sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

2012 - Kargopol

Karttaharjoitus:



Aikataulutettu ajosuunnitelma:

Taipale                                km                              t                     

Joensuu – Värtsilä               80 km                       1 h                 
rajan ylitys                              0 km                       1 h               
Värtsilä – Suojärvi              140 km                       4 h 15 min    
Suojärvi – Porajärvi             83 km                       2 h 5 min        
Päivä 1                              303 km                       8 h 20 min 

Porajärvi – Karhumäki       130 km                       3 h 13 min     
Karhumäki – Pudozh          190 km                       4 h 52 min
Päivä 2                              320 km                       8 h 5 min         Yhteensä 623 km/16 h 25 min

Pudozh – Kargopol            160 km                       3 h 54 min    
Kargopol – Pesok               54 km                       2 h 40 min
Päivä 3                             214 km                       6 h 34 min        Yhteensä 837 km/22 h 59 min

Pesok – Vytegra                 170 km                      6 h               
Vytegra – Voznesenje           86 km                      3 h 17 min    
Päivä 4                              256 km                      9 h 17 min        Yhteensä 1093 km/32 h 16 min

Voznesenje–Lotinanpelto   130 km                       4 h 32 min     
Lotinanpelto – Pitkäranta  180 km                       4 h 25 min
Päivä 5                              310 km                      8 h 57 min         Yhteensä 1403 km/41 h 13 min

Pitkäranta – Värtsilä         120 km                       3 h 9 min       
rajan ylitys                              0 km                       1 h                
Värtsilä – Joensuu               80 km                       1 h                 
Päivä 6                              200 km                       5 h 9 min           Yhteensä 1603 km /46 h 22 min

Jos tällä aikataululla mennään, niin yön joutuu nukkumaan teltassa. Pesokissa ei nimittäin ole hotellia. Ja Voznesenjekin on laskettu sen varaan, että pääsen kaverin Diman luo yöksi. Mutta mikäänhän ei ole niin varmaa kuin epävarma - etenkin Venäjällä. Eli ihan varmasti aikataulu elää, kunhan matkaan päästään. Jonkinlainen runko on kuitenkin hyvä olla suunnittelun tukena.

18.7.2012 Päivä 1

Ensimmäinen matkapäivä valkeni lämpimänä ja kesäisen aurinkoisena. Näinhän ne matkakertomukset aina alkavat. Vaan ei ala minun tarina näin, ei ala! Ensimmäinen matkapäiväni valkeni toki lämpimänä, mutta varsin pilvisenä ja ilmeistä oli, että sade alkaa millä hetkellä tahansa. Sadetutka näytti, että mitä todennäköisemmin joudun ajamaan osan päivää kaatosateessa. No eihän siinä mitään. Niinkuin Kokkosen Anssi kerran totesi, sateen sattuessa ajetaan sateessa. Näinhän se on. Ei muuta kuin tavarat pyörän selkään ja matkaan.



Rajalle saakka matka jatkui sujuvasti rajalle, eikä sada kiusannut. Molemmat tullit sujahtivat läpi lähes huomaamatta. Tankki ja kanisteri täyteen bensaa ja keula kohti Porajärveä. Ja sitten alkoi se kaatosade. Sen verran alkanut kaatosade vaikutti matkahuumoriin, että jo ennen Suistamoa huomasin mielestäni hyvin kiinni sitomani Haltin makuupussin pudonneen tielle. Pysähdys, vilkaisu taa. Ei näy. No ei sitten nukuta makuupussissa. Tie Jänisjärven pohjoisrantaa pitkin on ihan hyvä ajaa, mutta mitään järkeä en tästä reittivalinnasta löytänyt. Tosi vähän nähtävää ja olihan se sellaista suomalaisittain kehnoa se tie.  Enskalla kannattaa ehdottomasti käydä ajamassa. Suistamolta Leppäsyrjään ja edelleen kohti Loimolaa. Toisaalta hauskaa alkuverryttelyähän se oli, mutta kyllä välillä pyrki huumori loppumaan sateen kanssa. Sataako tämä tosiaan koko päivän. Ei satanut. Olisikohan ollut noin kahden kolmen tunnin kuluttua Loimolassa, kun sade lakkasi ja sää alkoi muuttumaan lämpimän aurinkoiseksi. Mutta kylläpä kuuma kahvi Loimolan kyläkaupassa maistuikin hyvälle. Termospullo täynnä kahvia voisi jatkossa olla ihan ajattelemisen arvoinen vekotin.


Pitkärannan ja Suojärven välinen tie, jonka varressa Loimolakin on, on nykyään todella hyvässä kunnossa neljän vuoden takaisen retken aikaiseen tiehen verrattuna. Kun ilmakin alkoi iltapäivästä muuttumaan aurinkoiseksi, oli matkamotoristin mieliala korkealla. Ukko kuivui käsiin auringossa ja ajoviimassa. Sortavala tuli tällä kertaa vastaan yllätävän nopeasti. Olin päättänyt, että mieluummin ajoissa perille ja sitten turistihommat. Jos matkan varrella jää taivastelemaan, niin ongelmien ilmaantuessa menee sitten helposti tosi myöhälle yöhön. Niinpä ohitin Suojärven jotakuinkin heittämällä. Kaiken varalta kävin kuitenkin tankkaamassa vanhalla tutulla bensa-asemalla.



Sitten matka jatkui kohti Porajärveä, jossa piti yöpymän. Netissä olevien kuvien perusteella tosi luonnonkaunis paikka. Sinne siis. Venäjällä teiden laatu on jatkuva puheenaihe. Kunto vaihtelee tosi paljon ja tosi nopeasti. Satasta ajettava sora- tai asfalttitie saattaa seuraavan mäen nyppylän jälkeen muuttua kolmea kymppiä ajettavaksi sora- tai asfalttitieksi. Eli vaikka tie olisi kuinka hyvä, tarkkana kannattaa olla. Tai sitten keskellä ei mitään saattaa vastaan kävellä näillä Luoteis-Venäjän syrjäkylillä lehmiä, sikoja tai vuohia. Eli silmä kovana ja pää kylmänä, vaikka kuinka mieli tekisi revitellä.

Tie säilyi todella hyväkuntoisena soratienä ja näytti, että turistihommiinkin riittää aikaa, jos hyvä kohde tulee. Lahkolammen kylän kohdalla tuli. Tie kulkee hieman Lahkolammen kylän ohi, joten kylästä, jossa tuskin montaa sataa asukasta on, en tiedä mitään, mutta kuvassa oleva kulttuuritalo on tosi juhlava ilmestys komealla paikalla. Korkealla vaaran laella, josta avara maisema länteen päin aukeaa juhlavana. Ja taas yksi Venäjän ihmeellisyys. Tien varressa oli torimyyjä naisten kamppeita kauppaamassa!

Joskus nuorempana luin sissiromaanin, jossa suomalaiset eksyttivät Kostamuksessa takaa-ajajat siten, että paikalliset suomalaissotilaat ohjasivat porukan alueelle, jossa tiedettiin kompassien menevän sekaisin. Suomi-pojat pelastuivat, kun venäläisiltä puuttui paikallistuntemus. Luulin aina, että kyseessä oli Kostamuksen kaupungin alue. Karjalasta löytyy hieman Lahkolammen jälkeen myös Kostamuksen kylä, josta romaanissa mitä ilmeisemmin puhuttiin. Kaupunkihan perustettiin vasta 70-luvulla! Ja taisinpa ajaa osittain tuon mainitun alueen läpikin. Kostamuksen kylästä Porajärvelle saakka tien varsi oli täynnään punaisia kiviä. Pysähdyin tutkimaan, mistä on kyse. Vähän olen kivistä perillä, sillä vaimoni on saanut kivisepän koulutuksen ja on asiaa joskus minulle selittänyt. Rautapitoinen kivi muuttuu pinnaltaan punaiseksi. Nämä olivat mielestäni juuri sellaisia kiviä.

Ja sitten tuli Poräjärvi. Juuri niin kaunis paikka kuin kuvista voi olettaa. Mutta ongelma oli heti käsissä, kun kysyin hotellia. Juu, kyllä hotelli kylästä löytyy, mutta on vain lopettanut toimintansa. Eihän sille mitään mahtanut. Jo vanha neuvostoliittolainen sanonta sanoi, että sitä mitä ei ole, ei ole. Kello oli illalla jossain kuuden maissa. Eihän minulla tietysti karttaa ollut, mutta onneksi olin printannut tuon yllä olevan ajosuunnitelman. Hyvinhän tässä ehtii. Jos autolla menee Karhumäkeen kolme tuntia näitä teitä pitkin, niin mopolla pääsee vähän nopeammin eli hyvissä ajoin perillä. Vähän vaaleaa leipää ja kivennäisvettä ja matka jatkui. Vaan kyllä minä jossain vaiheessa tuumailin, että miksi hemmetissä tämä ensimmäinen päivä aina menee pitkäksi!

