keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Road Trip Rossia 2018 - päivä 8 ja 9, Suomeen

Pietari, Pohjolan Venetsia, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Olen asunut kahdesti elämässäni Pietarissa ja nytkin mieli olisi tehnyt jäädä vähän pidemmäksi aikaa. Toisaalta käytettävissäni olevista 14 päivästä oli käytetty jo 10 ja matkaväsymyskin painoi vähän jäsenissä, joten ei muuta kuin pikkuhiljaa kotia kohti. Navigaattorin mukaan Pietarin kehätielle ja valtatie A-121:n alkuun on matkaa keskustaan kuuluvalta ulitsa Pravdilta 26 km ja sen pitäisi taittua noin puolessa tunnissa. Käytännössä ruuhkat huomioiden aikaa saa kulumaan hyvinkin sen tunnin. Mutta kun on päästy kaupungista ulos, ei olekaan muuta kuin oikaista oikea jalka suoraksi - ainakin Nivalla.


Tie säilyi koko matkan tuollaisena kuvassa näkyvän kaltaisena erinomaisena asfalttina. Jossain vaiheessa toki kaistat vähenivät, mutta muuten taso säilyi. Pietarista Sortavalaan ajetaan uutta A-121 valtatietä pitkin. Tie on ollut rakentamisen alla jo vuosia ja sen pitäisi valmistuttuaan vuonna 2021 kulkea Laatokan länsipuolitse Petroskoihin. Valmistuttuaan tie lisää varmasti Laatokan länsipuolista liikennettä ja tuonee myös pietarilaisten datshat Laatokan rannoille. Tai lomakylät. Mistä näitä tietää. Pienet kylät jäävät kuitenkin syrjään ja minunlaiseni matkailijan on etsittävä näkemisensä valtaväylän sivusta. Samalla häipyy myös alueen suomalaisuus näkymättömiin. 

Periaatteessa olisin ihan hyvin ehtinyt tänään jo kotiinkin, mutta ystävälläni Willimiehellä oli Willimiehen jäljillä -blogissaan Metsäpirtissä yksi vähän hankalampi kohde, jonka päätin käydä etsimässä. Niinpä luiskahdin pois valtatieltä ja suuntasin kohti Rautua ja Metsäpirttiä. Tarkoitus oli kuvata Larin Parasken haudalla oleva muistomerkki. Homman piti olla helppo juttu. Sen kun menen kylään ja kysyn, missä se on. Vaan kun kylässä ei ollut minkäänlaista hautausmaata! Ensin paikallinen mies neuvoi minut Metsäpirtin kirkolle. Totesin paikan vääräksi ja muutaman kuvan otettuani palasin äskeiseen kylään. Äskeinen mies oli siirtynyt puolen kilometrin päähän toisen talon pihaan autoaan kiillottamaan. Pysähdyin, ja kun aikamme keskusteltiin, niin kaverilla syttyi lamppu. Näytti kädellään metsään ja totesi, että toki, tuossa kilometrin päässä on hautausmaa, mutta sinne ei tästä mene suoraan tietä. Täytyy kiertää 13 kilometriä Raudun kautta. Ja minä sen kun kiittelin ja suorin itseni matkaan. Paikka oli oikea, Larin Paraske paikallaan.


Tässä vaiheessa päivä oli ehtinyt jo sen verran pitkälle, että päätin viettää vielä yhden yön Venäjällä. Booking.comilla buukkasin itselleni Käkisalmesta Samaja Ladoga -lomakylästä saunallisen mökin. Lähdin ajelemaan kohti Käkisalmea. Valtatie A-121:n remontti on vielä Kiviniemen eli Losevon kohdalta hieman kesken, mutta tämä ei matkantekoa isommin vielä häirinnyt. Sen sijaan Sakkolan eli Gromovon jälkeen ja Pyhäjärven eli Otradnojen kohdalla oli aikamoista rakentelua vielä kesken, sillä pahimmillaan jono seisoi 15-20 minuuttia! Käkisalmeen kuitenkin pääsin. Kävin syömässä paikallisessa pikkuravintolassa. Yleensä käytän melko paljon matkoillani pankkikorttia, mutta Samaja Ladokassa on sen verran olematon nettiyhteys, että parempi varustaa aina käteistä mökin maksuun. Siis pankkiautomaatillakin piti pyörähtää.

