskustelufoorumilla enskapojat vähän varoittelivat, että märällä kelillä saattaa olla ketale ajettava. Kuitenkin kuvat, joita lähettivät, näyttivät ihan ajettavan kuntoista tietä. Eli saahan sieltä kääntyä takaisin, jos tie ihan mahdottomaksi äityy. Ja toisaalta, ei tuo 40 kilometriä vähän hitaammalla vauhdilla nyt niin mahdoton voi olla!

Matkaan siis. Kohta oppisin ajamaan moottoripyörällä, mutta sitäpä en vielä tiennyt. Kun karttaohjelmilla reittiä katseli, se vaikutti kiertelevän mielenkiintoisten pikkukylien kautta. Tie on joskus uusittu, ja se kulkee näkömatkan päästä kylien ohi. Se ei nautintoa himmentänyt yhtään, sillä nähtävää riitti niin paljon, että moneen kertaan tuumailin reittivalinnan olleen niin hyvä, että pienet vaikeudet tai mahdollinen takaisin kääntyminenkin ovat sen arvoisia. Alkumatkasta oli hetken asfalttia, mutta sitten tie oli pääpiirteissään erittäin hyvää soratietä. Paikoin jopa yhdeksää kymppiä ajettavaa. Se on customilla soralla itse asiassa aika lujaa. Ajonautinto oli kohdallaan.

Vaikka tie oli sorapintainen, saattoi kylien kohdalla olla pätkä hyvääkin asfalttia. Tihmanga -joen kohdalta näkymä takaisin Kargopolin suuntaan.

Alunperinhän olin suunnitellut yöpyväni teltassa tällä osuudella ja tankkaavani Pesokin kylässä. Nyt kuitenkin köröttelin reipasta vauhtia kylän ohi. Isolta kylältä tuo näytti, eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö sieltä venäläisten karttojen mukaista tankkauspistettäkin löytyisi. Sen tuo uusi tie teki, että kuivin suin ajelin. Olin nimittäin unohtanut ostaa lähtiessäni kivennäisvesipullon. Aina kylän kohdalla tuli tuumailtua, että en koukkaa kilometrin päässä näkyvään kylään. Jos seuraava kylä olisi vähän lähempänä. Vihdoin sitten tulikin Kretsetovon kylä, joka on toiseksi viimeinen ennen alueiden rajaa. Koukkasin parin sadan metrin päässä olevaan kylään ja kyselin alakuvassa näkyviltä kylän nuorilta naisilta, josko kauppaa löytyisi. Ei löydy, mutta seuraavassa kylässä on.

Sinne siis. Kylä olikin yllättäen jo alueiden rajalla sijaitseva Solza. Yllättäen siksi, että minä kun en muista kaivaa karttaa milloinkaan esille, vaan ajelen ulkomuistista ja paikallisilta kysellen, niin joskus tulee tällaisiakin yllätyksiä. Olihan siellä kauppa. Ja ovi tukevasti lukossa. Mennään sitten ilman juotavaa, sadettahan tuolla tuntuisi edessä päin olevan. Ilma oli sen oloinen. Jututin paikalle sattunutta miestä ja kyselin tien kunnosta. Kaveri kertoi, että kyllähän ne Kamaz-kuskit siitä ovat menneet, mutta ei siitä oikein muulla vekottimenlla pääse. Ja vasta myöhemmin tajusin, että sekoitin mielessäni Uazin ja Kamazin. Uaz on maastoauto ja Kamaz ainakin kuusiakselinen ja kuusivetoinen maastokuorma-auto. Erittäin maastokelpoinen. En toki tiedä, olisiko sillä ollut mitään vaikutusta, vaikka olisin ne oikein päin muistanutkin. 

Tie muuttui välittömästi, kun pääsin Vologdan alueen puolelle. Huonoltahan tuo näyttää, mutta tällaistahan se oli pääsiassa netin kuvien perusteella pitänytkin olla. Eteenpäin Pirhonen! Kolmea neljää kymppiä ajelin, muistin näet Rounamon Matin neuvon: varo liukkautta. Vettä satoi. Enhän minä ehtinyt mennä kuin olisikohan kilometrin verran, kun tuli ensimmäinen pahempi paikkka. Tien leveydeltä mutaa, jossa ne Kamazit olivat möyrineet. Eihän siinä muu auttanut kuin jalkautua tutkimaan parhaan oloinen reitti. Varmaan jollakin nappula- tai all-round-renkailla varustetulla enskalla vielä ihan kohtuullinen paikka, mutta asfalttirenkaisella customilla piti ihan keskittyä ylitykseen. Näitä paikkoja ei onneksi ollut kuin kaksi ja nekin noin 200 metrin päässä toisistaan. Joka tapauksessa sen verran ketale 200 metriä, että kovin paljoa yli 200 kiloa painavalla pyörällä ei kannata tänä kesänä yrittää. 

