Road Trip Rossia 2018 - päivä 8 ja 9, Suomeen

Pietari, Pohjolan Venetsia, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Olen asunut kahdesti elämässäni Pietarissa ja nytkin mieli olisi tehnyt jäädä vähän pidemmäksi aikaa. Toisaalta käytettävissäni olevista 14 päivästä oli käytetty jo 10 ja matkaväsymyskin painoi vähän jäsenissä, joten ei muuta kuin pikkuhiljaa kotia kohti. Navigaattorin mukaan Pietarin kehätielle ja valtatie A-121:n alkuun on matkaa keskustaan kuuluvalta ulitsa Pravdilta 26 km ja sen pitäisi taittua noin puolessa tunnissa. Käytännössä ruuhkat huomioiden aikaa saa kulumaan hyvinkin sen tunnin. Mutta kun on päästy kaupungista ulos, ei olekaan muuta kuin oikaista oikea jalka suoraksi - ainakin Nivalla.

Tie säilyi koko matkan tuollaisena kuvassa näkyvän kaltaisena erinomaisena asfalttina. Jossain vaiheessa toki kaistat vähenivät, mutta muuten taso säilyi. Pietarista Sortavalaan ajetaan uutta A-121 valtatietä pitkin. Tie on ollut rakentamisen alla jo vuosia ja sen pitäisi valmistuttuaan vuonna 2021 kulkea Laatokan länsipuolitse Petroskoihin. Valmistuttuaan tie lisää varmasti Laatokan länsipuolista liikennettä ja tuonee myös pietarilaisten datshat Laatokan rannoille. Tai lomakylät. Mistä näitä tietää. Pienet kylät jäävät kuitenkin syrjään ja minunlaiseni matkailijan on etsittävä näkemisensä valtaväylän sivusta. Samalla häipyy myös alueen suomalaisuus näkymättömiin. 

Periaatteessa olisin ihan hyvin ehtinyt tänään jo kotiinkin, mutta ystävälläni Willimiehellä oli Willimiehen jäljillä -blogissaan Metsäpirtissä yksi vähän hankalampi kohde, jonka päätin käydä etsimässä. Niinpä luiskahdin pois valtatieltä ja suuntasin kohti Rautua ja Metsäpirttiä. Tarkoitus oli kuvata Larin Parasken haudalla oleva muistomerkki. Homman piti olla helppo juttu. Sen kun menen kylään ja kysyn, missä se on. Vaan kun kylässä ei ollut minkäänlaista hautausmaata! Ensin paikallinen mies neuvoi minut Metsäpirtin kirkolle. Totesin paikan vääräksi ja muutaman kuvan otettuani palasin äskeiseen kylään. Äskeinen mies oli siirtynyt puolen kilometrin päähän toisen talon pihaan autoaan kiillottamaan. Pysähdyin, ja kun aikamme keskusteltiin, niin kaverilla syttyi lamppu. Näytti kädellään metsään ja totesi, että toki, tuossa kilometrin päässä on hautausmaa, mutta sinne ei tästä mene suoraan tietä. Täytyy kiertää 13 kilometriä Raudun kautta. Ja minä sen kun kiittelin ja suorin itseni matkaan. Paikka oli oikea, Larin Paraske paikallaan.

Tässä vaiheessa päivä oli ehtinyt jo sen verran pitkälle, että päätin viettää vielä yhden yön Venäjällä. Booking.comilla buukkasin itselleni Käkisalmesta Samaja Ladoga -lomakylästä saunallisen mökin. Lähdin ajelemaan kohti Käkisalmea. Valtatie A-121:n remontti on vielä Kiviniemen eli Losevon kohdalta hieman kesken, mutta tämä ei matkantekoa isommin vielä häirinnyt. Sen sijaan Sakkolan eli Gromovon jälkeen ja Pyhäjärven eli Otradnojen kohdalla oli aikamoista rakentelua vielä kesken, sillä pahimmillaan jono seisoi 15-20 minuuttia! Käkisalmeen kuitenkin pääsin. Kävin syömässä paikallisessa pikkuravintolassa. Yleensä käytän melko paljon matkoillani pankkikorttia, mutta Samaja Ladokassa on sen verran olematon nettiyhteys, että parempi varustaa aina käteistä mökin maksuun. Siis pankkiautomaatillakin piti pyörähtää.

Minulla on näillä reissuillani sellainen kohtuullisuus-periaate alkoholin käytön suhteen. Illalla voi ottaa oluen tai pari, tai muutaman snapsin. Ilman isompia juopumisia. Matka ei nimittäin etene, jos täytyy aamulla ajokuntoa odotella. Ja toisaalta pitkinä ajopäivinä on mukavampi olla kaikin puolin kunnossa, jaksaa paremmin. Kun on tällainen sosiaalinen luonne kuten minä, on Venäjällä aina vaarana sotkeentua milloin minkäkin laisiin shashlik-bileisiin, ja niissä juopuu. Siksi tällainen selkeä päätös on paikallaan. Näistä illanistujaiskutsuista on välillä vaikea kieltäytyä, mutta olen kehittynyt aikamoiseksi virtuoosiksi. Kieltäytymisistäkin on monta hyvää muistoa! Toisaalta, olen pitänyt periaatteeni myös sen, että kun kerran lomalla ollaan, niin joka reissulla on yksi perskännikin otettava. Paras perskännimuisto on muuten 2016 Vienan matkaltani, mutta se onkin jo oma tarinansa. Soitin ystävälleni Nikolaille ja kutsuin hänet saunomaan lomakylään. Seuraavaksi kävin hakemassa shashlikki-lihat ja saunajuomaa. Siinähän se ilta meni kauniin Laatokan rannalla grillaillessa, saunoessa ja juopotellessa. Vähän tuli maailmakin paremmaksi.

Iän myötä sitä oppii näköjään tuntemaan omat rajansa, sillä yhdeksäs päivä valkeni kauniin aurinkoisena ilman fyysisiä oireita edellisen illan saunomisesta. Rauhallisen liikkeellelähdön johdosta matka kohti Koti-Suomea alkoi vasta vähän ennen puoltapäivää. Eipähän siinä mitään kiirettä ollutkaan. Tie jatkui hyväkuntoisena. Uuden tien rakentaminen on  menossa Lahdenpohjaa ennen sijaitsevassa Ihalassa. Sekään ei käytännössä matkantekoa hidastanut ja pian olinkin

Sortavalassa. Tarkoitukseni oli käydä ostamassa joitakin varaosia kotiin vietäväksi, mutta niitä oli tullut matkan varrella jo osteltua niin paljon, että jätin koko ajatuksen pois mielestäni. Ei muuta kuin suoraan rajalle. Yli ja kotiin. Matka oli tehty.

Laatokan lahdelmat ovat kauniita Käkisalmen ja Sortavalan välillä

Matkaa kertyi kahdeksantena päivänä noin 240 km, yhteensä 3047 km. Bensaa tankkasin 0 litraa, yhteensä 388 litraa. Rahana 4506 ruplaa eli 60,90 euroa, yhteensä 16004 ruplaa ja 216 euroa. Majoitus maksoi tänään 2000 ruplaa eli pyöreästi 27 euroa, yhteensä 5800 ruplaa ja 78 euroa. Kokonaiskustannukset ilman ruokaa ja juomisia 294 euroa. Autoa ei tänään tarvinnut korjata. Yhteensä siihen on mennyt 53040 ruplaa eli noin 716 euroa. 

Kartta kahdeksantena päivänä kuljetusta matkasta löytyy tästä linkistä

Viimeiselle päivälle jäi kulkemista 270 km eli yhteensä matkaa kertyi 3317 km. Bensaa tankkasin kotimatkalla 53 litraa, yhteensä 441 litraa. Näyttäisi tekevän keskikulutuksena 13,3 l/100 km. Aikamoinen bensasyöppö tuo Niva, mutta olihan menokin välillä aika hurjaa ja laskelma varsin suuntaa antava. Rahana viimeisen päivän bensat tekivät 2140 ruplaa eli 28,90 euroa, koko reissulla bensaan paloi yhteensä 18144 ruplaa ja 245 euroa. Majoituksesta selvisin yhteensä 5800 ruplalla eli 78 eurolla. Jos en olisi yöpynyt niin paljoa kavereiden luona, olisi majoituskulut jotakuinkin tuplaantuneet. Näin ollen kokonaiskustannukset ilman ruokaa ja juomisia jäivät 323 euroon. Auton korjaus matkan varrella aiheutti 53040 ruplan eli noin 716 euron ylimääräisen lisäkulun.  Kun kotona tiliotteelta katsoin matkan aikaiset kulut, niin ilman auton korjauksia rahaa paloi autoremontit pois lukien 608 euroa eli vajaa 70 euroa per päivä. Että tällaista on reissaaminen Venäjällä. Halpaa, mutta aina kannattaa budjettia suunnitellessa pitää tonnin parin vara, että pääsee pois. Ja että saa auton myös pois. 

Viimeisen päivän reitti löytyy täältä.

Ja encorena tulee vielä video siitä, kun Svetlana ja Leena syövät ruotsalaista hapansilakkaa. Pitää vain tekstitys tehdä ensiksi.

Road Trip Rossia 2018 - päivä 7, Pietari

Tiistai aukesi aikaisella herätyksellä, sillä tarkoitus oli siirtyä Vologdasta suoraan Pietariin. Navigaattorin mukaan lähes yhdeksän tuntia ja 660 kilometriä. Käytännössä matkaan menisi nähtävästi aikaa lähemmäs 12 tuntia. Eli kuuden jälkeen soi herätys. Nopea aamupala ja kamat autoon. Pieni pakkanen oli yöllä vetänyt auton ikkunat huurteeseen ja talven ensimmäiset kuuran rapsuttelut olivat tosiasia. Sergei oli oikeassa, kun tarjosi opastusta ulos kaupungista vähäruuhkaisia reittejä pitkin. Aikaa meni niilläkin, mutta vihdoin olimme Pietariin johtavan tien varrella sijaitsevalla huoltiksella. Tankkaus, iso kuppi kahvia autoon mukaan, hyvästelyt, ja matka voi alkaa.