Minulla on näillä reissuillani sellainen kohtuullisuus-periaate alkoholin käytön suhteen. Illalla voi ottaa oluen tai pari, tai muutaman snapsin. Ilman isompia juopumisia. Matka ei nimittäin etene, jos täytyy aamulla ajokuntoa odotella. Ja toisaalta pitkinä ajopäivinä on mukavampi olla kaikin puolin kunnossa, jaksaa paremmin. Kun on tällainen sosiaalinen luonne kuten minä, on Venäjällä aina vaarana sotkeentua milloin minkäkin laisiin shashlik-bileisiin, ja niissä juopuu. Siksi tällainen selkeä päätös on paikallaan. Näistä illanistujaiskutsuista on välillä vaikea kieltäytyä, mutta olen kehittynyt aikamoiseksi virtuoosiksi. Kieltäytymisistäkin on monta hyvää muistoa! Toisaalta, olen pitänyt periaatteeni myös sen, että kun kerran lomalla ollaan, niin joka reissulla on yksi perskännikin otettava. Paras perskännimuisto on muuten 2016 Vienan matkaltani, mutta se onkin jo oma tarinansa. Soitin ystävälleni Nikolaille ja kutsuin hänet saunomaan lomakylään. Seuraavaksi kävin hakemassa shashlikki-lihat ja saunajuomaa. Siinähän se ilta meni kauniin Laatokan rannalla grillaillessa, saunoessa ja juopotellessa. Vähän tuli maailmakin paremmaksi.


Iän myötä sitä oppii näköjään tuntemaan omat rajansa, sillä yhdeksäs päivä valkeni kauniin aurinkoisena ilman fyysisiä oireita edellisen illan saunomisesta. Rauhallisen liikkeellelähdön johdosta matka kohti Koti-Suomea alkoi vasta vähän ennen puoltapäivää. Eipähän siinä mitään kiirettä ollutkaan. Tie jatkui hyväkuntoisena. Uuden tien rakentaminen on  menossa Lahdenpohjaa ennen sijaitsevassa Ihalassa. Sekään ei käytännössä matkantekoa hidastanut ja pian olinkin
Sortavalassa. Tarkoitukseni oli käydä ostamassa joitakin varaosia kotiin vietäväksi, mutta niitä oli tullut matkan varrella jo osteltua niin paljon, että jätin koko ajatuksen pois mielestäni. Ei muuta kuin suoraan rajalle. Yli ja kotiin. Matka oli tehty.

Laatokan lahdelmat ovat kauniita Käkisalmen ja Sortavalan välillä
Matkaa kertyi kahdeksantena päivänä noin 240 km, yhteensä 3047 km. Bensaa tankkasin 0 litraa, yhteensä 388 litraa. Rahana 4506 ruplaa eli 60,90 euroa, yhteensä 16004 ruplaa ja 216 euroa. Majoitus maksoi tänään 2000 ruplaa eli pyöreästi 27 euroa, yhteensä 5800 ruplaa ja 78 euroa. Kokonaiskustannukset ilman ruokaa ja juomisia 294 euroa. Autoa ei tänään tarvinnut korjata. Yhteensä siihen on mennyt 53040 ruplaa eli noin 716 euroa. 