Vähän piti yhdessä kohtaa jaloilla tuupata, että sai pyörän yli.

Tie jatkui vaihtelevan huonona. Yhtenään oli sellaisia koko tien levyisiä 3 - 4 metriä halkaisijaltaan olevia lätäköitä, joissa oli vettä arviolta puolesta metristä 80 senttiin. Yleensä reunat olivat loivat ja näin ollen vettä siellä vähemmän. Kun pohja lisäksi oli pääsääntöisesti kova, olivat nämä oikeastaan aika mukavia. Kävin keväällä siellä Onttolan enduroradalla piikkicustomilla kerran ajamassa. Nyt siitä oli ehdottomasti hyötyä. Näin miten enskaradalla ajetaan kurviin penkan kautta. Itsekin sitä kokeilin. Jos lätäkkö oli arviolta riittävän matala, mentiin suoraan yli. Katse tiukasti lätäkön toiselle laidalle ja montun reunalta kakkosella kaasua. Montun toiselle reunalle noustessa oli sitten koneen väännöstä hyötyä, sillä pystyssä pysyminen vaati niin paljon huomiota, että vaihtamista oli turha yrittää. Arvio lätäkön syvyydestä perustui täysin intuitioon! Kerran sattuikin arviointivirhe. Lätäkkö oli niin syvä, että jos pyörässä ei ollut etupleksiä, tuli vesi ohjaustangon yli syliin. Mutta kun oli pleksi, niin kastui vain takapuoli. Säikytti kuitenkin tosi kovasti, kun vauhti oli loppua ja ilman vauhdin loppumistakin oli vaarana, että kone hörppää imuilman mukana vettä! Se olisi ollut Pirhonen RC:n kesäretken loppu.

No se missä siitä enskaradalla käynnistä oli hyötyä, oli reunan kautta ajo. Jokaisessa lätäkössä oli 20 - 30 senttiä pitävää sorapintaa reunoilla näkyvissä, ennenkuin metsä alkoi. Tähän vedettömään ja kovaan reunaan tukeutuen oli itse asiassa aika hauska koukkia lätäköiden ohi. Joka toinen vasemmalta ja joka toinen oikealta. Kun siinä sai rytmin päälle, pystyi periaatteessa ajamaan melko ripeästikin. Pää piti kuitenkin pitää kylmänä, sillä koskaa ei voinut tietää, mitä lätäköiden välissä olevan nyppylän takana oli. Siellä voi olla vaikka kuinka paha paikka. Pahimpia lätäköistä olivat sellaiset, joissa oli jyrkät reunat ja laidalla ihan pensaiden lehvästöjen katveessa 50 - 70 tasaista kovan näköistä maata. Kun tähän vielä lisätään kovan alueen kaarre muoto ja vajaan metrin pudotus lätäkköön, oli näiden lätäköiden ohittaminen oikeastaan hieman pelottavaa.

Nämä lätäköt eivät kuitenkaan olleet pahoja. Pahoja olivat isot lätäköt, joiden ylittämistä varten paikalliset kulkijat olivat mättäneet veteen tien toiselle reunalle kuormasta lautoja. Näitä oli puolenkymmentä.  Kun kartalta katsoo, niin tällä kohtaa on tien eteläpuolella kaksi pientä järveä ja pohjoispuolella suota. Nämä eivät ole käsittääkseni lätäköitä eivätkä puroja. Vesi vain on sateisena kesänä yksinkertaisesti noussut kulkemista ajatellen liian korkealle. Eihän näissä muu auttanut, kuin aina kävellen käydä tiedustelemassa paras reitti. Joko puita pitkin varovasti tai sitten vauhdilla vetistä reunaa pitkin. Onneksi olivat kovapohjaisia paikoissa, joissa ei oikein puita pitkin uskaltanut lähteä yrittämään. Yhdestä uskalsin ajaa yli säkällä, ilman ennakkosuunnittelua. Ei näistä mitään isoa riesaa ollut, mutta en minä kyllä voi sanoa näistä tykänneenikään. Vaan sitten tuntui maailma loppuvan!

Tie tuntui loppuvan, kun eteen ilmestyi ISO LÄTÄKKÖ! Lähes kymmenmetrinen. Yllä olevasta kuvasta katsottuna vasemmassa laidassahan on vähän lautoja. Niitä on kuitenkin niin vähän, ettei niistä ole aiempien ylitysten tapaan mitään apua. Niitä pitkin ei voi lätäkköä ylittää. Niitä on kuitenkin niin paljon, ettei sitä kautta voi mennä vauhdillakaan. Lisäksi vettä on tällä matalammallakin reunalla vähän yli polven. Lisäksi pohja on edellisistä poiketen pehmeä. Kävelin kuvan oton jälkeen avoimeen veteen noin kolmasosan lätäkön oikean reunan pituudesta. Kova pohja, mutta yli polven vettä ja koko ajan syveni. Lisäksi ylityksellä tulisi olemaan pituutta niin paljon, että vauhti ei riittäisi loppuun saakka. Ja jos asfalttirenkailla ei vauhti riitä, niin pitkittäispito loppuu heti. Siellä sitä sitten nökötetään keskellä lätäkköä!