Aurinko hyväili kulkijaa. Olen liikkunut tosi paljon Karjalan ja Leningradin alueen teillä ja muodostanut niiden perusteella mielikuvan maan tieverkosta. Päätiet ovat hyviä ja mitä syrjäisemmille seuduille mennään, niin sitä huonommaksi muuttuu tie. Tällaisella road tripillä, jossa ajetaan älyttömän pitkiä päivämatkoja täytyy pitäytyä pois ihan syrjäisimmiltä reiteiltä, kuten olen jo kertonutkin. Ja päätiet! Ne ovat ihan älyttömän hyväkuntoisia. Sanoisin, että Venäjälle kannattaa lähteä millä tahansa kunnossa olevalla autolla automatkalle. Ainakaan teiden kuntoa ei kannata epäillä. On vain valittava kohteet, joissa haluaa käydä. Sitten ei muuta kuin päivä pari helvetinmoista ajoa, sillä välimatkat ovat pitkiä. Ja reilusti aikaa oleiluun sitten matkakohteessa. Vologda ja Novgorod ovat oivia kohteita järkevän matkan päässä. Eli yksin tein sanottuna, tie koko Vologdan ja Pietarin väliselle matkalle on kuvattu neljällä sanalla: erittäin hyvä koko matkan.

Pieni sana Nivasta. Varmasti hyvien asfalttiteiden ajeluun on monia paljon parempiakin autoja. Minä kuitenkin tykkään aina käyvä joissain aivan mahdottoman tien takana olevissa paikoissa, ja silloin Niva on hyvä, kun sillä pääsee käytännössä sinne minne tarvitsee. Mutta toinen ja varsinainen syy on huoltovarmuus. Minulla ei ole varaa uudehkoihin autoihin, joten Nivaa vastaava länsiauto hinnaltaan olisi joku 80-90 -lukujen vaihteen japsiauto. Ja siihen kun tulee joku vika 2000 kilometriä rajan takana, niin varaosien saanti ei ole ollenkaan taattu. Uusiin autoihin kyllä alkaa nykyään löytyä ainakin muutaman päivän tilausajalla vaikka mitä. Ja nykyaikaisten autojen tekniikka on sen verran monimutkaista, että sitä on hankala tien varressa tai parkkipaikoilla korjata. Nivaan sen sijaan löytyy, jos ei itse osaa tai halua tehdä remonttia, remonttitaitoinen mies käytännössä kaikista kylistä, missä on miehiä. Ja osat saa vaikka ajossa olevasta autosta, kun on rahaa mukana. Eli huoltovarmuus saa minut ajamaan Nivalla. Nyt kuitenkin tätä ominaisuutta kokeiltiin enemmän kuin yhdelle reissulle olisi ollut tarpeen. Ja eilinen huolto oli kyllä jäänyt luvalla sanoen kesken. Se kardaanin ristikko ravisti tien päällä niin paljon, että ihan oli kuin olisi vibraattori housussa ajellut. Reilun puolen tunnin homma, kun auto on pukilla, niin miksi ihmeessä eivät tehneet sitäkin. No, nyt se ravisti. En käänny takaisin. Ajan jyrinää kuunnellen niin kauan, että näen varaosaliikkeen. 90 kilometriä siihen meni. Sitten tuli Sheksnan kaupunkimainen taajama ja siellä oli ihan tien varressa ristikkonivel. Myyjän kysymykseen, onko kyseessä uuden vai vanhan mallin ristikko,  jouduin vastaamaan, että ei mitään hajua. On kuulemma tapin paksuudessa ero. Vaistolla otin vanhemman mallin. Myyjä avuliaasti soitti kolmen kilometrin päässä olevalle korjaamolle, jossa lupasivat ristikon vaihtaa.  Neuvoi vielä tienkin.

Korjaamola sitten ensimmäiseksi kardaanin irroituksen jälkeen todettiin minulla olevan väärän mallinen ristikko. Olisi pitänyt sittenkin valita uudempi malli. No, asentaja ystävällisesti käytti minut vaihtamassa oikean osan ja sitten homma hoituikin varsin joutuisasti. Hintaa tälle pysähdykselle tuli 15 euroa. Mutta nyt alkoi matka joutua. Eikä ollut ylimääräisiä ääniä. Se "pyöränlaakerikin" lopetti ääntelemästä. Ilmeni nimittäin, että olimme tehneet virhediagnoosin. Kun korjaamolla kunntelivat ajon aikaisia ääniä, niin autossa oli vain 260 km ajettu jakolaatikko. Ja nämä venäläiset rattaita sisältävät voimansiirron osat pitävät uutuuttaan aikamoista rallatusta, ennen kuin muotoutuvat lopulliseen muotoonsa. Niin myös tämä jakolaatikkoni, jonka äänen virheellisesti tulkitsimme kuuluneen pyörän laakerista. Sinänsä outoa, että ammattimiehet menivät tähän retkuun. 350 kilometrin ajon jälkeen ääni kuitenkin katosi, ja siinä vaiheessa tajusin, mistä se oli johtunut.

Kuten jo aiemmin olen todennut, en kuulu venäläisten tienvarsiruokaloiden fanikaartiin. Nyt kuitenkin tuli löydettyä pohjanoteeraus. Kaverit olivat neuvoneet, että Vologdan ja Leningradin alueiden rajalla on kahvila-ruokala Nashi, josta saa hyvää kunnon ruokaa. Ei tarvitse huoltisten hampurilaisia ja sipsejä syödä. No sinnenhän minä menin. Piha täynnä autoja. Jokunen rekkakin. Tämä on varmasti kelpo paikka, ajattelin astellessani sisään. Ruuat olivat hyvin nätisti esille laitettu vitriinin kuuma-altaissa oleviin kaukaloihin, joista henkilökunta sitten annoksen annostelivat ostajan toiveiden mukaan. Tähän saakka kaikki meni ihan ok, mutta kun sain maksettua annokseni, myyjä nykäisi lautasen mukaansa ja kiikutti sen kolmeksi minuutiksi mikroon. Silloin tajusin, että kuuma-altaat eivät olleet päällä ja kaikki esillä oleva ruoka oli tehty huomattavasti aikaisemmin aamulla ja oli nyt ihan kylmää. Eikä se siellä mikrossa kunnolla kerinnyt kuumentua - lämpisi korkeintaan. Ja vaikka olisin saanut ruuat ihan heti valmistamisen jälkeenkin, niin voin sanoa, että ei varmasti olisi ollut mikään kulinaristinen nautinto. No, nyt tuli sitten nälissään syötyä ihan paskaa ruokaa. Aloin jo odottaa kotiin pääsyä ja suomalaista ravintolaa. Älkääkä tulko sanomaan, että ne piiraat ovat herkullisia. Eivät ole!

Suomalaisia rekkoja näin Vologdaan tullessani yhden, mutta tänään näin suomeen menevän rekan! Viitisenkymmentä kilometriä ennen Tihvinää on Chudtsin kylä ja kylän kohdalla aivan valtatien varressa saksalaisen Mayr Melnhof Holzin saha. Pysähdyin ihmettelemään varastokentällä olevia aivan mustia puita ja samalla ottamaan valokuvia entiselle kollegalleni Luonnonvarakeskuksessa. Taakseni pysähtyi sahalta lähtevä rekka ilmeisesti odottamaan toista rekkaa matkakaveriksi. Minä häntä jututtamaan. Ilmeni, että hakerekka on menossa Lappeenrantaan, Kaukaalle UPM:n tehtaille. Sinne on kuitenkin matkaa kylästä himpun vajaa 500 kilometriä! Aika kaukaa kannattaa haketta kuskata.

Monennäköistä kylää ja taajamaa näkyi tieltä. Ja moneen olisi ollut mukava poiketa, mutta kuten alussa totesin, tämä on automatka eikä mitään patsaiden taivastelua. Minulle ennestään nimeltään tunnettu kaupunki oli Tserepovets. Näkyi arviolta kymmenen kilometrin päässä tiestä. Yleensäkin maasto on näillä main aika avaraa, laakeaa ja tasaista, joten jos jotain horisontin tällä puolen oli, niin ainakin savupiiput näkyivät. Toinen tuttu paikka oli Tihvinä. Se on jotenkin jostain koulukirjasta jäänyt niin voimakkaana mieleen, että olen siellä jo vuosia halunnut käydä. Nyt kaupunki jäi vain kolmen kilometrin päähän valtatiestä, joten päätin käydä tutustumassa paikalliseen postiin ottamalla jo tavaksi tulleen "nolla kilometriä" -minuskan eli -selfien. Tulipahan samalla vähän nähtyä kaupunkia, kun navigaattori ohjasi perille suorinta tietä eikä pääväyliä pitkin.

Minuska Tihvinän postin ovella

Tihvinä on noin 600 vuotta vanha 60 000 asukkaan teollisuuskaupunki. Wikipedia kertoo Tihvinästä: "Kaupungin tärkein nähtävyys on vuonna 1560 perustettu Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostari, jossa säilytetään kuuluisaa Tihvinän Jumalanäidin ikonia. Etupäässä puusta rakennetussa vanhassa kaupungissa on Kristuksen kirkastuksen katedraali, vanha hotellirakennus ja kauppahalli. Kaupungissa toimii historiallinen museo ja Tihvinässä syntyneelle säveltäjä Nikolai Rimski-Korsakoville omistettu kotimuseo. Vuosittain järjestetään lasten taidefestivaali sekä syyskuinen jazz-tapahtuma. Tihvinän suomalainen ystävyyskaupunki on Imatra." Tuolla jazz-tapahtumassa olisi joskus mukava käydä. 

Minun matkani jatkui ilman isompia kaupunkiin tutustumisia. Aika oli kulunut rattoisasti ja pian Tihvinän jälkeen alkoi iltakin pimetä. Vaan mikäs tässä oli ajellessa. Auto kunnossa ja hyrrää kuin vanha kollikissa. Ja tie oli samanlaista hyvää asfalttia kuin oli koko päivän ollutkin. Jossain kohtaa Tihvinän jälkeen, olisikohan ollut Podborjen tai Besovkan kohdilla, linja-autopysäkillä seisoi nainen lepattavassa takissaan nyssäköiden kanssa huitoi pysähtymään. No sen, että sain oven auki, niin alkoi hirmuinen selitys. Kurttunaamainen huivipäinen nainen oli sanojensa mukaan mökiltä tulossa ja myöhästyi linja-autosta. Pietariin pitäisi päästä. Lupasin viedä. Vuolaasti kiittelevän puhetulvan seassa kysyi, että kun hänellä olisi nämä kissatkin. Toinen tuossa toisessa kassissa ja toinen täällä takin alla. Odotin jo, että seuraavaksi kysyy, että laitanko luutani katolle vai voinko ottaa senkin sisälle. Eihän siinä mitään. Ilta oli pimentynyt siinä määrin, että pian olisi täysin pimeää ja varmasti Novaja Ladogan jälkeen ei olisi enää maisemien katselusta toivoakaan. Ja silloin juttukaveri olisi oikein mukava olemassa. 