Kartta kahdeksantena päivänä kuljetusta matkasta löytyy tästä linkistä

Viimeiselle päivälle jäi kulkemista 270 km eli yhteensä matkaa kertyi 3317 km. Bensaa tankkasin kotimatkalla 53 litraa, yhteensä 441 litraa. Näyttäisi tekevän keskikulutuksena 13,3 l/100 km. Aikamoinen bensasyöppö tuo Niva, mutta olihan menokin välillä aika hurjaa ja laskelma varsin suuntaa antava. Rahana viimeisen päivän bensat tekivät 2140 ruplaa eli 28,90 euroa, koko reissulla bensaan paloi yhteensä 18144 ruplaa ja 245 euroa. Majoituksesta selvisin yhteensä 5800 ruplalla eli 78 eurolla. Jos en olisi yöpynyt niin paljoa kavereiden luona, olisi majoituskulut jotakuinkin tuplaantuneet. Näin ollen kokonaiskustannukset ilman ruokaa ja juomisia jäivät 323 euroon. Auton korjaus matkan varrella aiheutti 53040 ruplan eli noin 716 euron ylimääräisen lisäkulun.  Kun kotona tiliotteelta katsoin matkan aikaiset kulut, niin ilman auton korjauksia rahaa paloi autoremontit pois lukien 608 euroa eli vajaa 70 euroa per päivä. Että tällaista on reissaaminen Venäjällä. Halpaa, mutta aina kannattaa budjettia suunnitellessa pitää tonnin parin vara, että pääsee pois. Ja että saa auton myös pois. 

Viimeisen päivän reitti löytyy täältä.

Ja encorena tulee vielä video siitä, kun Svetlana ja Leena syövät ruotsalaista hapansilakkaa. Pitää vain tekstitys tehdä ensiksi.


keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Road Trip Rossia 2018 - päivä 7, Pietari

Tiistai aukesi aikaisella herätyksellä, sillä tarkoitus oli siirtyä Vologdasta suoraan Pietariin. Navigaattorin mukaan lähes yhdeksän tuntia ja 660 kilometriä. Käytännössä matkaan menisi nähtävästi aikaa lähemmäs 12 tuntia. Eli kuuden jälkeen soi herätys. Nopea aamupala ja kamat autoon. Pieni pakkanen oli yöllä vetänyt auton ikkunat huurteeseen ja talven ensimmäiset kuuran rapsuttelut olivat tosiasia. Sergei oli oikeassa, kun tarjosi opastusta ulos kaupungista vähäruuhkaisia reittejä pitkin. Aikaa meni niilläkin, mutta vihdoin olimme Pietariin johtavan tien varrella sijaitsevalla huoltiksella. Tankkaus, iso kuppi kahvia autoon mukaan, hyvästelyt, ja matka voi alkaa.

Aurinko hyväili kulkijaa. Olen liikkunut tosi paljon Karjalan ja Leningradin alueen teillä ja muodostanut niiden perusteella mielikuvan maan tieverkosta. Päätiet ovat hyviä ja mitä syrjäisemmille seuduille mennään, niin sitä huonommaksi muuttuu tie. Tällaisella road tripillä, jossa ajetaan älyttömän pitkiä päivämatkoja täytyy pitäytyä pois ihan syrjäisimmiltä reiteiltä, kuten olen jo kertonutkin. Ja päätiet! Ne ovat ihan älyttömän hyväkuntoisia. Sanoisin, että Venäjälle kannattaa lähteä millä tahansa kunnossa olevalla autolla automatkalle. Ainakaan teiden kuntoa ei kannata epäillä. On vain valittava kohteet, joissa haluaa käydä. Sitten ei muuta kuin päivä pari helvetinmoista ajoa, sillä välimatkat ovat pitkiä. Ja reilusti aikaa oleiluun sitten matkakohteessa. Vologda ja Novgorod ovat oivia kohteita järkevän matkan päässä. Eli yksin tein sanottuna, tie koko Vologdan ja Pietarin väliselle matkalle on kuvattu neljällä sanalla: erittäin hyvä koko matkan.