Nyt kävi ensimmäisen kerran mielessä, että olisi järkevää kääntyä takaisin. Tajusin kuitenkin olevani niin pitkällä, että sekään ei välttämättä olisi paras vaihtoehto. Ensimmäiseksi päätin, että yli mennään, mutta jos tästä vielä pahenee, niin sitten pitää pohtia tilannetta. Käännynkö takaisin, vai upotanko pyörän suohon ja selitän miliisille, että varastettiin, kun yövyin teltassa. No mitä on tehtävissä. Tutkin maastoa tien molemmin puolin sillä silmällä, että laskisiko veden pinta, jos putsaisin uoman puista. Ei vaikuttanut todennäköiseltä. Mutta sitten alkoi kaatosade, ja vanha Immolan sissi heräsi eloon. Kaikki kamat pyörästä irti ja kantaen yli. Aina paluumatkalla keräsin mahdollisimman isoja ja pitkiä lautoja. Asettelin ensin sellaisia 4 - 5 metriä pitkiä lautoja neljä rinnakkain lätäkön yli pituussuunnassa. Sitten oli jäljellä enää 2 - 3 metrisiä lautoja. Niitä oli kuitenkin onneksi niin paljon, että sain aseteltua niitä poikittain koko 5 - 10 metrin matkalle, joka tulisi olemaan ylityksen pituus. 

Silta on valmis. Lähden varovasti ajamaan sillalle. Ensimmäinen yritys ei onnistu. Yritin liian rohkeasti, eikä takapyörä noussut laudoille, vaan laudat lähtivät kasautumaan etu- ja takapyörän väliin. Sen verran sain työnnettyä pyörää takaisin, että sain aseteltua laudat paremmin paikoilleen. Toinen yritys. Molemmat pyörät nousivat laudoille. Nyt koko juttu on asenteesta kiinni. Ei saa epäröidä. Vähän kerrassaan kaasua lisää. Hyvin menee. Pyörä nousee koko ajan laudoille. Lisää kaasua. Vauhti ei saa pysähtyä. Takapyörä vajoaa koko ajan ollaan syvimmässä kohtaa. Vettä lähes metri. Kaasua. Pidä pyörä pystyssä. Etupyörä löytää maata. Sitten takapyörä. Kaadun. En kaadukaan. Mopomiehen tyyli jalkaa eteen. Enni nousee jotakuinkin hallitsemattomasti kuivalle nyppylälle lätäkön takana. Jesssssssss! kaikui huutoni varmaan kilometrin päässä. Adrenaliinia oli veressä varmaan yli antidoping toimikunnan normien. Itse olen siinä vakaassa käsityksessä, että tulin yli kelluvaa siltaa pitkin, eikä pyörä ehtinyt upota pohjaan saakka missään vaiheessa.

Kamat pyörän päälle, ja eteenpäin. Tästä kohtaa oli matkaa seuraavaan kylään enää noin kymmenen kilometriä ja tie alkoikin parantua. Välillä oli jopa asfalttia muutama kymmenen metriä, mikä minusta oli tosi ihmeellistä. Yhdessä kohtaa keskellä metsää oli taas risteävä tie: viivasuoraa ja täysin tasaista betonilaattatietä! En minä ymmärrä tätä maata. Läpihän siitä lopulta tultiin, ja kyllä maistui Prokshinon kyläkaupasta ostettu limppari ja patonki hyvältä. Illaksi ehdin hyvissä ajoin Vytegraan, josta sain hotellihuoneen. 

Vytegrassa sattui vielä kaksi mielenkiintoista tai hauskaa tapausta. Ensinnäkin. Aina puhutaan venäläisten epärehellisyydestä. Noin kymmenen kilometriä ennen kaupunkia huomasin teltan pudonneen kyydistä. Päätin, että se on jo niin vanha, etten lähde enää etsimään. Nyt on kaupunkeja ja hotelleja edessä päin ihan riittävästi. Vaan eikös mitä! Kun hiljensin tultaessa kaupunkialueelle, ajoi rinnalleni city-maasturi ja viittoi pysähtymään. Kun pysähdyin, tuli kuski autosta ulos hymyillen ja kysyi: Olisikohan tämä teidän teltta? Olihan se. Kiitin ja kerroin vielä mistä olen ja mihin menen sekä perustiedot pyörästä. Käteltiin ja toivotettiin toisillemme hyvää matkaa. Eikä muuten ollut ainoa rehellinen venäläinen, jonka tällä matkalla tapasin.  Hotellissa taas ei ollut yhden hengen huoneita vapaana. Kahden hengen huoneita sen sijaan olisi. Ja maksaa tuhat ruplaa. Hyväksyin tarjouksen. Hoidettiin kaikki käytännön järjestelyt kuten maksaminen ja paperisota. Respa antoi avaimen ja sanoi: siellä on jo yksi mies, mutta se ei ole vielä tullut. Vähän minä yllätyin, mutta eihän siinä mitään. Murmanskilaisen laivasähköasentajan kanssa oli ihan mukava jutustella ja vähän votkaakin siinä napattiin. Venäjällä ei saa olla turhan tarkka.