Porajärven ja Juustjärven puolivälissä vastaan tuli auto suomalaisin kilvin. Pysähdyttiin tarinoimaan. Eihän ne mitään suomalaisia olleet, vaan Pietarsaaressa asuvia venäläisiä. Mies puhui kyllä tosi hyvää suomea. Neuvoi, että Juustjärveltä on nopein reitti ajaa pohjoisen kautta Karhumäkeen. Hirvaksen kautta tulee 50 - 100 kilometriä ylimääräistä, älä aja sitä kautta. Kun ennen Juustjärveä tulee risteys ja asfalttitie, käänny vasemmalle niin hyvä tulee. Näin neuvoi. Hyvä soratie päättyikin viimein t-risteykseen ja asfalttitiehen. Risteyksessä paikalliset off-road-kaverit tekivät koneremonttia. Jostain hemmetin syystä kysyin tietä Karhumäkeen. Neuvoivat kääntymään oikeaan, joka tuntui minustakin paljon loogisemmalta. Niinpä sitten köröttelin ne ylimääräiset kilometrin Hirvaksen kautta! Ei sen puoleen, tosi nätti reittihän se oli. Hirvaksessa oli todella iso huoltamokompeksi, josta löytyi kaikkea saunasta lähtien. En kuitenkaan jäänyt saunomaan, vaan söin herkulliset shsaslikit ja join kupin kahvia päälle. Onpa taas hyvä jatkaa matkaa. Nyt olin sitten valtatiellä M18 tai kansainvälisesti E105. Ihan uusi pinta ja hyvin tehty. Sataa viittäkymppiä kohti Karhumäkeä. Hyvissä ajoissahan minä siellä perillä olin, vaikka kellonaikaa en muistakaan. Hotellilla sitten tapasin kiteeläisen Hakulisen Esan, joka oli tullut Varadenolla pohjoisesta päin paikalle. Hotellin baarissa nautittiin iltakaljat ja turistiin päivän kokemuksista. Ensimmäisen päivän saaliiksi tuli 488 km kotoa, josta 280 km soralla.

Esa vasemmalla, minä oikealla.
19.7.2012 Päivä 2

Toinen päivä alkoi Karhumäessä maittavan pelmeni-aamiaisen vauhdittamana. Aamulla herättyäni havaitsin tavaroiden pakkaamisen pikkutarkkuuden tärkeyden. Minulla on kilpirauhasen vajaatoiminta ja siihen lääkkeet. Aamulla lääkettä ottaessani huomasin, että jos en tee mitään, on minulla loppumatkasta purkillinen lääkepulveria tablettien sijaan. Eli vessapaperia purkkiin, etteivät ihan jauhoksi toisiaan vasten hankaudu. Ja jos ensimmäinen päivä alkoi pilvisesti ja sateisesti, oli toisen päivän alku suorastaan loistavan aurinkoinen. Esa ja Leena olivat jo pakanneet pyöränsä, kun minä vasta ennätin paikalle. Aikamme siinä turistiin laittauduttiin pikkuhiljaa tien päälle.


Ajelin hetken matkaa Esan perässä takaisin päin, sillä maisemat Karhumäkeen tultaessa olivat mielestäni todella kauniita. Niitä parani ihastella useampaankin otteeseen, kun kerrankin oli tänne saakka saapunut. Olin vihdoin päättänyt ostaa kartan eilisestä ylimääräisestä koukkauksesta oppineena. Varmaan reilu puoli tuntia tuli pyörittyä pikkukaupungin keskustaa sinne tänne ilman tulosta. Lähdin etenemään kohti Poventsaa, jonne johtavan tien varressa oli myös hyvätasoinen bensa-asema. Käytän muuten tietoisesti koko ajan sanaa bensa-asema, sillä Venäjällä huoltoa näiltä asemilta on yleensä turha odottaa. No bensa-asemalta sitten löytyi se karttakin. Kyllä minä sitä kerran illalla katsoinkin, mutta sitten se taas unohtui.


Poventsa oli etukäteen kiinnostanut minua jatkosodan aikaisen historiansa takia kovasti. Asukkaita taajamassa on vain noin 2500, mutta se kanava ja sen historia. Sota-aikana v. 1941 venäläiset avasivat Poventsan taajaman yläpuolella sijainneen Stalinin kanavan sulut hukuttaakseen taajaman ja sitä miehittäneet suomalaiset. Nykyisin kanava tunnetaan Vienanmeren-Itämeren kanavana. Kanavan yli kulkeneelta sillalta katsottuna sulku oli aika vaikuttavan näköinen. Olisin ottanut siitä kuvan kieltotaulusta välittämättä, mutta kun aloin zoomailemaan kameraa sillalla, tuli toisen pään kopista vartija ja ilmoitti kuvaamisen olevan kielletty. Olihan se uskottaa, kun ihan henkilökohtaisesti tuli ilmoittamaan.


Tie Poventsasta kohti Puutoisia (ven. Пудож/Pudozh) oli pääosin todella hyväkuntoista asfaltti- ja öljysoratietä. Alkumatka oli kaikenlisäksi todella mukavasti mutkittelevaa, joten mikäpä oli matkalaisen ajamisesta nauttia. Sitä vartenhan tänne oltiin tultu. Ja kuten kuvasta näkyy, pikkuhiljaa alkoi taakse jäädä myös todella pitkiä suoranpätkiä. Voi veljet, jos kuvan kohdallakin olisi suomalaisen hyvää tietä 20 kilometriä pitkä suora, niin kylläpä olisi tylsä ajella. Eli se tien hyväkuntoisuus on suhteellinen käsite. Näissä tarinoissa vertaan paikallisia teitä toisiinsa, en suomalaisiin teihin. Sellaisen havainnon toisena ajopäivänä tein, että täälläpäin ei tien varsilla kasvanut lupiineja eikä horsmia. Sen sijaan oli paikoitellen tosi paljon kaikenlaisia kauniita niittykukkia. Tai sitten mielettömän paljon niitä jättiukonputkia.


Sitä mukaa kun Puutoinen lähestyi, alkoivat maisemat ajoittain muuttua todella avaran oloisiksi. Etelä-Karjalassa syntyneelle metsien miehelle moinen oli jotain, jota piti ihmetellä koko reissun ajan. Tilan ja avaruuden käsitteet saivat ikäänkuin uuden merkityksen. Yllä oleva kuva on otettu pari kilometriä ennen Puutoisia olevan bensa-aseman pihasta. Puutoisissa pysähdyin vain syömään. Siellä totesin myös Ennin kaipaavan tipan öljyä koneeseen. Olisiko eilinen lähellä huippunopeuksia tehty Karhumäen lähestyminen vähän imaissut öljyäkin, normaalisti kone ei nimittäin kuluta öljyä ollenkaan. Tämä olikin reissun ainoa öljyn lisäys. Miehen ja ratsun pikahuollon jälkeen tien päälle, tänne on tultu ajamaan moottoripyörällä eikä töllistelemään patsaita.


Puutoisista matka jatkui itään kohti Kargopolia, joka oli koko tämänvuotisen matkan päätavoite. Puutoinen-Kargopol väli on kilometreissä mitattuna noin 150 km. Tietä on etenkin Puutoisen puoleisessa päässä parannettu paljon, ja se onkin nyt pääpiirteittäin aina Arkangelin alueen rajalle saakka tosi hyvässä kunnossa. Yläoleva kuva kertoo kehityksen nopeudesta. Tie on tosi hyvää ja uutta asfalttia, mutta laudoista tehty nopeusrajoitusmerkki on nähnyt aika monen vuosimallin autoja elinkaarensa aikana. Viime kesänä tällä kohtaa olivat Pohjolan kurapyöräilijöiden keskustelufoorumilta saadun tiedon mukaan vielä valtaisat tietyöt menossa. Venäjällä yleensäkin näyttää siltä, että runsaita öljyn vientituloja pyritään kohdentamaan rapakuntoon päässeen tieverkoston kohentamiseen. Ja sitä kohentamista kyllä riittäkin!


Karjalan tasavallasta siirryttiin Arkangelin alueelle. Samalla alkoi myös Kenozeron kansallispuisto. Paikalliset olivat Puutoisissa kovasti varoitelleet minua, että tie muuttuu todella huonoksi. No kyllähän alueiden rajalla selvä tasoero oli, mutta ihan ajettavan kuntoista soratietähän tuo oli. Kuusi kymppiä tunnissa oli tyypillinen nopeus kansallispuiston alueella. Myöhemmin sitten tuli myös nopeammin ajettavia asfaltittomia teitä. En sanonut sorateitä, sillä kansallispuiston jälkeen lähestyttäessä Gavrilovskajaa, oli tien pintana erittäin mielenkiintoista maa-ainesta. Se oli todella valkoista kaikissa keliolosuhteissa: kuivana, märkänä, auringon paisteessa ja pilvisellä säällä. Valkoisuus vaikutti jotenkin sen, että monttuja oli tosi hankala havaita kauempaa. Tien pinta oli pohjimmiltaan ihan kova, mutta sateella siihen kehittyi ihan ohut kerros irtoainesta, joka teki ajamisen tarkkuutta vaativaksi. Asfalttirenkailla pyrki pito katoamaan tosi helposti.