Minulla alkoi mieli tehdä kahvia. Muutamaan paikkaan poikkesin, mutta eipä ollut tienvarsipaikoissa tarjolla. Kyytiläiseni puhua pulputti koko ajan. Kertoi olevansa yliopistonlehtori Pietarista. Eläkkeellä kvanttifysiikan professorin virasta. Suuren suurta epäilystäni hieman hälvensi se, että hän puhui todella hyvää englantia, mikä yli 60-vuotiaiden ihmisten keskuudessa ei ole Venäjällä kovin yleistä. Matka jatkui mummon kertoillessa kansainvälisistä projekteistaan, jotka olivat vieneet hänet joskus ulkomaillekin. Uuden Laatokan kohdalla saavuimme valtatielle R-21 eli kansainvälisesti E-105 Pietarista Muurmanskiin. Ja lopultakin pimeys valtasi tienoon. Ajaminen muuttui tylsäksi. Onneksi oli tuo hyvä juttukaveri. Minun ei tarvinnut muuta kuin silloin tällöin myötäillä. Pian löytyi myös kahvipaikka. Kyllä tuntui hyvältä. 

Professori oli menossa aivan toiselle laidalle Pietaria kuin minä, joten päädyin viemään hänet Moskova-hotellin viereiselle Ploshad Aleksandra Nevskovo 1:n metroasemalle. Eli pysähdys kadun oikeaan laitaan, mummo ulos ja liikkeelle. Tämä on periaatteessa yksinkertaista, mutta kun minun piti lähteä ajamaan Nevan rannalla kulkevaa Obohovski oboroni valtakatua pitkin. Ja tämä taas vaati ensin siirtymään alkuillan ruuhkassa 50 metrin matkalla kuusikaistaisen kadun oikeasta reunasta vasemmalle kaistalle, sitten U-käännös ja lopuksi vielä siirtyminen uudelleen oikeanpuoleiselle kaistalle. Tämä vaati pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä. Mutta loppujen lopuksi aina löytyi joku, joka antoi reilusti tietä. Tästä minä pidän Pietarin liikenteessä. Joustavuudesta. Mutta nyt oli matkaa jäljellä enää muutama kilometri Ulitsa Pravdylle. Kello oli 20.30, kun astuin ovesta Ozerskajan kvartiiraan eli asuntoon. Päivälle oli syntynyt mittaa 13 tuntia.

Matkaa kertyi tänään noin 660 km, yhteensä 2807 km. Bensaa tankkasin 108 litraa, yhteensä 388 litraa. Rahana 4506 ruplaa eli 60,90 euroa, yhteensä 16004 ruplaa ja 216 euroa. Majoitus maksoi tänään 0 ruplaa eli pyöreästi 0 euroa, yhteensä 3800 ruplaa ja 51 euroa. Kokonaiskustannukset ilman ruokaa ja juomisia 267 euroa. Ja ylimääräiseen auton korjaamiseen meni vielä tuo 1040 ruplaa eli 14 euroa. Yhteensä 53040 ruplaa eli noin 716 euroa. 

Tänään kuljetun matkareitin näet, kun klikkaat tästä linkistä.

Road Trip Rossia 2018 - päivä 6, Vologda 2.0

Maanantai. Nukuin pitkään. Ja löhöilin sängyssä kaikessa rauhassa lähes tunnin ennen ylösnousua. Tämä on minulle luksusta ja yksi syy näiden retkien tekoon. Nimittäin silloin, kun minulla on normaali arki päällä, niin toimin vaimoni omaishoitajana ja koko elämä menee ikään kuin toisen ihmisen rytmissä. Asiat tehdään silloin, kun niitä täytyy tehdä. Reissussa tarvitsee vastata vain itsestä. Sergein vaimon laittaman aamiaisen jälkeen heräilin vielä hetken, ennen kuin oli liikkeelle lähdön aika.

Korjaamolta olivat luvanneet soittaa, kun on valmista. Alustava arvio oli, että noin viiden maissa alkaisi olla osat kasassa. Tämän päiväinen oleskeluni tuli isäntäväellenikin uutena juttuna, sillä alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti lähteä heti aamusta ajelemaan kohti Pietaria. Niinpä heillä oli joitain omia asioita hoidettavana, joihin minä katsoin parhaimmaksi olla tarjoutumatta mukaan. Sen sijaan kaivoin netin syövereistä paikallisen crossfit-salin numeron. Olen nimittäin neljä vuotta käynyt Joensuussa salilla. Aluksi crossfitissa, sittemmin lisenssiasioiden muututtua crosstrainingissa. Sama asia tuntuu olevan, ehkä tavoitteet hieman erilaiset. Sali on säilynyt kaikki vuodet samana. Soitin salille, jossa tyttö ei aluksi uskaltanut oikein sanoa mitään järkevää. Vihdoin päätyi antamaan luurin crossfit-valmentajalle. Selitin kuka olen ja mitä olen harrastanut. Tarvitsisin luvan tulla heidä salille ja käyttää välineitä. Ohjelma minulla on itselläni, enkä tarvitse ohjausta. Homma oli sillä selvä. Terve tuloa.

Kaivoin ensimmäistä kertaa mukana olleen treenikassin esille ja suunnisti Sergein matkassa salille. Mennessä kävimme vilkaisemasa matkan varrella olevasta korjaamosta, mikä on Nivan tilanne.

Keskenhän tuo oli, mutta asentaja oli positiivisella mielellä, että kyllä tämä tästä iltaan mennessä hoituu. Kuulemma niin vanha auto, että oli ihan sen takia mukava rassailla, kun paikallisilla ei moisia vanhuksia enää ole. No, kehu se oli tuokin. Vittuiluna en osannut ottaa. Asentaja jatkoi töitään. Sergei häipyi asioilleen ja minä salille.

Olikin todella hieno ja ajanmukainen sali. Itselläni oli ohjelmassa harjoitus, joka sisälti takakyykkyjä tietyillä painoilla. Minulla se tarkoitti vajaata sataa kiloa. Ja aina kuuden sarja, ja sitten hetki huilia. Ihmeissäni katselin, kun vieressä kaveri veteli samaa liikettä. Kymmenen sarjoja 180 kilolla. Ja pituutta ei äijällä ollut kuin reilut 160 senttiä! Totesin mielessäni, että onpa salilla kova taso. No, tietäähän minut. En osaa olla hiljaa missään, ja kun olimme saaneet treenimme tehtyä, iskeydyin voimanpesän kanssa juttusille. Ilmeni, että hän on Venäjän voimannoston parhaimmistoa! Ei ihme, että puntti nousi.

 

Treenin jälkeen oli mahtava olo! Ikään kuin kaikki se kuona, joka oli kertynyt elimistöön viiden päivän autossa istumisen aikana, olisi tullut kerralla pyyhkäistyksi pois. Sovittuna aikana Segrei tuli noutamaan minua. Kävimme vielä tutustumassa yhteen museoon. Tällä kertaa niin sanottuun Samarinin taloon, jossa oli ennen vallankumousta asunut hetken aikaa sosialistisen Neuvostoliiton rakentaja, Leninin sisko, Maria Uljanova. Eihän siellä Uljanovasta ollut paljon mitään, mutta entisajoista kylläkin. Minusta mielenkiintoisin vekotin oli venäläinen versio risuäkeestä.

Vai oisko ollut joku muu vekotin... En älynnyt lukea tuota lappua, siinähän se olisi kerrottu! Eteenpäin elävän mieli, kun oli vielä aikaa tapettavana. Olin siinä määrin paljon ylistänyt Sergeille Vologdan siisteyttä, että hän vei minut kiertoajelulle rähjä-Vologdaan eli esikaupunkialueille. Ihan samanlaista, kuin Petroskoin laitakaupungilla. Eihän siinä mitään, maassa maan tavalla. Vihdoin alkoi hämärtää kuuden jälkeen, eikä soittoa vaan kuulunut. Minun pinna ei enää pitänyt odotella. Suunnistimme korjaamolle, jossa huoltopäällikkö ilmoittikin, että juuri on saatu auto valmiiksi. Työn vastaanottotilassa kaikki kolme muuta henkilöä istuivat tietokoneidensa ääressä näennäisen keskittyneinä omiin hommiinsa. Huoltopäällikkö totesi, että enää tarvitsee vanhat osat kerätä sinulle talteen, niin pääset lähtemään. Totesin, että paskaa en ala varastoimaan ja kuljettelemaan. Laita roskiin vaan. Kaikki paikalla olleet tyrskähtivät nauruun. Sergei jälkeenpäin selitti, että oli täysin odotusten vastaista, että ulkomaalainen osasi moisen ilmaisun. No, jostain tuo oli mieleen tarttunut.

Maksoin 31000 ruplan eli 420 euron laskun sydän verta itkien. Ei sen puoleen, korjaaminen oli se halvin vaihtoehto. Huoltopäällikkö selitti Sergeille, että on niin mukavan välitön ja avoin kaveri, että annan tonnin alennusta. Suomessa sanovat eteläkarjalaiseksi höpöttäjäksi, Venäjällä ne on arvossaan. Rahaa se on 15 euroakin! Asentaja vielä selitti, että kardaanin ristikko pitäisi vaihtaa, mutta ei enää ehtinyt. Toivottavasti pääset Suomeen. Niin, ja vaikuttaisi, kuin pyörän laakeri vielä pitäisi mekkalaa. Toivottavasti ei poksahda ennen kotiin pääsyäsi. Ehdin ajaa kilometrin, kun puhelin soi. Tule takaisin! Auton alle jäi iso lätäkkö vaihteistoöljyä, kun lähdit. Pitää tarkistaa, että tuliko Nivasta. Ei muuta kuin takaisin ja auto pukille. Diagnoosi: joka paikassa on kuivaa, eli öljy on peräisin jostakin toisesta autosta. Hieno juttu! Syömään ja nukkumaan. Tämä päivä oli tässä.