Pieni sana Nivasta. Varmasti hyvien asfalttiteiden ajeluun on monia paljon parempiakin autoja. Minä kuitenkin tykkään aina käyvä joissain aivan mahdottoman tien takana olevissa paikoissa, ja silloin Niva on hyvä, kun sillä pääsee käytännössä sinne minne tarvitsee. Mutta toinen ja varsinainen syy on huoltovarmuus. Minulla ei ole varaa uudehkoihin autoihin, joten Nivaa vastaava länsiauto hinnaltaan olisi joku 80-90 -lukujen vaihteen japsiauto. Ja siihen kun tulee joku vika 2000 kilometriä rajan takana, niin varaosien saanti ei ole ollenkaan taattu. Uusiin autoihin kyllä alkaa nykyään löytyä ainakin muutaman päivän tilausajalla vaikka mitä. Ja nykyaikaisten autojen tekniikka on sen verran monimutkaista, että sitä on hankala tien varressa tai parkkipaikoilla korjata. Nivaan sen sijaan löytyy, jos ei itse osaa tai halua tehdä remonttia, remonttitaitoinen mies käytännössä kaikista kylistä, missä on miehiä. Ja osat saa vaikka ajossa olevasta autosta, kun on rahaa mukana. Eli huoltovarmuus saa minut ajamaan Nivalla. Nyt kuitenkin tätä ominaisuutta kokeiltiin enemmän kuin yhdelle reissulle olisi ollut tarpeen. Ja eilinen huolto oli kyllä jäänyt luvalla sanoen kesken. Se kardaanin ristikko ravisti tien päällä niin paljon, että ihan oli kuin olisi vibraattori housussa ajellut. Reilun puolen tunnin homma, kun auto on pukilla, niin miksi ihmeessä eivät tehneet sitäkin. No, nyt se ravisti. En käänny takaisin. Ajan jyrinää kuunnellen niin kauan, että näen varaosaliikkeen. 90 kilometriä siihen meni. Sitten tuli Sheksnan kaupunkimainen taajama ja siellä oli ihan tien varressa ristikkonivel. Myyjän kysymykseen, onko kyseessä uuden vai vanhan mallin ristikko,  jouduin vastaamaan, että ei mitään hajua. On kuulemma tapin paksuudessa ero. Vaistolla otin vanhemman mallin. Myyjä avuliaasti soitti kolmen kilometrin päässä olevalle korjaamolle, jossa lupasivat ristikon vaihtaa.  Neuvoi vielä tienkin.

Korjaamola sitten ensimmäiseksi kardaanin irroituksen jälkeen todettiin minulla olevan väärän mallinen ristikko. Olisi pitänyt sittenkin valita uudempi malli. No, asentaja ystävällisesti käytti minut vaihtamassa oikean osan ja sitten homma hoituikin varsin joutuisasti. Hintaa tälle pysähdykselle tuli 15 euroa. Mutta nyt alkoi matka joutua. Eikä ollut ylimääräisiä ääniä. Se "pyöränlaakerikin" lopetti ääntelemästä. Ilmeni nimittäin, että olimme tehneet virhediagnoosin. Kun korjaamolla kunntelivat ajon aikaisia ääniä, niin autossa oli vain 260 km ajettu jakolaatikko. Ja nämä venäläiset rattaita sisältävät voimansiirron osat pitävät uutuuttaan aikamoista rallatusta, ennen kuin muotoutuvat lopulliseen muotoonsa. Niin myös tämä jakolaatikkoni, jonka äänen virheellisesti tulkitsimme kuuluneen pyörän laakerista. Sinänsä outoa, että ammattimiehet menivät tähän retkuun. 350 kilometrin ajon jälkeen ääni kuitenkin katosi, ja siinä vaiheessa tajusin, mistä se oli johtunut.

Kuten jo aiemmin olen todennut, en kuulu venäläisten tienvarsiruokaloiden fanikaartiin. Nyt kuitenkin tuli löydettyä pohjanoteeraus. Kaverit olivat neuvoneet, että Vologdan ja Leningradin alueiden rajalla on kahvila-ruokala Nashi, josta saa hyvää kunnon ruokaa. Ei tarvitse huoltisten hampurilaisia ja sipsejä syödä. No sinnenhän minä menin. Piha täynnä autoja. Jokunen rekkakin. Tämä on varmasti kelpo paikka, ajattelin astellessani sisään. Ruuat olivat hyvin nätisti esille laitettu vitriinin kuuma-altaissa oleviin kaukaloihin, joista henkilökunta sitten annoksen annostelivat ostajan toiveiden mukaan. Tähän saakka kaikki meni ihan ok, mutta kun sain maksettua annokseni, myyjä nykäisi lautasen mukaansa ja kiikutti sen kolmeksi minuutiksi mikroon. Silloin tajusin, että kuuma-altaat eivät olleet päällä ja kaikki esillä oleva ruoka oli tehty huomattavasti aikaisemmin aamulla ja oli nyt ihan kylmää. Eikä se siellä mikrossa kunnolla kerinnyt kuumentua - lämpisi korkeintaan. Ja vaikka olisin saanut ruuat ihan heti valmistamisen jälkeenkin, niin voin sanoa, että ei varmasti olisi ollut mikään kulinaristinen nautinto. No, nyt tuli sitten nälissään syötyä ihan paskaa ruokaa. Aloin jo odottaa kotiin pääsyä ja suomalaista ravintolaa. Älkääkä tulko sanomaan, että ne piiraat ovat herkullisia. Eivät ole!