Muutama kilometri Gavrilovskajan kylää ennen ajetaan Lekshmozero-järven rannalla sijaitsevan omalla karulla tavallaan todella kauniin Iljekinskajan kylän läpi. Tunne oli kuin olisi palannut ajassa 50-luvun Suomeen. En tosin ollut silloin vielä syntynyt, mutta arvio perustuu nähtyihin valokuviin. Gavrilovskajan kylä itsessään ei hätkäytä, mutta kylän kirkon tienoo on mielenkiintoinen kokonaisuus. Tienoo sijaitsee yläkuvassa näkyvän suoran päässä. Ensimmäisen merkin ihmisen läsnäolosta alueella antaa kuvassa vasemmalla näkyvä suora ja tasakorkuinen kuusiaita. Jotain on syytä odottaa. Sitten alkaa Gavrilovskaja. 

Kylän kirkko on hyvin tyypillinen venäläinen kirkkorakennus. Myös siinä mielessä, että sitä on joskus alettu remontoimaan. Ensin on rakennettu telineet kirkon ympärille ja sitten käyty töihin. Telineiden rakentamisesta on vain kulunut niin kauan, että nyt telineet ovat aivan yhtä harmaat kuin kirkkokin. Mielenkiintoista olisi seurata, kummat lahoavat aiemmin pystyyn. Kirkkoa vastapäätä on sitten kahvila Lähde, joka on lopettanut toimintansa kauan aikaa sitten. En kyllä ihmettele yhtään, sillä kirkon lisäksi paikalla ei muita rakennuksia näykään kun kahvila ja sen vieressä töröttävä, lähinnä varastorakennusta muistuttava kalkkitiilirakennuksen raunio. Kahvilan pihassa sijaitsevaa toimivaa kolikkopuhelinta eli puhelinkioskia ihmettelen. Niitä olen muuallakin Koillis-Venäjällä nähnyt. Toimiva yleisöpuhelin keskellä ei-mitään, paikassa jossa ihmisasumuksia ei näy. Ketä tai mitä ihmettä varten ne siellä ovat?



Ennen Kargopolia on aikamoinen pätkä betonilaattatietä. Betonitieosuus alkaa itse asiassa Gavrilovskajasta. Voin kuvitella, että jollakin UAZ-jeepillä tai KamAZ-kuorma-autolla betonitie on todella veikeä vekotin. Isoja pyöriä kun on vähintään neljä, ei kulku varmaankaan ole ihan samanlaista kuin moottoripyörällä. Laattojen väliin on jätettu noin 5 - 10 sentin rako, joten on varottava ajamasta pitkittäissuuntaiseen rakoon. Nimittäin, jos siinä ei olekaan laatan pintaan saakka ylettyvää sorakerrosta, voi meno muuttua epävarmaksi tai jopa laatalla ilman pyörää liukumiseksi. Laatat ovat raudoitettuja, joten raudan pää saattaa ikävästi pilkistää betonin sisästä katsomaan, että minkälaiseen renkaaseen itseni tänään tunkisin. Sitten niitä laattoja on routa liikutellut ja ne ovat jokainen vähän eri tasossa. Niinpä meno mopolla onkin sellaista tasaista nopeatempoista ylös-alas-rytkytystä. Löysät ajohousut ovat kova sana. En voi kuin kuvitella, millaista olisi ajaa tiukoissa farkuissa. Maksiminopeus moottoripyörällä, jossa on 15 tuuman takarengas, oli 70 km/h. Ylipäätään tämän päivän aikana tajusin, miksi Uralit ja Dneprit eivät kulje kovampaa kuin 115 km/h. Se on aivan riittävästi maassa, jossa teiden kunto parhaimmillaan on sallinut näihin päiviin saakka vain 80 - 90 km/h nopeuden ja 60 km/h on ollut pääosassa tiestöä se ajomukavuuden kannalta paras nopeus.

Tällaisen laattatien varteen oli pysähtynyt Renault Megane. Konepelti pystyssä ja kuski remontin touhussa. Pysähdyin ja kysyin, että olisiko työkaluille tarvetta. Mies vaikutti lähinnä närkästyneeltä kysyessään, että millaisille työkaluille. Vastasin, että no sellaisille avaimille, joilla voi korjata autoa! Vielä kysymys, että millaisia avaimia minulla olisi, johon minä esitin taas vastakysymyksen, että mitä sinä olisit vailla. !5 tai 16 mm:n lenkki tai kiintoavain. Sekundotsku, totesin ja kaivoin kyseiset avaimet sivulaukustani. Oli oikeasti näkemisen arvoinen ilme. Ilmeni, että perhe oli palaamassa 200 kilometrin päässä olevaan Plesetskin kylään kotiinsa. Koneesta hihna poikki, eikä sadan kilometrin säteellä yhtään tuttua, jolta voisi saada avaimen lainaan. Homma oli muuten ihan hyvin hanskassa, mutta 15 mm:n lenkki oli tarpeen, että saatiin hihnan kiristysmekanismi löysätttyä sen verran, että sai uuden päälle. Puolisen tuntia vietyä hyvää mieltä naapurimaahan.  Samalla tuli todettua, että henkilöauto päästää hauskan lap-lap-lap-äänen ajettaessa laattatietä noin satasen nopeudella. Poistuin paikalta kohti Kargopolia jättäen remonttimiehen hommiinsa.

Päivä päättyi alkuillasta Kargopoliin. Kahdesta hotellista se uudempi ja parempi kaikilla mukavuuksilla oli täynnä. Vanhemmasta löytyi huone 800 ruplalla eli noin kahdella kympillä. Päivän ajosuoritteeksi tuli noin 360 kilometriä, josta vain kuutisenkymmentä soralla. Kotoa lähdön jälkeen oli trippiin ehtinyt kertyä 850 km. Iltakalja ja nukkumaan. 

20.7.2012 Päivä 3

Kolmantena ajopäivänä syyllistyin suurimpiin typeryyksiin, mihin olen koskaan liikenteessä syyllistynyt. Tulevaisuudessa en koskaan lähde Venäjällä ajamaan custom-pyörällä tietä, josta liikennemerkillä ilmoitetaan, että se on liikennöitävässä kunnossa vain osan suunnittelemastani matkasta. Enkä enskallakaan yksin. Vaikka joku olisikin siitä katupyörällä viime kesänä mennyt.

Mutta eipä kiiruhdeta asioiden edelle. Aamu Kargopolissa oli lämmin ja pilvipoutainen, siis mitä mainioin matkasää. Olin tähän mennessä oppinut pyörästäni ja sillä ajamisesta monia asioita. Yksi merkittävä juttu oli se, että kun EN on suunniteltu asfalttitiellä kruisailuun, niin soralla syyläri pyrki tukkeutumaan. Piti siis ryhtyä etsimään pesumahdollisuutta. Toinen mielenkiintoinen ja yllättävä juttu oli, että öljynsuodatin on sellaisessa paikassa, että etupyörän taakseen heittämä hiekka hioo pikkuhiljaa suodatinta. Tähän mennessä oli vain maalit kadonneet, mutta pidemmällä reissulla asia pitäisi huomioida. Ainakin teoriassa olisi mahdollista, että suodatin jopa kuluisi puhki. 


Pesupaikka löytyi helposti. Viimeisen päälle laitettu pesuhalli, jossa nainen pesi painepesurilla ja käsin autoja. Syyläri hoitui kahdessa minuutissa tosi puhtaaksi auton pesun välissä eikä maksanut kuin hymyn ja kiitoksen. Pesulan pihalla tuli paikallinen motoristi tarinoimaan. Kovasti kyseli Ennistä ja kertoi itse ajavansa legendaarisella 175 ccm Minskillä. Kuvia otettiin ja kyytiin piti päästä istumaan. Kylmistä tyypeistä puuttui enää ainoastaan, että kaveri olisi alkanut päristämään. 