Vytegra-joki tai sen sivuhaara kaupungin keskustassa.

Kokonaisuutena tämä oli haasteellinen, mieleenpainuva, opettavainen ja hyvä päivä, joka olisi saanut jäädä tekemättä. Hyvä siksi, ettei minulle tai pyörälle sattunut mitään ja päästiin ehjänä perille. Ihan mitä tahansa muutakin olisi voinut sattua. Tekemääni matkaa ei kenenkään pidä pyrkiä toistamaan custom-pyörällä, eikä minunkaan sitä olisi pitänyt tehdä. Ja enskallakin on parempi kulkea porukassa. Mutta kaikesta huolimatta olen tyytyväinen, sillä olen hyvällä tuurilla, asenteella ja kait vähän taidollakin selvittänyt elämäni vaikeimman 30 km:n moottoripyörämatkan. Matkaa tälle päivälle kertyi 200 kilometriä, josta asfalttia 110 kilometriä. Aikaa matkaan meni yhdeksän tuntia.

21.7.2012 Päivä 4

Jos oli eilinen päivä märkä ja pilvinen, niin tämä oli sitten aivan vastakohta. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta, kun pakkailin pyörää. Tänään olisikin lyhyt päivä. Suunniteltu ajosuorite vain vajaa sata kilometriä, ja tienkin pitäisi olla karttaharjoitusten perusteella ihan ok. Paitsi mitä nyt silloin viime reissulla yritin samaa pätkää toisin päin, niin oli niitä kolmen metrin kuoppia. Eli lopun kymmenen kilometriä saattaa olla huonoa. Tällaisissa ajatuksissa siinä touhusin, kun paikalle pölähti hotellista lähtöä tekevä perhe. Nizhnyi-novgorodilainen perhe. Mies, vaimo ja vajaa parikymppinen poika. Kaveri kertoi omistavansa ysisatasen katu-Kawan. Nyt olivat autolla menossa pohjoiseen Solovetskin vankilasaarelle lomailemaan. Peruskuulumiset vaihdettiin moottoripyöristä ja mp-matkailusta yleensäkin. Sitten valokuvaukset ja do svidanija.

Tankille piti taas päästä. Customit ovat siinäkin mielessä keljuja, että aina on bensa lopussa. Ensimmäisenä törmäsin neuvostoajalta periytyvälle tankkauspisteelle. Yllätys oli minulle melkoinen, kun myyjä ystävällisesti ilmoitti, että meillä ei voi ostaa täyttä tankkia. Täytyy tietää monta litraa ottaa. Menkää tuohon 200 metrin päässä olevalle LUKoilille. Siellä homma sitten hoituikin hyvin tyylikkäästi. Tie oli hyväkuntoista soraa, välillä siellä täällä vähän asfalttia. Tällä pätkällä näin elämäni suurimman jättiukonputkipellon! Kilometrejä pitkä ja satoja metrejä leveä! Meikäläiset ukonputkiongelmat tuntuivat silloin pieniltä. Vaan kyllä ne ongelmana pitävät jättiukonputkea Venäjälläkin.

Näkymä Megra-joen rannoille levittäytyvään kylään taisi olla koko matkan kaunein maisema.

Tie myötäilee Äänisen etelä-rantaa ja tästä johtuen ajoittain näkymät pohjoiseen päin olivat todella aukeita. Kesällä ilmankosteus on niin korkealla, että horisontti katosi vain jonnekin. Eikä se ollut pelkästään järvelle päin katsottaessa, vaan sama avaruus saattoi löytyä myös mantereen puolelta. Tämä tilan aukeus ja avaruus teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Hyvin monessa paikkaa lisäksi näki, että näilläkin alueilla on aikoinaan ollut vaurastakin maanviljelys toimintaa ja ollaan oltu omavaraisia elintarviketuotannon suhteen. Nyt pellot kasvoivat pajua ja heinien kuivattamiseen rakennetut haasioiden pohjat lahosivat teiden varsilla. Minkä enemmän täällä liikun ja tiedän maasta, sen vähemmän sitä ymmärrän.