Suomalaisia rekkoja näin Vologdaan tullessani yhden, mutta tänään näin suomeen menevän rekan! Viitisenkymmentä kilometriä ennen Tihvinää on Chudtsin kylä ja kylän kohdalla aivan valtatien varressa saksalaisen Mayr Melnhof Holzin saha. Pysähdyin ihmettelemään varastokentällä olevia aivan mustia puita ja samalla ottamaan valokuvia entiselle kollegalleni Luonnonvarakeskuksessa. Taakseni pysähtyi sahalta lähtevä rekka ilmeisesti odottamaan toista rekkaa matkakaveriksi. Minä häntä jututtamaan. Ilmeni, että hakerekka on menossa Lappeenrantaan, Kaukaalle UPM:n tehtaille. Sinne on kuitenkin matkaa kylästä himpun vajaa 500 kilometriä! Aika kaukaa kannattaa haketta kuskata.

Monennäköistä kylää ja taajamaa näkyi tieltä. Ja moneen olisi ollut mukava poiketa, mutta kuten alussa totesin, tämä on automatka eikä mitään patsaiden taivastelua. Minulle ennestään nimeltään tunnettu kaupunki oli Tserepovets. Näkyi arviolta kymmenen kilometrin päässä tiestä. Yleensäkin maasto on näillä main aika avaraa, laakeaa ja tasaista, joten jos jotain horisontin tällä puolen oli, niin ainakin savupiiput näkyivät. Toinen tuttu paikka oli Tihvinä. Se on jotenkin jostain koulukirjasta jäänyt niin voimakkaana mieleen, että olen siellä jo vuosia halunnut käydä. Nyt kaupunki jäi vain kolmen kilometrin päähän valtatiestä, joten päätin käydä tutustumassa paikalliseen postiin ottamalla jo tavaksi tulleen "nolla kilometriä" -minuskan eli -selfien. Tulipahan samalla vähän nähtyä kaupunkia, kun navigaattori ohjasi perille suorinta tietä eikä pääväyliä pitkin.

Minuska Tihvinän postin ovella
Tihvinä on noin 600 vuotta vanha 60 000 asukkaan teollisuuskaupunki. Wikipedia kertoo Tihvinästä: "Kaupungin tärkein nähtävyys on vuonna 1560 perustettu Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostari, jossa säilytetään kuuluisaa Tihvinän Jumalanäidin ikonia. Etupäässä puusta rakennetussa vanhassa kaupungissa on Kristuksen kirkastuksen katedraali, vanha hotellirakennus ja kauppahalli. Kaupungissa toimii historiallinen museo ja Tihvinässä syntyneelle säveltäjä Nikolai Rimski-Korsakoville omistettu kotimuseo. Vuosittain järjestetään lasten taidefestivaali sekä syyskuinen jazz-tapahtuma. Tihvinän suomalainen ystävyyskaupunki on Imatra." Tuolla jazz-tapahtumassa olisi joskus mukava käydä. 