Kargopoliin tulin kahdesta syystä. Ensinnäkin kaupungilla on hieno historia. Se on yksi vanhoista Luoteis-Venäjän kaupan keskuksista. Erityisesti suolakauppaa käytiin. Kaupungin väkiluvusta vanhoina aikoina en tiedä, mutta 25 sukua kävi kauppaa. Jokaisella suvulla piti olla oma kirkko. Niinpä kaupungissa oli 25 kirkkoa! Sosialismin aikana osa niistä tuhoutui ja monien lähteiden mukaan nykyisin 10800 asukkaan kaupungissa on 15 tai 16 kirkkoa. Tällainen ihme piti käydä katsomassa. Ja totta tosiaan. Kaupunki on täynnä kirkkoja, kellotorneja ja muuten hienoja rakennuksia. Paikallisessa museossa kerrottiin kirkkoja olevan tällä hetkellä enää 11. Kirkot ovat määritelty arkkitehtuurisesti merkittäviksi kohteiksi, ja restauroijat käyvät taistelua aikaa vastaan. Aika tuntuu olevan hieman voitolla tai sitten tilanne on tasan. Kannatti tulla. Ai niin. Se toinen syy. Olen ollut viimeisen viiden vuoden aikana aika paljon Metsäntutkimuslaitoksella töissä, ja pari kaveria on käynyt työreissulla siellä. Koko kansan mustikka- ja sienitohtori Kauko Salo kertoi käyneensä paikalla helikopterilla neuvostoaikaan. Professori Timo Karjalainen taasen toi viimesyksyisen reissun aikana työpöydälleni Kargopolista kertovan vanhan kirjan, jonka oli pakettiautolla paikkakunnalla käydessään saanut. Tästä kirjasta alkoi kipinä kyteä. Kiitos Timo.

Nähtävyydet olivat katseltu ja pyörä tankattu. Matka kohti uusia seikkailuja voi alkaa. Reittisuunnitelmaa tehdessäni käytin ensiksi Google-mapsia. Se antoi Kargopolin ja Prokshinon kylän väliseksi matkaksi 131 km ja ajoajaksi muistaakseni kaksi ja puoli tuntia. Älysin kuitenkin tarkistaa asian venäläisestä Yandexin vastaavasta karttaohjelmasta (maps.yandex.ru), joka antoi matkaksi saman kilometrimäärän, mutta ajoaika oli muuttunut kuudeksi tunniksi ja viideksi minuutiksi. No kuviahan matkalta jonkin verran löytyi molemmista ohjelmista. Eräässä kuvassa oli kuvattuna liikennemerkki Kargopolissa, jossa kerrottiin tien olevan liikennöitävässä kunnossa vain 90 kilometrin päässä olevaan Solzan kylään saakka eli Arkangelin ja Vologdan alueen rajalle.

Nettihän on näitä matkakertomuksia pullollaan, joten löysin melko vaivattomasti erään ryhmän, joka oli välin käsittääkseni viime kesänä ajanut. Kysyin vielä Savon konepyöräilijöiden Markku Huoviselta, että millaisilla vehkeillä olivat läpi tulleet. Kuulemma matkassa oli ollut yksi katupyöräkin eikä ongelmia ollut ilmennyt. Pohjolan kurapyöräilijöiden keskustelufoorumilla enskapojat vähän varoittelivat, että märällä kelillä saattaa olla ketale ajettava. Kuitenkin kuvat, joita lähettivät, näyttivät ihan ajettavan kuntoista tietä. Eli saahan sieltä kääntyä takaisin, jos tie ihan mahdottomaksi äityy. Ja toisaalta, ei tuo 40 kilometriä vähän hitaammalla vauhdilla nyt niin mahdoton voi olla!

Matkaan siis. Kohta oppisin ajamaan moottoripyörällä, mutta sitäpä en vielä tiennyt. Kun karttaohjelmilla reittiä katseli, se vaikutti kiertelevän mielenkiintoisten pikkukylien kautta. Tie on joskus uusittu, ja se kulkee näkömatkan päästä kylien ohi. Se ei nautintoa himmentänyt yhtään, sillä nähtävää riitti niin paljon, että moneen kertaan tuumailin reittivalinnan olleen niin hyvä, että pienet vaikeudet tai mahdollinen takaisin kääntyminenkin ovat sen arvoisia. Alkumatkasta oli hetken asfalttia, mutta sitten tie oli pääpiirteissään erittäin hyvää soratietä. Paikoin jopa yhdeksää kymppiä ajettavaa. Se on customilla soralla itse asiassa aika lujaa. Ajonautinto oli kohdallaan.

Vaikka tie oli sorapintainen, saattoi kylien kohdalla olla pätkä hyvääkin asfalttia. Tihmanga -joen kohdalta näkymä takaisin Kargopolin suuntaan.
Alunperinhän olin suunnitellut yöpyväni teltassa tällä osuudella ja tankkaavani Pesokin kylässä. Nyt kuitenkin köröttelin reipasta vauhtia kylän ohi. Isolta kylältä tuo näytti, eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö sieltä venäläisten karttojen mukaista tankkauspistettäkin löytyisi. Sen tuo uusi tie teki, että kuivin suin ajelin. Olin nimittäin unohtanut ostaa lähtiessäni kivennäisvesipullon. Aina kylän kohdalla tuli tuumailtua, että en koukkaa kilometrin päässä näkyvään kylään. Jos seuraava kylä olisi vähän lähempänä. Vihdoin sitten tulikin Kretsetovon kylä, joka on toiseksi viimeinen ennen alueiden rajaa. Koukkasin parin sadan metrin päässä olevaan kylään ja kyselin alakuvassa näkyviltä kylän nuorilta naisilta, josko kauppaa löytyisi. Ei löydy, mutta seuraavassa kylässä on.


Sinne siis. Kylä olikin yllättäen jo alueiden rajalla sijaitseva Solza. Yllättäen siksi, että minä kun en muista kaivaa karttaa milloinkaan esille, vaan ajelen ulkomuistista ja paikallisilta kysellen, niin joskus tulee tällaisiakin yllätyksiä. Olihan siellä kauppa. Ja ovi tukevasti lukossa. Mennään sitten ilman juotavaa, sadettahan tuolla tuntuisi edessä päin olevan. Ilma oli sen oloinen. Jututin paikalle sattunutta miestä ja kyselin tien kunnosta. Kaveri kertoi, että kyllähän ne Kamaz-kuskit siitä ovat menneet, mutta ei siitä oikein muulla vekottimenlla pääse. Ja vasta myöhemmin tajusin, että sekoitin mielessäni Uazin ja Kamazin. Uaz on maastoauto ja Kamaz ainakin kuusiakselinen ja kuusivetoinen maastokuorma-auto. Erittäin maastokelpoinen. En toki tiedä, olisiko sillä ollut mitään vaikutusta, vaikka olisin ne oikein päin muistanutkin. 


Tie muuttui välittömästi, kun pääsin Vologdan alueen puolelle. Huonoltahan tuo näyttää, mutta tällaistahan se oli pääsiassa netin kuvien perusteella pitänytkin olla. Eteenpäin Pirhonen! Kolmea neljää kymppiä ajelin, muistin näet Rounamon Matin neuvon: varo liukkautta. Vettä satoi. Enhän minä ehtinyt mennä kuin olisikohan kilometrin verran, kun tuli ensimmäinen pahempi paikkka. Tien leveydeltä mutaa, jossa ne Kamazit olivat möyrineet. Eihän siinä muu auttanut kuin jalkautua tutkimaan parhaan oloinen reitti. Varmaan jollakin nappula- tai all-round-renkailla varustetulla enskalla vielä ihan kohtuullinen paikka, mutta asfalttirenkaisella customilla piti ihan keskittyä ylitykseen. Näitä paikkoja ei onneksi ollut kuin kaksi ja nekin noin 200 metrin päässä toisistaan. Joka tapauksessa sen verran ketale 200 metriä, että kovin paljoa yli 200 kiloa painavalla pyörällä ei kannata tänä kesänä yrittää. 

Vähän piti yhdessä kohtaa jaloilla tuupata, että sai pyörän yli.
Tie jatkui vaihtelevan huonona. Yhtenään oli sellaisia koko tien levyisiä 3 - 4 metriä halkaisijaltaan olevia lätäköitä, joissa oli vettä arviolta puolesta metristä 80 senttiin. Yleensä reunat olivat loivat ja näin ollen vettä siellä vähemmän. Kun pohja lisäksi oli pääsääntöisesti kova, olivat nämä oikeastaan aika mukavia. Kävin keväällä siellä Onttolan enduroradalla piikkicustomilla kerran ajamassa. Nyt siitä oli ehdottomasti hyötyä. Näin miten enskaradalla ajetaan kurviin penkan kautta. Itsekin sitä kokeilin. Jos lätäkkö oli arviolta riittävän matala, mentiin suoraan yli. Katse tiukasti lätäkön toiselle laidalle ja montun reunalta kakkosella kaasua. Montun toiselle reunalle noustessa oli sitten koneen väännöstä hyötyä, sillä pystyssä pysyminen vaati niin paljon huomiota, että vaihtamista oli turha yrittää. Arvio lätäkön syvyydestä perustui täysin intuitioon! Kerran sattuikin arviointivirhe. Lätäkkö oli niin syvä, että jos pyörässä ei ollut etupleksiä, tuli vesi ohjaustangon yli syliin. Mutta kun oli pleksi, niin kastui vain takapuoli. Säikytti kuitenkin tosi kovasti, kun vauhti oli loppua ja ilman vauhdin loppumistakin oli vaarana, että kone hörppää imuilman mukana vettä! Se olisi ollut Pirhonen RC:n kesäretken loppu.