Matkaa ei tehty tänään yhtään, yhteensä 2147 km. Bensaa bensaa ei tankkailtu, yhteensä 280 litraa. Rahaakaan ei palanut, yhteensä 11498 ruplaa ja 155 euroa. Majoitus maksoi tänään 0 ruplaa eli pyöreästi 0 euroa, yhteensä 3800 ruplaa ja 51 euroa. Kokonaiskustannukset ilman ruokaa ja juomisia 206 euroa. Ja ylimääräiseen auton korjaamiseen meni noin 31000 ruplaa eli 420 euroa. Yhteensä 52000 ruplaa eli noin 700 euroa. En taida kotona mainita kustannuksista mitään.

Road Trip Rossia 2018 - päivä 5, Vologda

Aamu valkeni Vologdassa aurinkoisena. Vähän evästä rinnan alle ja autolle huoltoa etsimään. Vologdassa en majoittunut hotelliin, vaan aiemmilla retkilläni tutustumani kaverini Sergein luo. Nyt tästä ratkaisusta oli melkoista hyötyä. Minä olin nähnyt kaupunkiin tullessani Lada-keskuksen, josta arvelin löytyvän apua. Ja niinhän tuo netti näytti, että auki on myös sunnuntaina. No, paikallinen näkemys asiaan oli, että ei kannata maksaa merkkihuollon kalliita hintoja. Mennään tuohon muutaman kilometrin päähän, missä on hyvä huoltokorjaamo, mutta edulliset hinnat. Enhän minä vastaan laittanut, kun rahan säästöä oli luvassa. Puhelinsoitto, ja sain ajan tulla yhdeltä, niin tutkitaan. Eihän siinä mikä auttanut, vaikka itse mielellään olisi lähtenyt heti viemään. Niinpä ajelimme puolen päivän jälkeen parin kilometrin päähän Leningradskaja ulitsa 55:ssä sijaitsevaan KURS AVTOon.

Ystävällinen huoltopäälikkö toivotti minut tervetulleeksi. Kertoi edellisenä kesänä auttaneensa kielitaidotonta suomalaista motoristi teknisten ongelmien kanssa. En siis ollut ensimmäinen suomalainen paikassa, mutta ensimmäinen suomalainen, joka ilman isompia käsillä puhumisia osasi selittää, missä olisi vikaa. Kerroin tapahtuneet ja epäilykseni vaihdelaatikkoviasta. Samalla oli puhetta, että myös kytkin vaihdetaan yksillä availuilla. Huoltopäällikkö kuitenkin toppuutteli minua. Ensin tutkimme, missä vika. Sitten soitamme sinulle ja sovimme toimenpiteistä. Tämähän sopi minulle. Läksi Sergein kanssa kaupungille leikkimään turistia. Tai oikeastaan ei minun tarvinnut leikkiä.

Vologda on yli 300 000 asukkaan erilaisten liikennemuotojen risteyskaupunki. Sen  tärkeimmät teollisuudenalat ovat rautatiekalusto-, kone-, paperi-, puu-, nahka-, pellava-, alkoholi- ja elintarviketeollisuus. Vologda osaltaan vahvistaa näkemystäni siitä, että Venäjällä kaikkein rähjäisimmät kaupungit on ripoteltu maan rajoille. Vologda on nimittäin varsin siisti ja nätti kaupunki. Sillä tavalla se, monen muun venäläisen kaupungin tapaan, eroaa suomalaisista, että kaupungin keskustaa ei suomalainen oikein keskustaksi tunnista. Meillä on aina se pääkatu, jonka varrella on tiheään sijoittuneena vaikka minkälaista liiketoimintaa. Vologdasta en tällaista löytänyt, vaan minulle esitelty keskusta oli avara ja puistomainen.

Kaupungissa on paljon vanhaa rakennuskantaa. Minulle esiteltyjä nähtävyyksiä olivat Sofian kirkko ja Vologdan Kreml. Ja tietysi pääposti. Vologdassa pääpostin oven pielessä oli oikein 0 km -tolppa välimatkojen mittaajia helpottamassa! Kaupungin läpi virtaavan Vologda-joen rannalla oleva Park Mira eli Rauhanpuisto on kaupunkilaisten sekä kesäisin myös turistien suosima ulkoilualue. Puistossa on myös lukuisia muistomerkkejä kertomassa kaupungin historiasta. On kaupungin perustamisen 800 vuotisjuhlan kunniaksi pystytetty kivipaasi, kaupungin kuuluisimman runoilijan patsas, neuvostoaikana tuhotun kirkon raunioille pystytetty matkamiehen risti ja niin edelleen. Ja tietysi ikuinen tuli sotasankarien muistomerkillä.

Minusta kuitenkin puiston hienoin nähtävyys oli penkki, jonka selkänojassa luki raudasta taotuin kirjaimin "Istahdetaan ookkaamaan". Venäjänkielessä on murteita kuten kaikissa muissakin kielissä. Yksi murteita erottava tekijä on painoton o. Toisissa murteissa se lausutaan aana, toisissa oona. Aana lausuvat aakkaavat, ja oona lausuvat ookkaavat. Vologdassa ookataan. Ennen kuin ehdimme siirtyä ohjelmassa ruuan etsintään soitti huoltopäällikkö: Vaihdelaatikko ja kytkin ovat kunnossa, niitä ei tarvitse korjata. Sen verran paljon muuta laitettavaa, että tule käymään paikan päällä. Leningradskajalle päästyäni tuomio oli aika karu: etupäästä toisen vetoakselin murrosnivel lopussa, vetoakselin stefa vuotanut siinä määrin, että ainakin nyt on etuperä öljytön (sen takia se sitten rallatti!), iskarit loppu ja sitten niistä etuperän neljästä kiinnityspultista kaksi oli tippunut tielle, ja jäljellä olevat olivat enää hyvin löysästi kiinni! Kustannusarvio 31000 ruplaa eli 420 euroa. Ei ollut Ilkalla vaihtoehtoja. Laittakaa kuntoon. Asia selvisi, ja auton saa kuulemma maanantaina illan suussa. 22 000 ruplaa eli noin 300 euroa piti maksaa ennakkomaksua. Poistuin pizzalle - tämän retken parasta ruokaa!

Vologdassa on paljon museoita, joissa saisi vietettyä useammankin päivän. Minä kävin vielä ruokailun jälkeen tutustumassa Vologdan valtiolliseen arkkitehtoonis-historialliseen- ja taidemuseoon. Hirmu huono käännös, mutta yhdestä museosta kyse. Kyllä näissä aina kannattaa käydä. Museon jälkeen olikin jo aika painua Sergein luo iltaa istumaan. Tämä päivä oli tässä.

Road Trip Rossia 2018 - päivä 4, via Dolorosa Vologdaan

Neljäs päivä valkeni kirkkaan aurinkoisena eikä niin kovin kylmänä. Plussalla oltiin. Pakkasin tavarani autoon ja lukitsin hotellin ovet illalla omistajalta saamieni ohjeiden mukaan. Itse hän oli lähetynyt aiemmin aamulla töihin. Hotelli oli sellainen muutaman huoneen viritelmä isossa omakotitalossa, joten ei ollut sitten aamupalaakaan tarjolla. Ennen aamupalan metsästystä kävin kuitenkin etsimässä kaupungin nollapisteen eli paikallisen postin. Taas oli bongattu yksi postin ovi enemmän. Harrastus se on tämäkin. Postin löydettyäni lähdin tankkaamaan ja aamupalaa etsimään.

Kargopol on ikivanha kaupunki, jota määrittävät  kirkot. Kaupunki on ollut olemassa 1000-luvulta alkaen. Se on ollut tärkeä suolakaupan keskus Arkangelin ja Moskovan välisellä kauppareitillä. Kaupungissa toimi 25 merkittävää kauppiassukua, joista jokainen halusi rakentaa oman kirkkonsa. Niinpä kirkkoja oli paikkakunnan loiston päivinä 25 kappaletta. Neuvostoliiton hajoamisen aikaan niistä oli jäljellä 16 kappaletta. Vaikka kirkot ovat määritelty kulttuurihistoriallisesti merkittäviksi kohteiksi ja niitä restauroidaan koko ajan, on viisi ehtinyt tuhoutua. Eli nykyään 10 000 asukkaan kaupungissa on 11 kirkkoa. Myös muita kauppiassukujen rakentamia hienoja kivitaloja on säilynyt nykypäivään. Paljon muuta nähtävää en kylästä ole löytänyt.

Bensa-asema löytyi vanhasta tutusta paikasta osoitteesta Semjonkovskaja ulitsa 89 (Семёнковская улица 89). Samasta paikasta löytyi myös aamupala. Tuplahampurilainen, pullo vettä ja iso kaputsino.  Olen tarinassani käyttänyt koko ajan käsitettä bensa-asema, en huoltoasemaa. Venäjällä kyseiset laitokset ovat aina olleet Suomeakin tarkemmin pelkkiä liikennepolttoaineiden myyntipisteitä. Huoltoa on sitten etsittävä aivan eri paikoista. Samoin suomalaiselle saattaa kahvi tuottaa ongelmia. Kahvia saa yleensä bensa-asemien automaateista. Amerikano, cappuccino, latte, espresso, maitokahvi, missä kuumaa maitoa. Jos on suomalaiseen kahviin maidon kanssa oikein tottunut, ei noista oikein mikään satu kohdalleen. Minä olen ratkaissut asian siten, että ostan ihan tavallisesta ruokakaupasta maitopullon, josta saan sitten kaataa tupla-amerikanon sekaan. Näin pääsen lähimmäs suomalaista kahvia. Siinä samalla aloin paikallisilta kysellä Vologdaan johtavista reiteistä.