Pian olinkin Oshtassa, jossa päätin pitää pienen tauon. Noin kilometri kylän pohjoispuolella sijaitsi jatkosodan aikana rintamalinja. Tällä kohtaa suomalaiset olivat kaikkein kauimpana Syvärin eteläpuolella. Kylän keskustassa olikin iso muistomerkki venäläissotilaiden kunniaksi. Patriotismi ilmenee näissä muistomerkeissä hyvin. Vaikka ympärillä on kuinka rähjäistä, eikä paikoista tunnuta pidettävän huolta, ovat nämä muistomerkkialueet aina viimeisen päälle hoidettuja.

Ennakkoaavisteluni viimeisten kilometrien huonoudesta osoittautuivat tällä kertaa vääriksi. Olivat pojat korjanneet montut, ja tie oli oikein hyvää soratietä. Pian olinkin Syvärinniskalla eli Vosnezenjessä. Tavoitteeni, kaverin mökki Ruskeaharjulla eli Krasnyi borissa oli vain seitsemän kilometrin päässä. Lautalla piti vielä mennä Syväristä yli. Syväri on iso joki ja tärkeä laivaliikenteen reitti. Todella isoja rahtilaivoja ohitti lauttarannan lautan tuloa odotellessamme. Vosnezenje sijaitsee aivan Äänisen rannalla, kuten suomalainen nimikin kertoo - Syvärinniska. Näkymät lautalta Ääniselle päin olivat sen mukaiset.

Lauttamatka maksoi 60 ruplaa eli noin puolitoista euroa. Heti lautan jälkeen vasempaan ja mökille. On toisaalta väärin sanoaa "mökille", sillä mökki on toistasataa vuotta vanha vepsäläistalo. Näitä taloja pietarilaiset ovat ostaneet kesämökeikseen sitä mukaa kuin niitä on myyntiin vapautunut asukkien kuoltua. Neljäs matkapäivä oli tullut päätökseensä noin kello 14.00. Alkoi kahden päivän lepo.

22.7.2012 Päivä 5 

Näiden päivien aikana lepäilin, saunoin, nautin paikallisen pietarililaisyhteisön vieraanvaraisuudesta ja tutustuin uusiin mukaviin ihmisiin. Kävin myös tutustumassa Vepsän lukkoon, nelikerroksiseen bunkkerikompleksiin Syvärin rannalla Krasnyi borin ja Vosnezenjen välillä olevalla mäellä (61.029556,35.475377). Mäki oli kuin ketun pesä. Bunkkeria tai jotain aukkoa joka puolella. Takamaastosta oli nähtävästi saanut ajaa useita kuorma-autoja kallion sisään louhittuun luolaan. Ei ollut pommit ja tykistö pystyneet rakennelmaan, vaikka kuulemma Syvärin vetäytymisvaiheen aikana venäläiset olivat kovasti yrittäneetkin. Aivan mahtava kokonaisuus. Mahtavuutta minun kohdallani lisää se, että iso-isäni Heikki Pirhonen oli laitteita työvelvollisena rakentamassa.

Diman ja Svetan mökki Krasnyi borissa. Ikä yli 100 vuotta.

Moottoripyöräilyä tuli harrastettua sen verran, että kävin toisena päivänä kyläkaupasta muutaman kilometrin päästä hakemassa saunakaljat, ennen venäläiseen savusaunaan menoa. Ja koko matka pelkissä shortseissa ja sandaaleissa paikalliseen tapaan. Pikkasen oli alaston olo, kun kylätietä ilman paitaa ja kypärää köröttelin. Mutta koska tämän tarinan on tarkoitus kertoa motskarilla ajamisesta, kiiruhdetaan eteen päin.

23.7.2012 Päivä 6

Jos olivat hetket Krasnyi borissa aurinkoisia nyt voi sanoa luonnon panevan parastaan. Yksimielisesti. Tai petraavan niin kuin sika juoksuaan. Aamu oli aurinkoinen ja todella lämmin, mittari pyöri jo aamusta lähellä 25 astetta. Olin pakkaillut laukut jo illalla, joten aamulle ei jäänyt muuta kuin aamupesu ja -kahvit, kamat Ennin selkään ja haikeat jäähyväiset. Kamut tulevat syyskuussa Pietarista tutustumaan Joensuuhun Marjalan bunkkerimuseoon. Lautalle jouduin tietysti hieman aikaisin ja kuumahan siinä meinasi tulla. Mutta toisaalta olipahan taas puolituntinen aikaa pieksää suuta paikallisten ihmisten kanssa. Se on yksi näiden reissujen suola! Syväri ylittyi sujuvasti ja sitten olikin suuntana Suomi. Tavoitteeni oli pyrkiä jo Viipuriin illaksi. Pitkä päivähän siitä tulisi, mutta huomenna on velipoika Lappeenrannassa luvannut lämmittää vanhan pihasaunansa. Minulla on jo "Äänisen vettä" pullossa saunan jälkeen nautittavaksi. 