No se missä siitä enskaradalla käynnistä oli hyötyä, oli reunan kautta ajo. Jokaisessa lätäkössä oli 20 - 30 senttiä pitävää sorapintaa reunoilla näkyvissä, ennenkuin metsä alkoi. Tähän vedettömään ja kovaan reunaan tukeutuen oli itse asiassa aika hauska koukkia lätäköiden ohi. Joka toinen vasemmalta ja joka toinen oikealta. Kun siinä sai rytmin päälle, pystyi periaatteessa ajamaan melko ripeästikin. Pää piti kuitenkin pitää kylmänä, sillä koskaa ei voinut tietää, mitä lätäköiden välissä olevan nyppylän takana oli. Siellä voi olla vaikka kuinka paha paikka. Pahimpia lätäköistä olivat sellaiset, joissa oli jyrkät reunat ja laidalla ihan pensaiden lehvästöjen katveessa 50 - 70 tasaista kovan näköistä maata. Kun tähän vielä lisätään kovan alueen kaarre muoto ja vajaan metrin pudotus lätäkköön, oli näiden lätäköiden ohittaminen oikeastaan hieman pelottavaa.



Nämä lätäköt eivät kuitenkaan olleet pahoja. Pahoja olivat isot lätäköt, joiden ylittämistä varten paikalliset kulkijat olivat mättäneet veteen tien toiselle reunalle kuormasta lautoja. Näitä oli puolenkymmentä.  Kun kartalta katsoo, niin tällä kohtaa on tien eteläpuolella kaksi pientä järveä ja pohjoispuolella suota. Nämä eivät ole käsittääkseni lätäköitä eivätkä puroja. Vesi vain on sateisena kesänä yksinkertaisesti noussut kulkemista ajatellen liian korkealle. Eihän näissä muu auttanut, kuin aina kävellen käydä tiedustelemassa paras reitti. Joko puita pitkin varovasti tai sitten vauhdilla vetistä reunaa pitkin. Onneksi olivat kovapohjaisia paikoissa, joissa ei oikein puita pitkin uskaltanut lähteä yrittämään. Yhdestä uskalsin ajaa yli säkällä, ilman ennakkosuunnittelua. Ei näistä mitään isoa riesaa ollut, mutta en minä kyllä voi sanoa näistä tykänneenikään. Vaan sitten tuntui maailma loppuvan!



Tie tuntui loppuvan, kun eteen ilmestyi ISO LÄTÄKKÖ! Lähes kymmenmetrinen. Yllä olevasta kuvasta katsottuna vasemmassa laidassahan on vähän lautoja. Niitä on kuitenkin niin vähän, ettei niistä ole aiempien ylitysten tapaan mitään apua. Niitä pitkin ei voi lätäkköä ylittää. Niitä on kuitenkin niin paljon, ettei sitä kautta voi mennä vauhdillakaan. Lisäksi vettä on tällä matalammallakin reunalla vähän yli polven. Lisäksi pohja on edellisistä poiketen pehmeä. Kävelin kuvan oton jälkeen avoimeen veteen noin kolmasosan lätäkön oikean reunan pituudesta. Kova pohja, mutta yli polven vettä ja koko ajan syveni. Lisäksi ylityksellä tulisi olemaan pituutta niin paljon, että vauhti ei riittäisi loppuun saakka. Ja jos asfalttirenkailla ei vauhti riitä, niin pitkittäispito loppuu heti. Siellä sitä sitten nökötetään keskellä lätäkköä!

Nyt kävi ensimmäisen kerran mielessä, että olisi järkevää kääntyä takaisin. Tajusin kuitenkin olevani niin pitkällä, että sekään ei välttämättä olisi paras vaihtoehto. Ensimmäiseksi päätin, että yli mennään, mutta jos tästä vielä pahenee, niin sitten pitää pohtia tilannetta. Käännynkö takaisin, vai upotanko pyörän suohon ja selitän miliisille, että varastettiin, kun yövyin teltassa. No mitä on tehtävissä. Tutkin maastoa tien molemmin puolin sillä silmällä, että laskisiko veden pinta, jos putsaisin uoman puista. Ei vaikuttanut todennäköiseltä. Mutta sitten alkoi kaatosade, ja vanha Immolan sissi heräsi eloon. Kaikki kamat pyörästä irti ja kantaen yli. Aina paluumatkalla keräsin mahdollisimman isoja ja pitkiä lautoja. Asettelin ensin sellaisia 4 - 5 metriä pitkiä lautoja neljä rinnakkain lätäkön yli pituussuunnassa. Sitten oli jäljellä enää 2 - 3 metrisiä lautoja. Niitä oli kuitenkin onneksi niin paljon, että sain aseteltua niitä poikittain koko 5 - 10 metrin matkalle, joka tulisi olemaan ylityksen pituus. 

Silta on valmis. Lähden varovasti ajamaan sillalle. Ensimmäinen yritys ei onnistu. Yritin liian rohkeasti, eikä takapyörä noussut laudoille, vaan laudat lähtivät kasautumaan etu- ja takapyörän väliin. Sen verran sain työnnettyä pyörää takaisin, että sain aseteltua laudat paremmin paikoilleen. Toinen yritys. Molemmat pyörät nousivat laudoille. Nyt koko juttu on asenteesta kiinni. Ei saa epäröidä. Vähän kerrassaan kaasua lisää. Hyvin menee. Pyörä nousee koko ajan laudoille. Lisää kaasua. Vauhti ei saa pysähtyä. Takapyörä vajoaa koko ajan ollaan syvimmässä kohtaa. Vettä lähes metri. Kaasua. Pidä pyörä pystyssä. Etupyörä löytää maata. Sitten takapyörä. Kaadun. En kaadukaan. Mopomiehen tyyli jalkaa eteen. Enni nousee jotakuinkin hallitsemattomasti kuivalle nyppylälle lätäkön takana. Jesssssssss! kaikui huutoni varmaan kilometrin päässä. Adrenaliinia oli veressä varmaan yli antidoping toimikunnan normien. Itse olen siinä vakaassa käsityksessä, että tulin yli kelluvaa siltaa pitkin, eikä pyörä ehtinyt upota pohjaan saakka missään vaiheessa.


Kamat pyörän päälle, ja eteenpäin. Tästä kohtaa oli matkaa seuraavaan kylään enää noin kymmenen kilometriä ja tie alkoikin parantua. Välillä oli jopa asfalttia muutama kymmenen metriä, mikä minusta oli tosi ihmeellistä. Yhdessä kohtaa keskellä metsää oli taas risteävä tie: viivasuoraa ja täysin tasaista betonilaattatietä! En minä ymmärrä tätä maata. Läpihän siitä lopulta tultiin, ja kyllä maistui Prokshinon kyläkaupasta ostettu limppari ja patonki hyvältä. Illaksi ehdin hyvissä ajoin Vytegraan, josta sain hotellihuoneen. 

Vytegrassa sattui vielä kaksi mielenkiintoista tai hauskaa tapausta. Ensinnäkin. Aina puhutaan venäläisten epärehellisyydestä. Noin kymmenen kilometriä ennen kaupunkia huomasin teltan pudonneen kyydistä. Päätin, että se on jo niin vanha, etten lähde enää etsimään. Nyt on kaupunkeja ja hotelleja edessä päin ihan riittävästi. Vaan eikös mitä! Kun hiljensin tultaessa kaupunkialueelle, ajoi rinnalleni city-maasturi ja viittoi pysähtymään. Kun pysähdyin, tuli kuski autosta ulos hymyillen ja kysyi: Olisikohan tämä teidän teltta? Olihan se. Kiitin ja kerroin vielä mistä olen ja mihin menen sekä perustiedot pyörästä. Käteltiin ja toivotettiin toisillemme hyvää matkaa. Eikä muuten ollut ainoa rehellinen venäläinen, jonka tällä matkalla tapasin.  Hotellissa taas ei ollut yhden hengen huoneita vapaana. Kahden hengen huoneita sen sijaan olisi. Ja maksaa tuhat ruplaa. Hyväksyin tarjouksen. Hoidettiin kaikki käytännön järjestelyt kuten maksaminen ja paperisota. Respa antoi avaimen ja sanoi: siellä on jo yksi mies, mutta se ei ole vielä tullut. Vähän minä yllätyin, mutta eihän siinä mitään. Murmanskilaisen laivasähköasentajan kanssa oli ihan mukava jutustella ja vähän votkaakin siinä napattiin. Venäjällä ei saa olla turhan tarkka.