Myös Okruznaja ulitsa 15:n bensiksen väki kertoi, ettei lyhin tie ole paras tie

Niiden muutaman aamulla ajetun kilometrin perusteella olin melkoisen varma, että joku kohta autossa vaatii korjaamista. Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa Njandoman ja Dolmatovon kautta Vologdaan, jossa tarkoitus oli levätä päivä turistinähtävyyksiin tutustuen. Missään tapauksessa en halunnut jäädä johonkin Kargopolin kaltaiseen tuppukylään päiväksi huoltohommiin. Eli jos olisin nyt jäänyt Kargopoliin, aikatauluni ei olisi enää sallinut pysähdystä matkani pääkohteessa Vologdassa. Joten nyt piti löytää se lyhin tie Vologdaan. Kuten jo aiemmissa tarinoissa olen kertonut, Yandex maps on paras karttasovellus Venäjällä. Se vaan ei toimi puhelimen selaimessa vaan vaatii asentamaan oman aplikaation. Ja tätä en ole viitsinyt tehdä, koska onhan minulla jo Here ja Google maps! Ja molemmat neuvovat ajamaan tien R-1 (ven. Р-1) kautta - 366 km ja 5 tuntia 21 minuuttia. Olin kuitenkin ajanut tuon reitin moottoripyörällä vuonna 2012 enkä tinkimättä ostanut ehdotusta. Kaikki paikalliset vahvistivat epäilyni oikeaksi. Tie on ajettavissa ainoastaan Arkangelin ja Vologdan alueiden rajalle.  Tietokoneen satelliittikuvassa näkyy selvästi, että oikeassa olivat. Uskoin selityksen ja lähdin kohti Njandomaa.

Tie Kargopolista kohti Njandomaa oli melkolailla yksitoikkoista vaihtelevakuntoista asfalttia pusikoiden keskellä. Toki joitakin kyliä matkan varrelle sattui ja niissä alkoi näkyä, että ollaan melkoisen syvällä Venäjällä. Maisemat poikkesivat selkeästi Karjalan kunnaista. Joet olivat syvälle maahan kaivautuneissa uomissa. Ja sitten toisaalta ääretön avaruus mäkien päältä nähtynä. Kylät olivat sinänsä samanlaisia harmaita kunnostusta odottavia rakennelmia kuin kaikki muutkin, mutta jotenkin tuli sellainen tuntuma, että täällä harrastetaan maanviljelystä enemmän kuin esimerkiksi Karjalassa ja Leningradin alueella. Tiedä sitten, miten oikeaan osuin arvioissani. Noin 80 kilometrin matka Njandomaan taittui noin puolessatoista tunnissa. Matkakaverikseni sain vielä kymmenen kilometriä ennen kaupunkiin saapumistani 8-luokkalaisen liftaripojan, joka oli menossa sukulaisten luo kyläilemään. Ja koko ajan joku piti outoa rahinaa tai rallatusta autossa. Lujaa laatua Lada - eiköhän tällä Vologdaan päästä. Njandomasta ei ole Konoshan kautta Vologdaan enää kuin 350 km ja Googlen mukaan 5 tuntia 38 minuuttia, Yandexin mukaan ehkä vähän enemmän.

Njandomassa oli nätisti entisöity Volga 

Njandoma oli jännä tuttavuus. Se vaikutti jotenkin isolta paikkakunnalta, mutta minä näin vain pienen kyläpahasen. Jälkeenpäin karttaa tutkiessani havaitsin tien ohittavan kaupungin aivan sen pohjoislaitaa pitkin. Useimmiten venäläisissä pikkukaupungeissa päätie kulkee vielä suoraan kaupungin läpi. Tästä tottumuksesta syntyi tämä ristiriitainen tunnelma. Njandoma on itse asiassa yli 20 000 asukkaan rautatiekaupunki. Ihmekös tuo, jos vaikutti kyläpahaista vilkkaammalta. Ja jälleen paikalliset kertoivat minulle, että suorin tie ei ole välttämättä nopein. Nyt kuitenkin perusteet olivat toiset kuin Kargopolissa. On kuulemma soratietä suurin osa matkasta. No, minullehan tuo olisi käynyt, mutta voimansiirron äänet saivat minut luopumaan reitistä. Dolmatovon kautta on kuulemma nopeinta mennä, koko matka hyvää asfalttia. Sinne siis - jälleen 459 kilometriä ja 5 tuntia 31 minuuttia matkaa jäljellä.

Njandoma jäi taa matka jatkui totuttuun tapaan kohti Dolmatovoa. 130 kilometrin matka luiskahti voimansiirron ääniä tarkkaillessa nopeasti - vajaassa kahdessa tunnissa. Tie oli vaihtelevalaatuista asfalttia ja tienvarret keltaista pusikkoa enimmäkseen. Jokunen pikkukylä aina silloin tällöin. No, jäipähän aikaa pistää omia ajatuksia järjestykseen. Se onkin usein näiden yksin tehtyjen matkojen parasta antia. Dolmatovo on muutaman sadan asukkaan kylä parin kilometrin päässä Moskova-Arkangel -valtiestä M-8. En pysähtynyt nähtävyyksiä etsimään, postitoimisto sen sijaan piti käydä kuvaamassa. Ja vielä kerran tarkistin reittisuunnitelmaani paikallisilta. Nyt sai kurvata kohti Vologdaa.

Ja mikäs oli kurvatessa, kun kahdenkilometrin jälkeen tie kääntyi etelään. Olin saapunut valtatielle M-8. Valtatie ja tien laatu sen mukaisesti loistava. Tuossa Kargopolin ja Dolmatovon välisellä matkalla jonkin verran pahentunut mekkala voimansiirrossa väheni tien parantuessa. Mutta pakko se on tutkia Vologdassa ihan kunnolla. Nyt kuitenkin mennä losoteltiin iloisesti ilman murheita kohti etelää. Tai parikymmentä kilometriä. Sitten kuului yht'äkkiä auton alta  yhdeksän kympin vauhdissa PAM! KOLINKOLIN! Ja kumin palama haisi nenässä. Kyllä pysähtyi Niva nopeasti. Ja Ilkalla taisi pumppu jättää pari lyöntiä väliin, kun säikäytti. Onneksi ei ollut mitään kaiteita sillä kohtaa. Ei muuta kuin auton alle selälleen tilannetta tarkistamaan. Diagnoosi oli hyvin nopeasti tehty. Jakolaatikon toinen kiinnitystappi oli katkennut, ja laatikko putoamaisillaan tielle. Kumin palamisen haju tuli siitä, että vaihdelaatikon ja jakolaatikon välissä olevan tumppikardaanin tärinänvaimenninkumi otti pyöriessään kiinni alustaan, kun jakolaatikon kiinnitys petti. Hetken aikaa siinä raavin korvallista, että voi helvetti! Täällä keskellä ei mitään metsän ympäröimänä. Matkan kauimmaisessa pisteessä piti sitten sattua. Nopeasti positiivisuus kuitenkin valtasi mielen. Mukanani on aina kuormaliinoja. Eihän tässä muu auta kuin sitoa jakolaatikko liinoilla paikoilleen. Tuumasta toimeen ja laatikko paikoilleen. Matka jatkui. Varovasti liikkeelle. Kolmea neljää kymppiä varovasti eteenpäin koko ajan kuunnellen. Hätävilkut päällä. Pari kilometriä mentiin näin, kunnes taas kuuluivat nuo tutut äänet. PAM! KOLINKOLIN! Liina oli jäänyt yhdestä kohtaa liian lähelle pakoputkea ja sulanut poikki. Uusi, parempi sidonta ja nyt alkoi homma toimia. 50-60 km/h nopeudella liikkeelle. Ja pikaremontti osoittautui onnistuneeksi, sillä näin nilkutellen pääsin noin 50 kilometrin päässä olevaan Velskiin. Ja tuurillaan suoraan lähes 25000 asukkaan kaupungin Lada keskus -varaosakauppaan. Kello oli lauantaina noin klo 17.

Varaosakaupan myyjä ilmoitti, että kyllähän laatikko löytyy. Hyvä. Ensimmäinen vaihe selvitetty. Vaan kun ei yhtään huvittaisi ryhtyä piharemonttina siinä parkkipaikalla vaihtamaan, olisiko neuvoa paikkaa, missä vaihtaisivat. Yksi puhelinsoitto, ja paikalle singahti kolmen nuoren miehen porukka. Autonasentajia kuulemma kaikki, mutta kun pajat ovat pikkukaupungissa jo tähän aikaan kiinni. Ja alkaa hirmuinen säätäminen, miten vian eli laatikon voisi korjata. Vihdoin uskoivat, että toimimme nopeimman vaihtoehdon mukaan eli vaihdamme ilman nikotteluja uuden laatikon vanhan tilalle. Ei muuta kuin ostamaan uusi laatikko ja öljyä sun muita pikkuhilkkeitä. Laatikon kiinnityspuslatkin olivat rytäkässä pettäneet. Ja sitten poikien perässä päällysmiehenä toimineen Ivanin isän datsan pihalle viiden kilometrin päähän keskustasta. Piha oli jo täynnä remontoitavaa tekniikkaa. Osa maalla osa lumella kulkevia. Olin siis  luotettavissa käsissä.

 

Reilu tunti, ja laatikko oli vaihdettu. Pojat selvästi osasivat homman ja heillä oli ihan asiallisen näköiset työkalut. Kertoivat myös aiemmin turisteja auttaneensa. Tämä valitettavasti näkyi myös hinnassa, 5000 ruplaa eli pyöreästi 70 euroa on jotakuinkin Suomen hinta hommalle. No, kuten pojille sanoinkin, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin maksaa pyydetty hinta. Pohjimmiltani olin hyvilläni, että olin remontin ajan istunut sisällä datsassa Ivanin isäukon kanssa teetä juoden tarinoiden vanhoista ajoista. Mies oli viisi vuotta minua vanhempi eläkkeellä oleva rekkakuski ja fyysisesti ihan loppu! Onni on olla suomalainen. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ehdin jo tuumailla. Ei vaan ollut. Nimittäin, kun teimme koeajon, havaitsimme ilmeisesti vaihdelaatikon pitävän aika helvetillistä rahinaa ja rallatusta. Ihan selvästi vaihdelaatikon päätylaakeri rikki, oli yhteinen diagnoosimme. Pojat selittivät, että Velskin kaltaisessa pienessä kaupungissa sunnuntaina ovat kaupat ja pajat kiinni. Sen sijaan 260 kilometrin päässä sijaitsevassa määränpäässäni Vologdassa liikkeet olisivat avoinna sunnuntainakin. Hetkeäkään epäröimättä lähdin kitkuttelemaan kohti Vologdaa noin 18.30. Rallatus oli aikamoinen ja ilta alkoi pimenemään. Alkoi yksi elämäni pisimmistä automatkoista.