Ystävät olivat suositelleet minulle poikkeamista Novaja Ladogassa eli Uudessa Laatokassa. On kuulemma todella kaunis paikka ja hyvin restauroitu. Tie tulisi olemaan suurimmalta osaltaan hyväkuntoista asfalttia, joten Viipuriin pitäisi kyllä ehtiä ennen iltaa, vaikka tuon pienen turistipoikkeaman tekisikin. Ja jos ei ehtisi, Kannakselta tai Pietarista kyllä löytyisi majapaikkoja. Tämä oli suunnitelma, jota lähdin toteuttamaan.

Tie Vosnezenjestä Lotinanpeltoon päin oli hyvää asfalttia. Viime lokakuussa samat paikat olivat juuri tietyön alla. Bensaa olisi voinut ostaa Vosnezenjestä ja olisi pitänytkin, mutta suunnittelin tankkaavani reilun sadan kilometrin päässä olevassa Koskenalassa eli Podporozhessa. Aurinkoisessa kesäsäässä maisemia ihastellen matka joutuikin nopeasti. Mielessäni tuumailin, että tänään tiet tulisivat sallimaan vähän rivakampaakin etenemistä. Olin kuitenkin päättänyt, että niin ketaleista paikoista olin ilman ongelmia pyörää itseäni säästämättä selvinnyt, että nyt edetään vehkeitä ja kuskia säästellen. Olisihan se jo kohtalon ivaa, jos nyt täällä sametintasaisella asfaltilla jotain tapahtuisi. Ajatus alkoi jo yllättäen siirtyä muistelemisen puolelle. Ja erityisesti kaksi edellistä vuorokautta ystävien luona olivat olleetkin niin mahtavia, että muisteltavaa siinä ajellessa riittikin ja suu vetäytyi onnelliseen hymyyn. Eivätkä edes ötökät lennelleet hampaiden väliin kuten taannoisessa vakuutusmainoksessa. Tämä on elämää!!!

Tällaisessa mielentilassa saavuin Podporozhen kaupunkialueen alkamisesta kertovan kyltin kohdalle. Eteenpäin, kohta pitäisi tien kääntyä oikealle, jossa reilun kilometrin päässä on kaupunki. Ihmettelin, että kuinka olin viime syksynä sisäänmenotien oikein löytänyt lokakuisessa räntäsateessa ja iltapimeällä. Koko päivän ajaneena, märkänä, väsyneenä ja kylmissäni. Ei löytynyt tietä ei. Tuli kaupunkialueen loppumisesta kertova kyltti! Vähän ennen kylttiä oli marjastajia tien varressa koiransa kanssa. Käännyin takaisin kysymään. Kertoivat, että olin ollut juuri sen oikean tien kohdalla, kun käännyin heiltä kysymään. Ei vaan viittaa minkäänlaista! Kiitin ja lähdin kääntämään takaisin menosuuntaan. Marjastajien koira haukkui jalkani juuressa vimmatusti ja ensimmäistä kertaa matkani aikana luulin haukkuvan koiran käyvän kiinni jalkaani. Käänsiin kaasua vähän voimakkaammin. Etköhän perkele jää siitä haukkumasta! Kone vastasi kaasuun: raks, wruuum! Ja vauhti loppui! Tiesin jo tuon ensimmäisen äänen kuullessani, mistä on kyse.

Vetohihna poikki! Matkaa kotoa noin 1280 kilometriä. Matkaa kotiin suorinta tietä noin 440 kilometriä. Voisi luulla, että tässä vaiheessa olisi ottanut todella kovasti päähän. Mutta yllätin itseni, kun nousin pyörän päältä ja keräsin kamppeet tien varteen kuvan ottoa varten: No voi hitsi! Moottoripyöräily loppui tähän, mutta tästä se vasta seikkailu alkaakin! Eli vain lievää harmitusta. Olisihan se mukavaa ollut, jos aamuinen suunnitelma olisi toteutunut. Nyt sen sijaan lähdin työntelemään pyörää kohti Podporozhea. 200 metriä hyvää asfalttia lievään ylämäkeen pitkin hyvää asfalttia ja siitä sitten oikealle kohti kaupunkia. Risteyksessä pysähtyi jo paikallinen kysymään, josko apua tarvitsen. Kerroin, että ainoa apu on kyyti lähemmäs rajaa. Hihnaahan ei pysty korjaamaan, enkä halunnut ryhtyä sitä Suomesta Venäjälle kikkailemaan. Rounamon Matti oli luvannut minut pois käydä noukkimassa, jos jotain sattuisi. Mies neuvoi, että neljä kilometriä suoraan edessä olevaa tietä vie minut läpi kaupungin keskustan toisella laidalla olevalle rengaskorjaamolle, josta parhaiten olisi kyyti järjestettävissä. Ennen liikkeelle lähtöä laitoin vielä Matille viestin, että apu on tarpeen. Tulen kuitenkin sen verran lähelle rajaa, että  ehtii illalla töiden jälkeä käydä poimimassa.