Minun matkani jatkui ilman isompia kaupunkiin tutustumisia. Aika oli kulunut rattoisasti ja pian Tihvinän jälkeen alkoi iltakin pimetä. Vaan mikäs tässä oli ajellessa. Auto kunnossa ja hyrrää kuin vanha kollikissa. Ja tie oli samanlaista hyvää asfalttia kuin oli koko päivän ollutkin. Jossain kohtaa Tihvinän jälkeen, olisikohan ollut Podborjen tai Besovkan kohdilla, linja-autopysäkillä seisoi nainen lepattavassa takissaan nyssäköiden kanssa huitoi pysähtymään. No sen, että sain oven auki, niin alkoi hirmuinen selitys. Kurttunaamainen huivipäinen nainen oli sanojensa mukaan mökiltä tulossa ja myöhästyi linja-autosta. Pietariin pitäisi päästä. Lupasin viedä. Vuolaasti kiittelevän puhetulvan seassa kysyi, että kun hänellä olisi nämä kissatkin. Toinen tuossa toisessa kassissa ja toinen täällä takin alla. Odotin jo, että seuraavaksi kysyy, että laitanko luutani katolle vai voinko ottaa senkin sisälle. Eihän siinä mitään. Ilta oli pimentynyt siinä määrin, että pian olisi täysin pimeää ja varmasti Novaja Ladogan jälkeen ei olisi enää maisemien katselusta toivoakaan. Ja silloin juttukaveri olisi oikein mukava olemassa. 

Minulla alkoi mieli tehdä kahvia. Muutamaan paikkaan poikkesin, mutta eipä ollut tienvarsipaikoissa tarjolla. Kyytiläiseni puhua pulputti koko ajan. Kertoi olevansa yliopistonlehtori Pietarista. Eläkkeellä kvanttifysiikan professorin virasta. Suuren suurta epäilystäni hieman hälvensi se, että hän puhui todella hyvää englantia, mikä yli 60-vuotiaiden ihmisten keskuudessa ei ole Venäjällä kovin yleistä. Matka jatkui mummon kertoillessa kansainvälisistä projekteistaan, jotka olivat vieneet hänet joskus ulkomaillekin. Uuden Laatokan kohdalla saavuimme valtatielle R-21 eli kansainvälisesti E-105 Pietarista Muurmanskiin. Ja lopultakin pimeys valtasi tienoon. Ajaminen muuttui tylsäksi. Onneksi oli tuo hyvä juttukaveri. Minun ei tarvinnut muuta kuin silloin tällöin myötäillä. Pian löytyi myös kahvipaikka. Kyllä tuntui hyvältä. 

Professori oli menossa aivan toiselle laidalle Pietaria kuin minä, joten päädyin viemään hänet Moskova-hotellin viereiselle Ploshad Aleksandra Nevskovo 1:n metroasemalle. Eli pysähdys kadun oikeaan laitaan, mummo ulos ja liikkeelle. Tämä on periaatteessa yksinkertaista, mutta kun minun piti lähteä ajamaan Nevan rannalla kulkevaa Obohovski oboroni valtakatua pitkin. Ja tämä taas vaati ensin siirtymään alkuillan ruuhkassa 50 metrin matkalla kuusikaistaisen kadun oikeasta reunasta vasemmalle kaistalle, sitten U-käännös ja lopuksi vielä siirtyminen uudelleen oikeanpuoleiselle kaistalle. Tämä vaati pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä. Mutta loppujen lopuksi aina löytyi joku, joka antoi reilusti tietä. Tästä minä pidän Pietarin liikenteessä. Joustavuudesta. Mutta nyt oli matkaa jäljellä enää muutama kilometri Ulitsa Pravdylle. Kello oli 20.30, kun astuin ovesta Ozerskajan kvartiiraan eli asuntoon. Päivälle oli syntynyt mittaa 13 tuntia.

Matkaa kertyi tänään noin 660 km, yhteensä 2807 km. Bensaa tankkasin 108 litraa, yhteensä 388 litraa. Rahana 4506 ruplaa eli 60,90 euroa, yhteensä 16004 ruplaa ja 216 euroa. Majoitus maksoi tänään 0 ruplaa eli pyöreästi 0 euroa, yhteensä 3800 ruplaa ja 51 euroa. Kokonaiskustannukset ilman ruokaa ja juomisia 267 euroa. Ja ylimääräiseen auton korjaamiseen meni vielä tuo 1040 ruplaa eli 14 euroa. Yhteensä 53040 ruplaa eli noin 716 euroa. 