Tie Velskistä Vologdaan oli edelleen jo aiemmin tuttua valtatietä M-8 ja tien laatu sen mukaisesti hyvä. Siitä ei sitten tämän enempää. Ongelmia tuottivat ylämäet. Nimittäin, kun sopivasti kaasulla passaili, laatikon meteli kesti jotakuinkin inhimillisenä. Sen sijaan ylämäessä, kun olisi pitänyt vedättää kunnolla, meteli yltyi järkyttäväksi. Niinpä sitten ylämäkiin mentiin parhaimmoillaan vain 20 km/nopeudella. Ja lällärillä huutelin rekkakuskeille, että sori vaan pojat. Minä täällä punaisella Nivalla jumitan työpäiväänne, kun en nopeammin uskalla. Pimeä tuli ja maisemienkin katselu jäi jo pois. Vain jännitys jäi. Kilometrin kilometrin perään Vologda lähestyi. Puolen yön aikaan saavuin Vologdaan ja voin huokaista helpotuksesta. Huomenna sitten korjaamolle. Lada on lujaa laatua!

Matkaa kertyi tänään 570 km, yhteensä 2147 km. Bensaa tuli tankattua 56 litraa, yhteensä 280 litraa. Rahaa paloi bensaan 2309 ruplaa eli 31 euroa, yhteensä 11498 ruplaa ja 155 euroa. Majoitus maksoi tänään 0 ruplaa eli pyöreästi 0 euroa, yhteensä 3800 ruplaa ja 51 euroa. Kokonaiskustannukset ilman ruokaa ja juomisia 206 euroa. Ja ylimääräiseen auton korjaamiseen meni noin 21000 ruplaa eli 284 euroa. 

Kun klikkaat tästä linkistä, näet tänään kuljetun matkareitin.

Road Trip Rossia 2018 - päivä 3, Kargopol

Kolmas päivä oli etukäteen laskettu olevan koko retken rankin päivä. Karttaharjoitus näytti ajomatkaa 690 km eli 12 tuntia. Ja tämä ilman ylimääräisiä pysähdyksiä. Niinpä päiväkin oli aloitettava aamulla ani varhain. Kello herätti minut aamulla viideltä, mutta annoin itselleni tunnin armonaikaa ja nousin vasta kuudelta. Fregatan aamupala alkoi vasta kahdeksalta, joten minun oli tyydyttävä edellisenä päivänä kaupasta ostamiini eväisiin - leipää, juustoa, makkaraa ja siankylkeä  ja päälle vettä. No, lähtö oli näin suoritettuna ainakin nopea. Puoli tuntia heräämisestä olin tien päällä. Tarkoitus oli ajella mahdollisimman vähillä pysähdyksillä koko päivä, sillä suurin osa matkasta oli jo ennestään tuttua. Lisäksi näin pitkä päivämatka ei isommin kestä nähtävyyksien katselua. Tämä on autoturismia eikä mitään patsaiden pällistelyä.

Matka etenikin varsin joutuisasti hyviä teitä pitkin. Ja ensimmäisen sata kilometriä Lietmajärvelle saakkahan oli vasta eilen ajanut, joten isompia ahaa-elämyksiä ei ihan heti aamusta syntynyt. Ei tosin ollut tarvekaan. Aamukahvia toki kaipasin melkoisesti. Seuraavalle auki olevalle bensa-asemalle oli matkaa 200 kilometriä ja navigaattori lupasi aikaa kuluvan neljä tuntia. Auton tankin olin täyttänyt jo illalla, että olisi nopeampi lähteä liikkeelle. Tätä kahvin puutetta en ollut ottanut huomioon suunnitelmissa eli oma vika, että nyt mieli teki.

Tuossa kohtaa videota, missä kehun maisemia kauniiksi, oli kuuluisa Rukajärven kylä näkyvissä. Ajaessa ei vaan oikein saanut komeasti mäen päällä näkyvää kylää kunnolla kuvattua. Olenkohan minä nyt sitten käynyt Rukajärven tien molemmissa päissä, kun kaksi vuotta sitten tuli tutustuttua Suomen puoleiseen päähän? Mene ja tiedä. Tie vaihteli hyvän ja erittäin hyvän välillä kunnes viimeisen tunnin aikana taas vaihtui ihan järkyttävän huonoksi. Hieman kummastutti, kun huonolla tieosuudella Nivan voimansiirto käyttäytyi ylämäkien kohdalla alakierroksilla jotenkin oudosti. En vain osannut määritellä, mistä olisi kysymys. Asia unohtui. Vihdoin aika tarkasti sen reilun neljän tunnin köröttelyn jälkeen saavuin Muurmannin valtatielle numero E105. Kyllä maistui risteyksessä olevalla bensiksellä kahvi hyvältä! Kahvin jälkeen käännyin kohti etelää ja Karhumäkeä. 

Tässä yhteydessä lienee syytä esitellä myös aplikaatio nimeltä Glympse. Glympse on puhelimeen asennettava gps-paikannusohjelma. Se määrittää satelliittipaikannuksella puhelimen sijainnin. Sijainin voi sitten jakaa lähettämällä linkin halutuille ihmisille. Aplikaatio on ilmainen ja matkan edistymistä voi sitten seurata joko tietokoneella tai älypuhelimella. Kotiväki tykkäsi kovasti, kun tiesivät, missä olin menossa. Kuulemma näkyi, mistä ovesta menin hotelliin sisään! 

Neljä-viisikymmentä kilometriä ennen Karhumäkeä oli tienlaidassa pariskunta autonsa kanssa käsi pystyssä. Oisko teillä antaa bensaa? Tein nopean tilannearvion ja totesin, että koska Nivalla pääsee noin 400 kilometriä tankillisella ja minä olen ajanut vasta noin 300 kilometriä ja Karhumäkeen ei ole tuon pitempi matka, niin joutaa antaa oman kanisterin bensa tarvitsijalle. Pariskunta kertoi olevansa Kaliningradista matkalla Murmanskiin. Kotipuolessa on vähän väliä bensa-asemia, mutta täällä ei juuri ollenkaan! Tyhjensimme kanisterin ja samalla neuvoin, että aina, kun bensamittari näyttää puoliväliä tai alle, ja kohdalle sattuu bensa-asema, on otettava tankki täyteen. Hyvät matkat toivotettiin ja sain lopulta vielä ihan käyvän hinnan bensastakin.

Kuka on ajanut Ladalla tai Nivalla, tietää, että bensamittarin näyttö on varsin suurpiirteinen. En ehtinyt tankkauksen jälkeen ajaa montaakaan kilometriä, kun bensavalo alkoi palamaan. Voi hemmetti! Laskeskelin mielessäni, että kun normaalisti Niva kuluttaa noin kymmenen litraa satasella, niin nyt on kulutus pompannut 13 litraan! Laskutoimitukseni antoivat kerta toisensa jälkeen lopputuloksen, että tarkoille menee. Olin luvannut ystävälleni Willimiehelle käydä kuvaamassa Maaselän kylästä Maaselän rintamalla taistelleiden suomalaisten muistomerkin Willimiehen jäljillä -blogiin. Päätieltä oli matkaa kylään kolme kilometriä suuntaansa. Pähkäilin, että tarkoille menee, mutta päätin siitä huolimatta pyörähtää kylässä. Ajan hukkaa olisi ollut ajaa Karhumäestä 30 kilometriä takajäljelle. Kurvasin siis kylään.

Videon lopussa näkyvät koordinaatit näkyvät olevan eri järjestelmällä kuin Google Mapsissa, mutta ken tarvitsee, osannee ne myös muuntaa. Joka tapauksessa, tuo tykkimuistomerkki on helppo löytää, kun suurena rakennelmana näkyy kylän tielle. Ja kun mennään kohti tykin piippua suoraan edestä päin, niin suomalainen muistomerkki on nätisti siinä oikealla kuusen juurella. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa puna-armeija pysäytti Suomen armeijan hyökkäävät joukot näille Maaselän aseman tietämille 1941. Siksi muistomerkit - niin venäläinen kuin suomalainenkin. Asemakylässä on parikymmentä asukasta ja se kuuluu Pindusin kuntaan. Minä jätin kylän taakseni ja lähdin jännitystä tuntien pintakaasulla ajellen kohti Karhumäkeä. Bensaa ja ruokaa.

Vaan aina vei voi voittaa. Ei edes joka kerta. Ei edes tällä kertaa. Pääsin viiden kilometrin päähän Karhumäestä, kun bensa sitten loppui. Normaalin 400 kilometrin sijaan tällä kertaa tankillisella pääsi vain 327 kilometriä. Eihän siinä auttanut muu kuin jäädä tien poskeen kanisteria heiluttelemaan. Eikä aikaakaan, kun paikalle pysähtyi uudehkolla autolla joukko nuoria miehiä. Kovin olivat innokkaita englantia puhumaan. Kyselivät, josko minulla olisi letkua, niin imettäisiin tankista. Ei ole, kiitos vaan tarjouksesta. No, jälkeen päin ajattelin, että oli sen verran uuden näköinen auto, että siellä olisi ollut putkessa kuitenkin estot, ettei pääse imemään. Vanha eteläkarjalainen sanonta "se o saatuu, mikä o tarjottu" ei oikein jaksanut lämmittää.