Aurinko paistoi jo helteisesti, kun kauniisti kumpuilevaa tietä pitkin työntelin Enniä kohti kaupunkia. Vähän ennen keskustaa oli 300 metriä pitkä loiva alamäki, jossa sain istua kyydissä. Mitä matkailun juhlaa! Kaupungin keskustassa paikallislehden toimittaja pysäytti minut ja pyysi haastattelua. Eihän siinä mitä, haastattelu tehtiin. Kerroin taustoistani ja siitä, kuinka Venäjän moottoripyörämatkat ja moottoripyöräily yleensäkin alkoivat vaimoni sairastuttua vakavasti neljä vuotta sitten. Läpi käytiin myös tämänvuotinen retkeni pääpiirteissään. Lopuksi esittelin vauriot ja kerroin suunnitelmistani. Sitten taas matka jatkui kohti rengaskorjaamoa.

Rengaskorjaamolla hommat etenivät nopeasti. Melko pian paikallinen azerinuorukainen kertoi, että hänellä on kotona avolava-auto, sellainen Ford Transitin lisenssimallinen Gasel, jossa on telttakatos päällä. Hän lähteen hakemaan  auton kotoa, ja sitten mennään. Lupasi viedä Aunukseen. Auton vaihtoa odotellessa korjaamon miehet tarjosivat kuumaa teetä tai kahvia. Odotteluineen päivineen aikaa meni noin tunti ja sitten Enni olikin jo miehissä työnnetty vanhaa ovenkarmilankkua pitkin helvetin korkealle lavalle. Sidontaliinoja kannatti olla useita kappaleita mukana. Paikallisilla oli vain narua, ja sillähän ei ihan niin tiukkaa kiinnitystä saa aikaiseksi kuin liinoilla. 

Venäjällä on kymmeniä eri kansallisuuksia. Tämä kuljettajani Aram oli siis 22-vuotias lakitieteen opiskelija, joka kesällä hankki opiskelurahoja autojobbarina. Puhelin soi koko ajan, kun asiakkaat soittelivat. Aunuksessa pyysin, että poiketaan pankkiautomaatilla. Tässä vaiheessa olin keskusteluista päätellyt, että kulmakunnan azerit olivat todella kiinteä yhteisö. Monet olivat joko läheistä tai etäistä sukua keskenään. Jos eivät olleet sukua, niin ainakin tunsivat toisiaan. Automaatilla käynnin jälkeen oma järki sanoi, että jää Aunukseen kyytiä etsimään. Oma kokemus ja maatuntemus taas sanoivat, että luota paikallisten asiantuntemukseen, joka tässä yhteydessä tarkoitti paikalliseen azeriyhteisöön luottamista. Niinpä sitten köröttelimme 30 kilometriä Aunuksesta kohti Petroskoita. Täysin väärään suuntaan! Vaan sielläpä oli Aramin sukulaisten kahvila. Sukulaiset asuvat Aunuksessa eli heti kun pyörä saatiin pois kyydistä ja tilanne selvitettyä, alkoi yksi mies soitella ympäri hyvin tuntemaansa Aunusta etsiäkseen minulle kyydin. Siinä sivussa paisteli shaslikkeja, ei kuitenkaan mitään hyviä sellaisia.

Asioiden etenemistä odotellessani tapasin kahdeksan miehisen puolalaisen motoristiryhmän. Olivat matkalla Murmanniin. Kaikilla täysin identtiset Touratec-varustellut uudet BMW GSE 1200:t, alla nappularenkaat ja edessä 1000 kilometriä hyvää asfalttitietä. Katsoessani porukkaa ja verratessani sitä itseeni, oli minulla jollakin tapaa varsin veitikat fiilikset. Mutta se siitä. Kahden tunnin, yksien maksettujen shaslikkien ja lukuisten minulle tarjottujen teekupillisten jälkeen kaveri ilmoitti, että kyyti Pitkärantaan maksaa 5000 ruplaa. Otanko. No tietysti otin ja samalla soitin Matille, että onnistuuko huomenna Pitkärannasta haku. Matti sanoi da, vaikka illasta pitkä tulisikin. Kyydin etsijälle rahaa tarjosin, mutta ei kelvannut.