Tänään kuljetun matkareitin näet, kun klikkaat tästä linkistä.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Road Trip Rossia 2018 - päivä 6, Vologda 2.0

Maanantai. Nukuin pitkään. Ja löhöilin sängyssä kaikessa rauhassa lähes tunnin ennen ylösnousua. Tämä on minulle luksusta ja yksi syy näiden retkien tekoon. Nimittäin silloin, kun minulla on normaali arki päällä, niin toimin vaimoni omaishoitajana ja koko elämä menee ikään kuin toisen ihmisen rytmissä. Asiat tehdään silloin, kun niitä täytyy tehdä. Reissussa tarvitsee vastata vain itsestä. Sergein vaimon laittaman aamiaisen jälkeen heräilin vielä hetken, ennen kuin oli liikkeelle lähdön aika.

Korjaamolta olivat luvanneet soittaa, kun on valmista. Alustava arvio oli, että noin viiden maissa alkaisi olla osat kasassa. Tämän päiväinen oleskeluni tuli isäntäväellenikin uutena juttuna, sillä alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti lähteä heti aamusta ajelemaan kohti Pietaria. Niinpä heillä oli joitain omia asioita hoidettavana, joihin minä katsoin parhaimmaksi olla tarjoutumatta mukaan. Sen sijaan kaivoin netin syövereistä paikallisen crossfit-salin numeron. Olen nimittäin neljä vuotta käynyt Joensuussa salilla. Aluksi crossfitissa, sittemmin lisenssiasioiden muututtua crosstrainingissa. Sama asia tuntuu olevan, ehkä tavoitteet hieman erilaiset. Sali on säilynyt kaikki vuodet samana. Soitin salille, jossa tyttö ei aluksi uskaltanut oikein sanoa mitään järkevää. Vihdoin päätyi antamaan luurin crossfit-valmentajalle. Selitin kuka olen ja mitä olen harrastanut. Tarvitsisin luvan tulla heidä salille ja käyttää välineitä. Ohjelma minulla on itselläni, enkä tarvitse ohjausta. Homma oli sillä selvä. Terve tuloa.

Kaivoin ensimmäistä kertaa mukana olleen treenikassin esille ja suunnisti Sergein matkassa salille. Mennessä kävimme vilkaisemasa matkan varrella olevasta korjaamosta, mikä on Nivan tilanne.

Keskenhän tuo oli, mutta asentaja oli positiivisella mielellä, että kyllä tämä tästä iltaan mennessä hoituu. Kuulemma niin vanha auto, että oli ihan sen takia mukava rassailla, kun paikallisilla ei moisia vanhuksia enää ole. No, kehu se oli tuokin. Vittuiluna en osannut ottaa. Asentaja jatkoi töitään. Sergei häipyi asioilleen ja minä salille.

Olikin todella hieno ja ajanmukainen sali. Itselläni oli ohjelmassa harjoitus, joka sisälti takakyykkyjä tietyillä painoilla. Minulla se tarkoitti vajaata sataa kiloa. Ja aina kuuden sarja, ja sitten hetki huilia. Ihmeissäni katselin, kun vieressä kaveri veteli samaa liikettä. Kymmenen sarjoja 180 kilolla. Ja pituutta ei äijällä ollut kuin reilut 160 senttiä! Totesin mielessäni, että onpa salilla kova taso. No, tietäähän minut. En osaa olla hiljaa missään, ja kun olimme saaneet treenimme tehtyä, iskeydyin voimanpesän kanssa juttusille. Ilmeni, että hän on Venäjän voimannoston parhaimmistoa! Ei ihme, että puntti nousi.