Hetken kuluttua kuitenkin pysähtyi sellainen tyypillinen venäläinen tarvarankuljetusauto. Pieni kuorma-autopaku, jonka lavalle oli oli istutettu iso umpikoppi kuljetuksia varten. Kysäisin kuskilta, josko olisi ollut bensaa edes pari litraa, niin olisin päässyt tuossa viiden kilometrin päässä olevalle bensa-asemalle. Voi, kun tämä Fordi on dieseli, mutta olisiko sinulla köyttä, niin voin hinata sinut bensikselle. Olihan minulla hinausköysi. Ei muuta kuin köysi kiinni ja menoksi. Koppi peitti sujuvasti näkyvyyden ja ensi alkuun köysi tuntun todella lyhyeltä. Jopa jossain määrin jännitti, kun ei eteenpäin nähnyt oikein mitään. Ja siinä jännittäessäni yht'äkkiä tajusin, että tuossa meni Karhumäen risteys, josta olisi pitänyt kääntyä! Foordi perkele vetää ohi. Sen verran tuo jännitys sai aikaan, että en heti tajunnut reagoida millään tavalla. Ajatus jähmettyi miettimään, mitä pitäisi tehdä. Ja sitten, kun se toimi, totesin, että eihän tässä mitään. Kymmenen kilometrin päässä tien oikealla puolella on bensa-asema. Tankataan siellä. E105 on tosi hyväkuntoinen, tasainen valtatie ja matka taittui nopeaan. Taittui jopa 15 kilometriä. Ja silloin tajusin muistaneeni väärin. Muistamani tankkaamo on Vienan Kemin tienhaarasta Sorokan suuntaan kymmenen kilometrin päässä. Ei Karhumäeltä Petroskoin suuntaan! Mitäs nyt tehdään? Tilanne on muuttunut lähtötilanteesta ratkaisevasti huonommaksi. Alussa olin viiden kilometrin päässä bensiksestä ilman bensaa ja kyytiä. Nyt, jos pysäytän hinurin ja irrottaudun hinauksesta, olen kymmenen viidentoista kilometrin päässä bensiksestä ja tilanne muuten ihan sama. Metsää ympärillä täälläkin, ettei voi edes mennä talosta kysymään. No, 50 kilometriä eteenpäin on Hirvas. Sieltä saa varmasti bensaa ja ruokaakin. Tietysti nyt vähän taas päivä pitenee. Sinne siis. Mikäs siinä. Tasaista köröttelyä. Niin tasaista, että ihmettelin, kun Nivakin rullasi niin tasaisesti. Ei minkäänlaisia kolinoita tai muita ääniä. No, se johtuu siitä, että ei ole moottorin aiheuttamia tärinöitä. Aikamme köröteltyämme saavuimme Hirvakseen. Minua nauratti pirusti, kun kävin autosta pois. Tiedätkö, mitä tapahtui? kysyin Foordi-kuskilta. No? No hinasit 50 kilometriä ohi! Siinä Karhumäen risteyksessä olisi ollut bensis, kun olisit kääntynyt. kerroin. Mies oli silminnähden pahoillaan ja valitteli, ettei tiennyt paikkaa. Eikä ilmeisesti noteerannut, kun sanoin bensaa kysyessäni, että tankkaamolle olisi matkaa vain viisi kilometriä. No, eihän siinä mitään. Ei kyytikään maksanut mitään. Toivoteltiin hyvät matkat toisillemm ja erottiin. 

Näin jälkeenpäin ajatellen olisi sittenkin ollut hyvä ajaa ensiksi Karhumäkeen tankkaamaan ja sitten 30 kilometriä takaisin Matkaselkään. Nyt ajelen 50 kilometriä takaisin päin. No, mikäs siinä. Hyvä ja tuttu tiehän tämä. Reilun puolen tunnin köröttelyn jälkeen käännyin kohti Karhumäkeä. Karhumäkeen tulo on aina ollut minusta mukavaa, kun luonto ympärillä on samanlaista jyrkkämäkistä kuin kotiseudullani Etelä-Karjalan Simpeleellä. Nyt ei ollut aikaa ihmetellä, joten ajoin kaupungin läpi pysähtymättä. Kun tankissa vielä oli bensiiniä riittävästi, suuntasin kohti Poventsaa, jossa tarkoitus oli kuvata Willimiehelle JR 35:n muistomerkki. Tie oli äskettäin pinnoitettu uudelleen ja matka joutui. Tuttu tie aikaisemmilta reissuilta.

Poventsa on kunta 26 kilometriä Karhumäestä itään. Kunnassa on noin 4000 asukasta ja keskustaajamassa reilut 2000 henkeä. Keskusta rajautuu idässä Vienanmeren-Itämeren kanavaan, jota sota-aikaan sijoittuvissa tarinoissa vielä kutsuttiin sen silloisella nimellä Stalinin kanava. Suomalaisten kannalta Poventsa on siinä mielessä merkittävä paikka, että jatkosodan aikainen rintamalinja kulki juuri tuossa äsken mainitussa kanavassa. Toki suomalaiset etenivät hyökkäysvaiheessa myös jonkin verran kanavan yli, mutta rintamalinja vakiintui kuitenkin kanavaan. Kunnassa toimii metsäteollisuusyrityksiä, Sosnovkan maatalousyritys sekä Äänisen rannalla sijaitseva lohenkasvattamo. Paikallisten mukaan kanavan rakentamisesta kertova museo on käymisen arvoinen paikka. En pysty arvioimaan, koska on itsellänikin vielä käytävien paikkojen listalla. Sen sijaan kahdeksan kilometriä Poventsasta eteenpäin on vasemmalla muutaman sadan metrin päässä päätiestä  Stalinin vainojen uhrien teloituspaikka ja muistohautausmaa Sandarmoh. On tosi pysäyttävä paikka, jossa kannattaa käydä, jos kulmilla pyörii. 

Minä en käynyt, sillä olen käynyt paikalla aiemmin. Nyt oli kiire Puutoisten eteläpuolelle, missä sijaitsee toinen vastaavanlainen teloituspaikka ja muistomerkki. Siitä pitää vielä ottaa Willimiehelle kuva ja ilta alkoi painaa päälle. Siispä keula kohti Puutoista, venäjäksi Puudozi. Puutoinen on jo 1300-luvun lopulla asiakirjoissa mainittu kaupunki, jossa nykyään on asukkaita noin kymmenen tuhatta.  Minulle kaupunki on tuttu ainoastaan siitä, että joskus 80-luvulla Karjalan Sanomissa aina mainittiin Puutoisten metsätyökeskuksen saavutuksista. Tälläkään kertaa ei aikataulu anna periksi enempään tutustumiseen. Kuitenkin ensimmäisen kerran tulen ajamaan kaupungin läpi - aiemmin olen aina kurvannut heti kaupunkiin tultuani kohti Kargopolia. Tie Puutoiseen on hyväkuntoista asfalttia, jota myös on viimeisen viiden vuoden aikana kunnostettu tosi paljon. Tosin tämä Äänisen takainen Karhumäestä Vologdaan johtava pääväylä on minusta aina ollut varsin tylsä ajettava. Vähän kyliä, paljon pusikkoa, hyvä ja tasainen tie, missä pitkiä suoria. Eli ei paljon kerrottavaa. Sen verran, että matkan varrella auton alla jotenkin äänet ikään kuin lisääntyivät. Asia alkoi vaivata minua yhä enemmän. Pimeä oli jo aivan oven takana saapuessani Puudosiin, joten ajoin suoraan kaupungin läpi etsimälleni muistomerkille, joka sijaitsee noin yhdeksän kilometriä Puutoisesta etelään. Puudosissa pysähdyin muistomerkillä käytyäni bensa-asemalle ja kävin auton alla katsomassa, että mikä siellä ääntä pitää. Siinä vaiheessa oli kuitenkin jo pimeä ja vettä satoi. Selkä märkänä en kovin pitkää auton alla viipynyt ja äänen pitäjäkin jäi paikallistamatta. Hampurilaisateria ja kahvi tekivät kuitenkin hyvää. Enää muutama tunti ja olen Kargopolissa.

Heti Puutoisen jälkeen laskeutui pimeys. Aina Arkangelin alueen rajalle saakka tie oli ihan kelvollista venäläisen mitta-asteikon mukaan. Suomalaisittain karseakuntoista öljysoraa. Heti Puutoisten rajalta otin liftarin kyytiin. Nuori autonasentajapoika oli menossa Puutoisesta lapsuudenkotiinsa Krivtsyyn viikonlopun viettoon. Hetken aikaa oli ihan mukavaa jututtaa poikaa. Nämä nuoret liftarit ovat vaan Venäjälläkin niin kovin ujoja, että niitä pitää tosiaan aktiivisesti jututtaa. Vanhemmat ihmiset, joita myös välillä näkyy liftaamassa, ovat paljon kovempia puhumaan. Yhtä kaikki, molemmat piristävät yksinäisen matkamiehen kulkua. Arkangelin alueen rajan jälkeen alkoin Kenozeron kansallispuisto ja tie muuttui kuin taikaiskusta huonoksi soratieksi. Ja pimeä! Alueella olisi ollut paljonkin nähtäviä pikkukyliä, mutta pimeässä ei paljon tullut mieleen hiljennellä, koska mitää ei enää nähnyt. Hullun kiilto silmissä painoin menemään auto kilkattaen ja kolisten. Välillä suoraan, välillä nelipyöräluisussa kurveihin. Nyt vaan ajetaan! Toisaalta aika mukava oli ajaa huonolla tiellä lujaa. Ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen tie muuttui järkyttäväksi betonilaattatieksi. Tiesin, että kymmenen kilometrin kuluttua saavun Kargopoliin. Leipää ja konjakkia! Tai siis leipä ja puolikkaan pullo konjakkia. Nyt jotenkin tuntui ihan sellaiselta.

Matkaa kertyi tänään 844 km, yhteensä 1577 km. Bensaa tuli tankattua 91 litraa, yhteensä 224 litraa. Rahaa paloi bensaan 3799 ruplaa eli 51 euroa, yhteensä 9189 ruplaa ja 124 euroa. Majoitus maksoi tuon 700 ruplaa eli pyöreästi 10 euroa, yhteensä 3800 ruplaa ja 51 euroa. Kokonaiskustannukset ilman ruokaa ja juomisia 175 euroa. 

Kun klikkaat tästä linkistä, näet tänään kuljetun matkareitin.

Road Trip Rossia 2018 - päivä 2, Kostamus

Himola on vuosisatoja vanha karjalaiskylä, joka jäi Tarton rauhassa ratkaistun Repolan-Porajärven kysymyksen yhteydessä Neuvostoliiton puolelle. Siihen saakka se oli ollut suomalaisten hallinnassa. Nykyinen kylä on rakennettu metsätyöläisten asutukseksi 50-luvulla. Parhaimmillaan kylässä oli lähes 4000 asukasta, mutta metsätöiden vähennyttyä 70-luvulta alkaen kylä on kuihtunut noin 300 asukkaan taajamaksi keskelle ei mitään. Lähitienoilla on kaksi joitain vuosia sitten toimintansa lopettanutta sepelilouhosta, joiden työmiesten asuntolaksi tuo hotellikin on alunperin rakennettu. Kaksi viikkoa pitkää päivää töissä ja kaksi kotona huilaten, oli tahti. Nyt maisemaa hallitsee uskomattoman iso ratapiha, jolla sepelivaunuja on lastattu ja järjestelty. Kesän turistisesonkina kylä täyttyy matkailijoista, jotka ovat tulleet tutustumaan 30 kilometrin päässä sijaitsevaan 317 metriä korkeaan Vottovaaraan ja sen iki-aikaisiin seitakiviin. Kylä oli nopeasti nähty. Onneksi oli säästynyt vielä pala sitä Marinan omenapiirasta aamupalaksi, sillä ensimmäinen kauppa olisi vasta Sukkajärvellä. Himolan kauppa ei vielä ollut auki.