Seuraava kuski oli aunuslainen rakennusmies Gennadi Patrakka, reilu kolmekymppinen Suomen sukuinen kaveri, joka kertoi, ettei juo eikä polta. Myöhemmin ihmettelin, kun mies vielä ajoi orjallisesti liikennesääntöjen mukaan, mikä on Venäjällä harvinaista. Gena kertoi, että hän tarvitsee sakkorahat itse, tupakkaa ilmankin selviää eli se on turhaa. Ja jos viinaa juo, niin talot jää rakentamatta. Tällaisia jutusteli uuden karhealla Mersun pakulla ajellessa. Ei mies suomea puhunut, mutta muisti isoisänsä syntymävuoden ja nimen. Kukaan suvusta ei tiennyt, mistä ukki oli Aunukseen tullut. Yllätykseni oli suuri, kun Suomeen tultuani löysin miehen syntymätiedot alle minuutin Suomen sukututkimusseuran Hiski-ohjelmalla. Genan ukki oli syntynyt äitini syntymäpitäjän Rautjärven naapurissa Kirvussa. Lisäksi miehen äiti oli omaa sukuaan identtinen kaima oman isoisäni äidin kanssa! Mielenkiintoisia sattumuksia.

Matkan aikana Gennadin kaveri soitti. Kuultuaan Gennadin kertomuksen tämänpäiväisestä lastista, soittaja kertoi olevansa menossa hieman edellämme Joensuuhun pakulla. Haluanko kyydin samantien kotiin? Olin tähän mennessä laskenut, että Gennadin taksa oli jotakuinkin 40 ruplaa eli euron kilometriltä. Ei kiitos. Minulle riittää, jos pääsen Pitkärantaan. Arvelin, että varmasti tulee oman kaverin kyyti halvemmaksi! Ja lisäksi ehtisin Pitkärannassa syödä hyvin ja ottaa perskännin. Kun ei ole nyt noita ajorasitteitakaan huomenna odotettavissa. Näin myös toimittiin. Kello oli noin yhdeksän illalla, kun käppäilin hotellin ravintolaan syömään. Aikaa hihnan katkeamisesta oli kulunut yhdeksän ja puoli tuntia, matkaa oli sen jälkeen taitettu kahdella autolla noin 250 kilometriä. Ei paha. Tällaisessa tilanteessa paikallisen kielen ja kulttuurin ymmärtäminen auttaa ihmeesti!

22.7.2012 Päivä 7

Päivä alkoi sateisen harmaana. Huomasin, että minulla on toimintavaihde päällä. Tekemisen puutetta. Pieni kaupunki, ei mitään nähtävää. Olen lopettanut kaksi vuotta sitten tupakoinninkin eli ei voinut edes nortille istua mihinkään. Ei sen puoleen, yllätyin itsekin kun missään vaiheessa ei edes tehnyt mieli tupakkaa. Päätin siis aikani kuluksi ryhtyä etsimään kyytiä Sortavalaan. Edullista. Varttitunti ja Enni oli taas auton lavalla. Tällä kertaa valkovenäläisen miehen kuljettama 308 Mersu. Sellaisessa kunnossa, että minä en lähtisi sillä omasta pihasta mihinkään. Sivuseisontatuen alle laitettiin vanerilevy, ettei lattiasta läpi mene. Kiinnityspisteet oli jo aikoja sitten raksittu pois. Jotenkin Enni sinne ovenkahvoihin ja saranoihin saatiin köytettyä. Sitten takaovi naurulla kiinni ja matkaan. 

Vaikka pieneltä ihmeeltä tuntuukin, niin Sortavalaanhan siitä päästiin. Enni Laatokka hotellin vartioidulle pysäköintialueelle. Tavaroille otin huoneen. Eilen olin ollut sen verran toiminta-adrenaliinin vallassa, että en muistanut, tuleeko Matti tänään vai huomenna hakemaan. Maksoin siis sekä huoneen että pysäköintipaikan. Kamat siististi huoneen nurkkaan ja kaupungille turistina odottelemaan. Aikanaan Matti saapui ja pistimme pyörän autoon. Yllätykseni oli melkoinen kun respassa Julia ystävällisesti hymyillen sanoi: Kuule biker, käydään katsomassa se huone. Jos sen on siisti, niin perutaan kaupat ja saat rahasi takaisin. Kerrankin oli hyötyä, että oli likainen ja pahalle haiseva, kun ei ollut viitsinyt käydä suihkussa. 

Kiitos Julia - Спасибо Юлия

Matka oli käytännössä tehty. Kolmen tunnin kuluttua olin kotona. Hieno reissu se oli. Onpahan taas jotakin, mistä kahvipöydässä voi puhua, jos tästä joskus vanhainkotiin pääsee. Jos kipinä syttyi, ota rohkeasti yhteyttä. Ensi vuoden matkan suunnittelu on jo alkanut. Jos sukunimi vielä sattuu olemaan Pirhonen, niin sinulla on myös puheoikeus kerhon suunnittelukokouksissa. 

Ilkka Pirhonen

President

Pirhonen RC

Epilogi

Ennin hihna on vaihdettu. Toimii taas kuin enkeli. Myynnissä kuitenkin. Ostan pienen enduron heti kun Ennin saan myytyä. Tai sitten vaihdetaan päittäin.