Vytegra-joki tai sen sivuhaara kaupungin keskustassa.
Kokonaisuutena tämä oli haasteellinen, mieleenpainuva, opettavainen ja hyvä päivä, joka olisi saanut jäädä tekemättä. Hyvä siksi, ettei minulle tai pyörälle sattunut mitään ja päästiin ehjänä perille. Ihan mitä tahansa muutakin olisi voinut sattua. Tekemääni matkaa ei kenenkään pidä pyrkiä toistamaan custom-pyörällä, eikä minunkaan sitä olisi pitänyt tehdä. Ja enskallakin on parempi kulkea porukassa. Mutta kaikesta huolimatta olen tyytyväinen, sillä olen hyvällä tuurilla, asenteella ja kait vähän taidollakin selvittänyt elämäni vaikeimman 30 km:n moottoripyörämatkan. Matkaa tälle päivälle kertyi 200 kilometriä, josta asfalttia 110 kilometriä. Aikaa matkaan meni yhdeksän tuntia.

21.7.2012 Päivä 4

Jos oli eilinen päivä märkä ja pilvinen, niin tämä oli sitten aivan vastakohta. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta, kun pakkailin pyörää. Tänään olisikin lyhyt päivä. Suunniteltu ajosuorite vain vajaa sata kilometriä, ja tienkin pitäisi olla karttaharjoitusten perusteella ihan ok. Paitsi mitä nyt silloin viime reissulla yritin samaa pätkää toisin päin, niin oli niitä kolmen metrin kuoppia. Eli lopun kymmenen kilometriä saattaa olla huonoa. Tällaisissa ajatuksissa siinä touhusin, kun paikalle pölähti hotellista lähtöä tekevä perhe. Nizhnyi-novgorodilainen perhe. Mies, vaimo ja vajaa parikymppinen poika. Kaveri kertoi omistavansa ysisatasen katu-Kawan. Nyt olivat autolla menossa pohjoiseen Solovetskin vankilasaarelle lomailemaan. Peruskuulumiset vaihdettiin moottoripyöristä ja mp-matkailusta yleensäkin. Sitten valokuvaukset ja do svidanija.


Tankille piti taas päästä. Customit ovat siinäkin mielessä keljuja, että aina on bensa lopussa. Ensimmäisenä törmäsin neuvostoajalta periytyvälle tankkauspisteelle. Yllätys oli minulle melkoinen, kun myyjä ystävällisesti ilmoitti, että meillä ei voi ostaa täyttä tankkia. Täytyy tietää monta litraa ottaa. Menkää tuohon 200 metrin päässä olevalle LUKoilille. Siellä homma sitten hoituikin hyvin tyylikkäästi. Tie oli hyväkuntoista soraa, välillä siellä täällä vähän asfalttia. Tällä pätkällä näin elämäni suurimman jättiukonputkipellon! Kilometrejä pitkä ja satoja metrejä leveä! Meikäläiset ukonputkiongelmat tuntuivat silloin pieniltä. Vaan kyllä ne ongelmana pitävät jättiukonputkea Venäjälläkin.

Näkymä Megra-joen rannoille levittäytyvään kylään taisi olla koko matkan kaunein maisema.
Tie myötäilee Äänisen etelä-rantaa ja tästä johtuen ajoittain näkymät pohjoiseen päin olivat todella aukeita. Kesällä ilmankosteus on niin korkealla, että horisontti katosi vain jonnekin. Eikä se ollut pelkästään järvelle päin katsottaessa, vaan sama avaruus saattoi löytyä myös mantereen puolelta. Tämä tilan aukeus ja avaruus teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Hyvin monessa paikkaa lisäksi näki, että näilläkin alueilla on aikoinaan ollut vaurastakin maanviljelys toimintaa ja ollaan oltu omavaraisia elintarviketuotannon suhteen. Nyt pellot kasvoivat pajua ja heinien kuivattamiseen rakennetut haasioiden pohjat lahosivat teiden varsilla. Minkä enemmän täällä liikun ja tiedän maasta, sen vähemmän sitä ymmärrän.


Pian olinkin Oshtassa, jossa päätin pitää pienen tauon. Noin kilometri kylän pohjoispuolella sijaitsi jatkosodan aikana rintamalinja. Tällä kohtaa suomalaiset olivat kaikkein kauimpana Syvärin eteläpuolella. Kylän keskustassa olikin iso muistomerkki venäläissotilaiden kunniaksi. Patriotismi ilmenee näissä muistomerkeissä hyvin. Vaikka ympärillä on kuinka rähjäistä, eikä paikoista tunnuta pidettävän huolta, ovat nämä muistomerkkialueet aina viimeisen päälle hoidettuja.

Ennakkoaavisteluni viimeisten kilometrien huonoudesta osoittautuivat tällä kertaa vääriksi. Olivat pojat korjanneet montut, ja tie oli oikein hyvää soratietä. Pian olinkin Syvärinniskalla eli Vosnezenjessä. Tavoitteeni, kaverin mökki Ruskeaharjulla eli Krasnyi borissa oli vain seitsemän kilometrin päässä. Lautalla piti vielä mennä Syväristä yli. Syväri on iso joki ja tärkeä laivaliikenteen reitti. Todella isoja rahtilaivoja ohitti lauttarannan lautan tuloa odotellessamme. Vosnezenje sijaitsee aivan Äänisen rannalla, kuten suomalainen nimikin kertoo - Syvärinniska. Näkymät lautalta Ääniselle päin olivat sen mukaiset.


Lauttamatka maksoi 60 ruplaa eli noin puolitoista euroa. Heti lautan jälkeen vasempaan ja mökille. On toisaalta väärin sanoaa "mökille", sillä mökki on toistasataa vuotta vanha vepsäläistalo. Näitä taloja pietarilaiset ovat ostaneet kesämökeikseen sitä mukaa kuin niitä on myyntiin vapautunut asukkien kuoltua. Neljäs matkapäivä oli tullut päätökseensä noin kello 14.00. Alkoi kahden päivän lepo.

22.7.2012 Päivä 5 

Näiden päivien aikana lepäilin, saunoin, nautin paikallisen pietarililaisyhteisön vieraanvaraisuudesta ja tutustuin uusiin mukaviin ihmisiin. Kävin myös tutustumassa Vepsän lukkoon, nelikerroksiseen bunkkerikompleksiin Syvärin rannalla Krasnyi borin ja Vosnezenjen välillä olevalla mäellä (61.029556,35.475377). Mäki oli kuin ketun pesä. Bunkkeria tai jotain aukkoa joka puolella. Takamaastosta oli nähtävästi saanut ajaa useita kuorma-autoja kallion sisään louhittuun luolaan. Ei ollut pommit ja tykistö pystyneet rakennelmaan, vaikka kuulemma Syvärin vetäytymisvaiheen aikana venäläiset olivat kovasti yrittäneetkin. Aivan mahtava kokonaisuus. Mahtavuutta minun kohdallani lisää se, että iso-isäni Heikki Pirhonen oli laitteita työvelvollisena rakentamassa.

Diman ja Svetan mökki Krasnyi borissa. Ikä yli 100 vuotta.

Moottoripyöräilyä tuli harrastettua sen verran, että kävin toisena päivänä kyläkaupasta muutaman kilometrin päästä hakemassa saunakaljat, ennen venäläiseen savusaunaan menoa. Ja koko matka pelkissä shortseissa ja sandaaleissa paikalliseen tapaan. Pikkasen oli alaston olo, kun kylätietä ilman paitaa ja kypärää köröttelin. Mutta koska tämän tarinan on tarkoitus kertoa motskarilla ajamisesta, kiiruhdetaan eteen päin.

23.7.2012 Päivä 6


Jos olivat hetket Krasnyi borissa aurinkoisia nyt voi sanoa luonnon panevan parastaan. Yksimielisesti. Tai petraavan niin kuin sika juoksuaan. Aamu oli aurinkoinen ja todella lämmin, mittari pyöri jo aamusta lähellä 25 astetta. Olin pakkaillut laukut jo illalla, joten aamulle ei jäänyt muuta kuin aamupesu ja -kahvit, kamat Ennin selkään ja haikeat jäähyväiset. Kamut tulevat syyskuussa Pietarista tutustumaan Joensuuhun Marjalan bunkkerimuseoon. Lautalle jouduin tietysti hieman aikaisin ja kuumahan siinä meinasi tulla. Mutta toisaalta olipahan taas puolituntinen aikaa pieksää suuta paikallisten ihmisten kanssa. Se on yksi näiden reissujen suola! Syväri ylittyi sujuvasti ja sitten olikin suuntana Suomi. Tavoitteeni oli pyrkiä jo Viipuriin illaksi. Pitkä päivähän siitä tulisi, mutta huomenna on velipoika Lappeenrannassa luvannut lämmittää vanhan pihasaunansa. Minulla on jo "Äänisen vettä" pullossa saunan jälkeen nautittavaksi. 