Matkaa Himolasta Sukkajärvelle on vajaa 40 kilometriä, jonka pitäisi navigaattorin mukaan taittua vajaassa tunnissa. Siis ihan hyvää soratietä. Henkilöautolla ja muulla kuin enduroprätkällä ajellessa pitää vain noudattaa suurta varovaisuutta, sillä kulkimen särkemiseen otollisia paikkoja on ja ne tulevat esiin yllättäen. Nivalla ja enskapyörällä ei ongelmia ole. Toki se pakoputki vain kilkatti! Maisemat olivat tien varrella enimmäkseen ruskaan laskeutuvaa pusikkoa, suota ja paikoitellen jotain vesistöäkin vilahteli. Niin ja tietysti ratapenkkaa! Tie kulkee aika pitkälti samoilla seuduilla kuin Suojärvi-Jyskyjärvi rautatie. Ja kyllä siihen matkaan tuo lähes tunti meni. Tuntuipa mukavalta saada reilun tunnin odottelun jälkeen Sukkajärven kyläkaupasta lämpimiä piiraita ja vettä. Kahvi kuului osastoon kaukaiset unikuvat.

Vähän aikaa pyörin Sukkajärvellä, johon itse asiassa edellinen pysähdyspaikka Himolakin kuuluu. Taajamassa on noin 1400 asukasta, joista karjalaisia tai suomalaisia viitisen prosenttia. Myös Sukkajärvi on syntynyt suurten metsätyömaiden ansiosta. Nykyään paikkakunnalla toimii pienimuotoista puunjalostusta ja veturivarikko. Kauppoja ja muuta jokapäiväiseen elämään liittyviä instituutioita paikkakunnalla näyttäisi olevan melkoisen paljon. Muun muassa pankkiautomaatti ja hotelli Goristyy Pereulokilla, puh. +7 800 222-88-58. Kuitenkin kylän keskusaukiolla vallitsee jotenkin epätodellinen, elokuvamainen tunnelma. Meillä kaikilla on omat omituisuutemme ja harrastuksemme. Minun omituisuus on, että kerään venäläisiä postitoimistoja. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun kuulin, että Venäjällä etäisyydet paikkakuntien välillä mitataan virallisesti aina postitoimistojen eteen. Kun minä sitten kiertelen ympäriinsä, käyn aina ottamassa kuvan itsestäni ko. paikkakunnan nollapisteessä eli postitoimiston edessä. Tästä on se ilo, että kun etsii postia, niin samalla tulee nähtyä vähän laajemmin kylää tai kaupunkia. Näin myös Sukkajärvellä.

 Otettuani postikuvat, söin kaupasta ostamani lämpimät piiraat ja ryyppäsin vettä päälle. Mujejärvi, I'm coming! Matkaa edessä 130 kilometriä ja kolme tuntia.

Sukkajärven jälkeen alkoi pikkuhiljaa tie parantua. Tuossa videolla tulee jotakuinkin tärkeimmät asiat tien kunnosta selitettyä. Eli lyhyesti: hyvä tie, mutta ole hereillä. Huonoista kohdista ei etukäteen varoitella. Aikalailla tasaista pusikko-suo -maisemavaihtelua koko matkan. Ainoa ilon pilkahduksen toi Voloman kylä, jossa oli yllättäen melko iso saha. Venäjän Etelä-Karjalassa on se ongelma, että kun sahat vievät kaiken tuotannon ulkomaille, pitää paikallisten yksityisihmisten ostaa sahatavaransa kalliilla Pietarin isoista puutavaraliikkeistä. Mikä lienee täällä tilanne. Ainakin maantie sahan kohdalla oli rekkojen veteläksi tallaama. Mutta eteenpäin. Ilman isompia ihmettelyjä saavuin navigaattorin ennakkoon ilmoittaman kolmen tunnin ajelun jälkeen Mujejärvelle.

Löytyihän se ruokapaikka. Jotakuinkin kordinaattien osoittamassa pisteessä on tiilirakennus, joka kätkee sisäänsä tyypillisen venäläisen pikkukylän ravintolan. (63.965189, 31.998783) Ruoka oli ihan syötävää ja se riitti minulle. Nälkä siirtyi. Siinä ruokailun lomassa ehdin jututtamaan henkilökuntaakin. Mujejärvi kuului Tarton rauhaan saakka Suomeen ja vanha kylä tuli sotien aikan tuhottua. Uusi kylä, tai kuten virallinen termi kuuluu, kaupunkimainen taajama on perustettu 1963 ja siellä on nykyään reilu 3000 asukasta. Jotenkin nämä venäläiset kylät ovat kokoonsa nähden paljon vilkkaamman ja isomman oloisia kuin suomalaiset kokoluokkaserkkunsa. Paikkakunnan talous pyörii edelleen metsänhakkuiden ympärillä ja valtaosa hakatusta puusta menee vientiin. Joitakin sepelilouhoksia on myös alueella. Aina kun puhutaan näistä sepelilouhoksista, on huomattava, että Venäjällä peruskallio on näkyvillä oikeastaan Vienanmeri-Ääninen-Pietari -linjan länsipuolella. Linjalta itään päin mennessä peruskallio on 30-40 metriä paksun maakerroksen alla. Niinpä Karjalastakin viedään sepeliä ja raakakiveä varsin kauaskin Venäjälle. Muun muassa Sotsin olympialaisten teiden pohjalle vietiin kiviaines Karjalasta! Tankkaus ja Mujejärven oli aika jäädä taakse. Päivä alkoi kääntyä lopulleen ja Kostamukseen oli vielä matkaa.

Tie Mujejärveltä eteenpäin oli vaihtelevaa rynkytystä, mutta kaikkeen tottuu. Niin rynkytykseen kuin autosta kuuluviin epämääräisiin ääniin. Vanha auto, koliseehan se. Lietmajärven kohdalla nollapisteharrastukseni osoitti jälleen voimansa. Kylä on noin kilometrin kaksi tieltä sivussa, mutta kun kerran näin etäällä ollaan ja näin läheltä ajoin, niin päätin käydä bongaamassa kylän postitoimiston. Tuli samalla nähtyä kyläkin. Samanlainen kuin moni muukin - elokuvanomainen. Ja vilkas, vaikkei asukkaita ole kuin reilu 2000. Välillä näissä kylissä käydessäni ihmettelen, että millä ihmeellä nämä ihmiset elävät, missä käyvät töissä! Lietmajärven kohdalla Wikipedia kertoo seuraavaa: "Paikallisista elinkeinoista tärkeimpiä ovat rautatieliikenne ja erilaiset julkiset palvelut. Metsäteollisuutta edustaa Lietmajärven puunhankintayhtiö. Kaivannaisista hyödynnetään rakennuskiveä, hiekkaa ja soraa. Maatalouden merkitys on vähäinen. 32 % työvoimasta työskentelee kunnan ulkopuolella ja 42 % työikäisistä ei käy ansiotöissä." No, jotain tuon suuntaista olen ounastellutkin. Nopea kiertoajelu kylällä ja sitten kohti Kostamusta, joka oli päivän päätepiste.

Lietmajärveltä oli enää lyhyt matka Kostamus - Kotskoma -tielle, joka oli kunnoltaan ihan kohtuullista asfalttia. Pinta oli ehjä ja paikkaamaton, mutta routa oli nostellut ja laskeskellut tietä, joten meno oli aallokkoisen tuntuista. Ja ne ylimääräiset äänetkin katosivat. Ainoastaan renkaat välillä tuntuivat täristävän, mutta kun sopivasti kaasulla passaili, niin aina löytyi tasainen meno. Matkan varrella tapasin retken ensimmäisen suomalaisen. Rovaniemeläinen liikemies oli lepuuttamassa Mersunsa hajonneita ilmajousia. Vähän aikaa juteltiin. Olisi ollut illalla Kostamuksessa syntymäpäiväbileet tarjolla, mutta kieltäydyin. Sen verran alkoi jo päivän pituus painamaan, että illallinen vanhan tutun luona ja aikainen selvinpäin nukkumaan meno tuntui paljon houkuttelevammalta. Illan suussa saavuin Kostamukseen ja majoittauduin monilta aikaisemmilta retkiltä tuttuun Regata -mökkikylään. Oma mökki 2400 ruplaa eli 32 euroa sisältäen aamupalan, joka tosin jäi syömättä. Kävin suihkussa ja käytin auton pesussa, molemmat aloimme olla sen verran likaisia, että suihku oli molemmille paikallaan. Seuraava päivä tulisi olemaan todellinen rautapersepäivä, joten kävin ostamassa aamupalan kaupasta. Mökkikylä heräisi aamulla vasta kolme tuntia lähtöni jälkeen. Illalla pöyrähdin vanhan tutun luona syömässä ja vaihtamassa kuulumisia. Oli pahoillaan, kun en voinut ottaa votkaa! Hyvänä syynä kelpasi, että pitää mennä vielä illalla autolla mökkikylään. Olin hyvilläni, etten ollut varannut kaverin lähellä sijaitsevasta hotellista huonetta. Pääsin nukkumaan jo ennen klo 23.

Matkaa kertyi tänään 323 km, yhteensä 733 km. Bensaa tuli tankattua 59 litraa, yhteensä 133 litraa. Rahaa paloi bensaan 2349 ruplaa eli 33 euroa, yhteensä 5390 ruplaa ja 74 euroa. Majoitus maksoi tuon 2400 ruplaa eli 32 euroa, yhteensä 3100 ruplaa ja 42euroa. Kokonaiskustannukset ilman ruokaa ja juomisia 116 euroa. 

Kun klikkaat tästä linkistä, näet tänään kuljetun matkareitin.