Ystävät olivat suositelleet minulle poikkeamista Novaja Ladogassa eli Uudessa Laatokassa. On kuulemma todella kaunis paikka ja hyvin restauroitu. Tie tulisi olemaan suurimmalta osaltaan hyväkuntoista asfalttia, joten Viipuriin pitäisi kyllä ehtiä ennen iltaa, vaikka tuon pienen turistipoikkeaman tekisikin. Ja jos ei ehtisi, Kannakselta tai Pietarista kyllä löytyisi majapaikkoja. Tämä oli suunnitelma, jota lähdin toteuttamaan.

Tie Vosnezenjestä Lotinanpeltoon päin oli hyvää asfalttia. Viime lokakuussa samat paikat olivat juuri tietyön alla. Bensaa olisi voinut ostaa Vosnezenjestä ja olisi pitänytkin, mutta suunnittelin tankkaavani reilun sadan kilometrin päässä olevassa Koskenalassa eli Podporozhessa. Aurinkoisessa kesäsäässä maisemia ihastellen matka joutuikin nopeasti. Mielessäni tuumailin, että tänään tiet tulisivat sallimaan vähän rivakampaakin etenemistä. Olin kuitenkin päättänyt, että niin ketaleista paikoista olin ilman ongelmia pyörää itseäni säästämättä selvinnyt, että nyt edetään vehkeitä ja kuskia säästellen. Olisihan se jo kohtalon ivaa, jos nyt täällä sametintasaisella asfaltilla jotain tapahtuisi. Ajatus alkoi jo yllättäen siirtyä muistelemisen puolelle. Ja erityisesti kaksi edellistä vuorokautta ystävien luona olivat olleetkin niin mahtavia, että muisteltavaa siinä ajellessa riittikin ja suu vetäytyi onnelliseen hymyyn. Eivätkä edes ötökät lennelleet hampaiden väliin kuten taannoisessa vakuutusmainoksessa. Tämä on elämää!!!

Tällaisessa mielentilassa saavuin Podporozhen kaupunkialueen alkamisesta kertovan kyltin kohdalle. Eteenpäin, kohta pitäisi tien kääntyä oikealle, jossa reilun kilometrin päässä on kaupunki. Ihmettelin, että kuinka olin viime syksynä sisäänmenotien oikein löytänyt lokakuisessa räntäsateessa ja iltapimeällä. Koko päivän ajaneena, märkänä, väsyneenä ja kylmissäni. Ei löytynyt tietä ei. Tuli kaupunkialueen loppumisesta kertova kyltti! Vähän ennen kylttiä oli marjastajia tien varressa koiransa kanssa. Käännyin takaisin kysymään. Kertoivat, että olin ollut juuri sen oikean tien kohdalla, kun käännyin heiltä kysymään. Ei vaan viittaa minkäänlaista! Kiitin ja lähdin kääntämään takaisin menosuuntaan. Marjastajien koira haukkui jalkani juuressa vimmatusti ja ensimmäistä kertaa matkani aikana luulin haukkuvan koiran käyvän kiinni jalkaani. Käänsiin kaasua vähän voimakkaammin. Etköhän perkele jää siitä haukkumasta! Kone vastasi kaasuun: raks, wruuum! Ja vauhti loppui! Tiesin jo tuon ensimmäisen äänen kuullessani, mistä on kyse.


Vetohihna poikki! Matkaa kotoa noin 1280 kilometriä. Matkaa kotiin suorinta tietä noin 440 kilometriä. Voisi luulla, että tässä vaiheessa olisi ottanut todella kovasti päähän. Mutta yllätin itseni, kun nousin pyörän päältä ja keräsin kamppeet tien varteen kuvan ottoa varten: No voi hitsi! Moottoripyöräily loppui tähän, mutta tästä se vasta seikkailu alkaakin! Eli vain lievää harmitusta. Olisihan se mukavaa ollut, jos aamuinen suunnitelma olisi toteutunut. Nyt sen sijaan lähdin työntelemään pyörää kohti Podporozhea. 200 metriä hyvää asfalttia lievään ylämäkeen pitkin hyvää asfalttia ja siitä sitten oikealle kohti kaupunkia. Risteyksessä pysähtyi jo paikallinen kysymään, josko apua tarvitsen. Kerroin, että ainoa apu on kyyti lähemmäs rajaa. Hihnaahan ei pysty korjaamaan, enkä halunnut ryhtyä sitä Suomesta Venäjälle kikkailemaan. Rounamon Matti oli luvannut minut pois käydä noukkimassa, jos jotain sattuisi. Mies neuvoi, että neljä kilometriä suoraan edessä olevaa tietä vie minut läpi kaupungin keskustan toisella laidalla olevalle rengaskorjaamolle, josta parhaiten olisi kyyti järjestettävissä. Ennen liikkeelle lähtöä laitoin vielä Matille viestin, että apu on tarpeen. Tulen kuitenkin sen verran lähelle rajaa, että  ehtii illalla töiden jälkeä käydä poimimassa.

Aurinko paistoi jo helteisesti, kun kauniisti kumpuilevaa tietä pitkin työntelin Enniä kohti kaupunkia. Vähän ennen keskustaa oli 300 metriä pitkä loiva alamäki, jossa sain istua kyydissä. Mitä matkailun juhlaa! Kaupungin keskustassa paikallislehden toimittaja pysäytti minut ja pyysi haastattelua. Eihän siinä mitä, haastattelu tehtiin. Kerroin taustoistani ja siitä, kuinka Venäjän moottoripyörämatkat ja moottoripyöräily yleensäkin alkoivat vaimoni sairastuttua vakavasti neljä vuotta sitten. Läpi käytiin myös tämänvuotinen retkeni pääpiirteissään. Lopuksi esittelin vauriot ja kerroin suunnitelmistani. Sitten taas matka jatkui kohti rengaskorjaamoa.


Rengaskorjaamolla hommat etenivät nopeasti. Melko pian paikallinen azerinuorukainen kertoi, että hänellä on kotona avolava-auto, sellainen Ford Transitin lisenssimallinen Gasel, jossa on telttakatos päällä. Hän lähteen hakemaan  auton kotoa, ja sitten mennään. Lupasi viedä Aunukseen. Auton vaihtoa odotellessa korjaamon miehet tarjosivat kuumaa teetä tai kahvia. Odotteluineen päivineen aikaa meni noin tunti ja sitten Enni olikin jo miehissä työnnetty vanhaa ovenkarmilankkua pitkin helvetin korkealle lavalle. Sidontaliinoja kannatti olla useita kappaleita mukana. Paikallisilla oli vain narua, ja sillähän ei ihan niin tiukkaa kiinnitystä saa aikaiseksi kuin liinoilla. 

Venäjällä on kymmeniä eri kansallisuuksia. Tämä kuljettajani Aram oli siis 22-vuotias lakitieteen opiskelija, joka kesällä hankki opiskelurahoja autojobbarina. Puhelin soi koko ajan, kun asiakkaat soittelivat. Aunuksessa pyysin, että poiketaan pankkiautomaatilla. Tässä vaiheessa olin keskusteluista päätellyt, että kulmakunnan azerit olivat todella kiinteä yhteisö. Monet olivat joko läheistä tai etäistä sukua keskenään. Jos eivät olleet sukua, niin ainakin tunsivat toisiaan. Automaatilla käynnin jälkeen oma järki sanoi, että jää Aunukseen kyytiä etsimään. Oma kokemus ja maatuntemus taas sanoivat, että luota paikallisten asiantuntemukseen, joka tässä yhteydessä tarkoitti paikalliseen azeriyhteisöön luottamista. Niinpä sitten köröttelimme 30 kilometriä Aunuksesta kohti Petroskoita. Täysin väärään suuntaan! Vaan sielläpä oli Aramin sukulaisten kahvila. Sukulaiset asuvat Aunuksessa eli heti kun pyörä saatiin pois kyydistä ja tilanne selvitettyä, alkoi yksi mies soitella ympäri hyvin tuntemaansa Aunusta etsiäkseen minulle kyydin. Siinä sivussa paisteli shaslikkeja, ei kuitenkaan mitään hyviä sellaisia.

Asioiden etenemistä odotellessani tapasin kahdeksan miehisen puolalaisen motoristiryhmän. Olivat matkalla Murmanniin. Kaikilla täysin identtiset Touratec-varustellut uudet BMW GSE 1200:t, alla nappularenkaat ja edessä 1000 kilometriä hyvää asfalttitietä. Katsoessani porukkaa ja verratessani sitä itseeni, oli minulla jollakin tapaa varsin veitikat fiilikset. Mutta se siitä. Kahden tunnin, yksien maksettujen shaslikkien ja lukuisten minulle tarjottujen teekupillisten jälkeen kaveri ilmoitti, että kyyti Pitkärantaan maksaa 5000 ruplaa. Otanko. No tietysti otin ja samalla soitin Matille, että onnistuuko huomenna Pitkärannasta haku. Matti sanoi da, vaikka illasta pitkä tulisikin. Kyydin etsijälle rahaa tarjosin, mutta ei kelvannut.

Seuraava kuski oli aunuslainen rakennusmies Gennadi Patrakka, reilu kolmekymppinen Suomen sukuinen kaveri, joka kertoi, ettei juo eikä polta. Myöhemmin ihmettelin, kun mies vielä ajoi orjallisesti liikennesääntöjen mukaan, mikä on Venäjällä harvinaista. Gena kertoi, että hän tarvitsee sakkorahat itse, tupakkaa ilmankin selviää eli se on turhaa. Ja jos viinaa juo, niin talot jää rakentamatta. Tällaisia jutusteli uuden karhealla Mersun pakulla ajellessa. Ei mies suomea puhunut, mutta muisti isoisänsä syntymävuoden ja nimen. Kukaan suvusta ei tiennyt, mistä ukki oli Aunukseen tullut. Yllätykseni oli suuri, kun Suomeen tultuani löysin miehen syntymätiedot alle minuutin Suomen sukututkimusseuran Hiski-ohjelmalla. Genan ukki oli syntynyt äitini syntymäpitäjän Rautjärven naapurissa Kirvussa. Lisäksi miehen äiti oli omaa sukuaan identtinen kaima oman isoisäni äidin kanssa! Mielenkiintoisia sattumuksia.

Matkan aikana Gennadin kaveri soitti. Kuultuaan Gennadin kertomuksen tämänpäiväisestä lastista, soittaja kertoi olevansa menossa hieman edellämme Joensuuhun pakulla. Haluanko kyydin samantien kotiin? Olin tähän mennessä laskenut, että Gennadin taksa oli jotakuinkin 40 ruplaa eli euron kilometriltä. Ei kiitos. Minulle riittää, jos pääsen Pitkärantaan. Arvelin, että varmasti tulee oman kaverin kyyti halvemmaksi! Ja lisäksi ehtisin Pitkärannassa syödä hyvin ja ottaa perskännin. Kun ei ole nyt noita ajorasitteitakaan huomenna odotettavissa. Näin myös toimittiin. Kello oli noin yhdeksän illalla, kun käppäilin hotellin ravintolaan syömään. Aikaa hihnan katkeamisesta oli kulunut yhdeksän ja puoli tuntia, matkaa oli sen jälkeen taitettu kahdella autolla noin 250 kilometriä. Ei paha. Tällaisessa tilanteessa paikallisen kielen ja kulttuurin ymmärtäminen auttaa ihmeesti!

22.7.2012 Päivä 7

Päivä alkoi sateisen harmaana. Huomasin, että minulla on toimintavaihde päällä. Tekemisen puutetta. Pieni kaupunki, ei mitään nähtävää. Olen lopettanut kaksi vuotta sitten tupakoinninkin eli ei voinut edes nortille istua mihinkään. Ei sen puoleen, yllätyin itsekin kun missään vaiheessa ei edes tehnyt mieli tupakkaa. Päätin siis aikani kuluksi ryhtyä etsimään kyytiä Sortavalaan. Edullista. Varttitunti ja Enni oli taas auton lavalla. Tällä kertaa valkovenäläisen miehen kuljettama 308 Mersu. Sellaisessa kunnossa, että minä en lähtisi sillä omasta pihasta mihinkään. Sivuseisontatuen alle laitettiin vanerilevy, ettei lattiasta läpi mene. Kiinnityspisteet oli jo aikoja sitten raksittu pois. Jotenkin Enni sinne ovenkahvoihin ja saranoihin saatiin köytettyä. Sitten takaovi naurulla kiinni ja matkaan. 



Vaikka pieneltä ihmeeltä tuntuukin, niin Sortavalaanhan siitä päästiin. Enni Laatokka hotellin vartioidulle pysäköintialueelle. Tavaroille otin huoneen. Eilen olin ollut sen verran toiminta-adrenaliinin vallassa, että en muistanut, tuleeko Matti tänään vai huomenna hakemaan. Maksoin siis sekä huoneen että pysäköintipaikan. Kamat siististi huoneen nurkkaan ja kaupungille turistina odottelemaan. Aikanaan Matti saapui ja pistimme pyörän autoon. Yllätykseni oli melkoinen kun respassa Julia ystävällisesti hymyillen sanoi: Kuule biker, käydään katsomassa se huone. Jos sen on siisti, niin perutaan kaupat ja saat rahasi takaisin. Kerrankin oli hyötyä, että oli likainen ja pahalle haiseva, kun ei ollut viitsinyt käydä suihkussa. 

Kiitos Julia - Спасибо Юлия
Matka oli käytännössä tehty. Kolmen tunnin kuluttua olin kotona. Hieno reissu se oli. Onpahan taas jotakin, mistä kahvipöydässä voi puhua, jos tästä joskus vanhainkotiin pääsee. Jos kipinä syttyi, ota rohkeasti yhteyttä. Ensi vuoden matkan suunnittelu on jo alkanut. Jos sukunimi vielä sattuu olemaan Pirhonen, niin sinulla on myös puheoikeus kerhon suunnittelukokouksissa. 

Ilkka Pirhonen
President
Pirhonen RC

Epilogi

Ennin hihna on vaihdettu. Toimii taas kuin enkeli. Myynnissä kuitenkin. Ostan pienen enduron heti kun Ennin saan myytyä. Tai sitten vaihdetaan päittäin. 

12 kommenttia:

  1. Lopeta jo se rillaaminen. Kansa vaatii tarinaan jatkoa!

    VastaaPoista
  2. Maanviljelyn alennustilan taustalla on mm. Hruštšovin-aikainen teoria "toivottomista kylistä" (besperspektivnaja). Niitä tyhjennettiin, väki siirrettiin piirikeskuksiin ja suuriin kyliin ja matkat viljelyksille pitenivät niin ettei ei-mustanmullan alueen vaatimattomia satoja enää kannattanut tavoitella. Yhtä nerokasta menoa ilmenee nykyisinkin paikka paikoin...

    VastaaPoista
  3. Olihan hieno reissu! Olisi jäänyt Pannarilla ajamatta...

    VastaaPoista
  4. Aikamoista. Voi kyllä lämpimästi suositella customin vaihtamista johonkin vähän sopivampaan peliin.

    VastaaPoista
  5. Hieno reissu. Oikeassa olet, Mitä enemmän Venäjällä on, sitä vähemmän sitä voi ymmärtää. Sekin on totta, että epätoivoisissakin tilanteissa Venäjällä kaikki lopulta järjestyy.

    VastaaPoista
  6. Että semmonen seikkailu!

    - minna

    VastaaPoista
  7. Tämä kommentti on kopioitu Pohjolan kurapyöräilijöiden reissukeskustelujen Laatokka ja Ääninen osiosta. Oli ihan pakko kopioida, kun tuntui niin hyvältä lukea.
    "No voihan pirhonen,melko reissu tuollaisella laitteella.
    Haluaisin nähdä ja kuulla mihin endurolla et pääsisi..
    Hieno tarina ja hyvä päätös tuo pyörän vaihto."

    Iskä Pirhonen

    VastaaPoista
  8. Luimpas minäkin nyt kokonaan tämän matkajuttusi, seuraavaa odottellessa :) kivasti kerrot, hyvä on eläytyä mukaan :)

    VastaaPoista
  9. Seuraava reissu on taatusti erilainen! Tiet parempia.

    VastaaPoista
  10. Tervehdys!

    Olen käynyt täällä lueskelemassa blogiasi Willimiehen vinkin innoittamana. Huippua ja mahtavaa! Sinulla on sana hallussa siihen malliin, että kyllä alkoi pulssi nousta jännityksestä, kun osasit niin värikkäästi kuvailla tuota Vologdan alueen via dolorosaa. Jatkan mielenkiinnolla matkakertomustesi lukemista ja odottelen toki myös sinun versiotasi tältä uusimmalta reissultanne vuosimallia 2013. On teillä kyllä melkoinen konepyöräjengi kasassa!

    Mahtavan mukavaa loppukesää toivotellen,
    Willilady

    VastaaPoista
  11. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  12. Tästä alkoi minun tutustumiseni "Pirhosteluun"; hyvältä vaikuttaa ja junamatka Rovaniemeltä kohti Turkua ja Pöytyää taittuu liiankin nopeasti!
    Samalla siintää tulevaisuudessa oma Suuren Idän valloitus -toivottavasti jo tulevana kesänä!!!
    Kiitos blokista ja onnittelut värikkäästä kerronnasta. Tämä saa persaukseen sellaisen kutkutuksen ettei varmasti helpota kuin satulaa vasten muutaman päivän hinkkaamalla...

    VastaaPoista

Mukavahan tuo olis, jos sinullakin olisi jotakin sanottavaa!