 

Treenin jälkeen oli mahtava olo! Ikään kuin kaikki se kuona, joka oli kertynyt elimistöön viiden päivän autossa istumisen aikana, olisi tullut kerralla pyyhkäistyksi pois. Sovittuna aikana Segrei tuli noutamaan minua. Kävimme vielä tutustumassa yhteen museoon. Tällä kertaa niin sanottuun Samarinin taloon, jossa oli ennen vallankumousta asunut hetken aikaa sosialistisen Neuvostoliiton rakentaja, Leninin sisko, Maria Uljanova. Eihän siellä Uljanovasta ollut paljon mitään, mutta entisajoista kylläkin. Minusta mielenkiintoisin vekotin oli venäläinen versio risuäkeestä.


Vai oisko ollut joku muu vekotin... En älynnyt lukea tuota lappua, siinähän se olisi kerrottu! Eteenpäin elävän mieli, kun oli vielä aikaa tapettavana. Olin siinä määrin paljon ylistänyt Sergeille Vologdan siisteyttä, että hän vei minut kiertoajelulle rähjä-Vologdaan eli esikaupunkialueille. Ihan samanlaista, kuin Petroskoin laitakaupungilla. Eihän siinä mitään, maassa maan tavalla. Vihdoin alkoi hämärtää kuuden jälkeen, eikä soittoa vaan kuulunut. Minun pinna ei enää pitänyt odotella. Suunnistimme korjaamolle, jossa huoltopäällikkö ilmoittikin, että juuri on saatu auto valmiiksi. Työn vastaanottotilassa kaikki kolme muuta henkilöä istuivat tietokoneidensa ääressä näennäisen keskittyneinä omiin hommiinsa. Huoltopäällikkö totesi, että enää tarvitsee vanhat osat kerätä sinulle talteen, niin pääset lähtemään. Totesin, että paskaa en ala varastoimaan ja kuljettelemaan. Laita roskiin vaan. Kaikki paikalla olleet tyrskähtivät nauruun. Sergei jälkeenpäin selitti, että oli täysin odotusten vastaista, että ulkomaalainen osasi moisen ilmaisun. No, jostain tuo oli mieleen tarttunut.

Maksoin 31000 ruplan eli 420 euron laskun sydän verta itkien. Ei sen puoleen, korjaaminen oli se halvin vaihtoehto. Huoltopäällikkö selitti Sergeille, että on niin mukavan välitön ja avoin kaveri, että annan tonnin alennusta. Suomessa sanovat eteläkarjalaiseksi höpöttäjäksi, Venäjällä ne on arvossaan. Rahaa se on 15 euroakin! Asentaja vielä selitti, että kardaanin ristikko pitäisi vaihtaa, mutta ei enää ehtinyt. Toivottavasti pääset Suomeen. Niin, ja vaikuttaisi, kuin pyörän laakeri vielä pitäisi mekkalaa. Toivottavasti ei poksahda ennen kotiin pääsyäsi. Ehdin ajaa kilometrin, kun puhelin soi. Tule takaisin! Auton alle jäi iso lätäkkö vaihteistoöljyä, kun lähdit. Pitää tarkistaa, että tuliko Nivasta. Ei muuta kuin takaisin ja auto pukille. Diagnoosi: joka paikassa on kuivaa, eli öljy on peräisin jostakin toisesta autosta. Hieno juttu! Syömään ja nukkumaan. Tämä päivä oli tässä.


Matkaa ei tehty tänään yhtään, yhteensä 2147 km. Bensaa bensaa ei tankkailtu, yhteensä 280 litraa. Rahaakaan ei palanut, yhteensä 11498 ruplaa ja 155 euroa. Majoitus maksoi tänään 0 ruplaa eli pyöreästi 0 euroa, yhteensä 3800 ruplaa ja 51 euroa. Kokonaiskustannukset ilman ruokaa ja juomisia 206 euroa. Ja ylimääräiseen auton korjaamiseen meni noin 31000 ruplaa eli 420 euroa. Yhteensä 52000 ruplaa eli noin 700 euroa. En taida kotona mainita kustannuksista mitään.



lauantai 3. marraskuuta 2018

Road Trip Rossia 2018 - päivä 5, Vologda

Aamu valkeni Vologdassa aurinkoisena. Vähän evästä rinnan alle ja autolle huoltoa etsimään. Vologdassa en majoittunut hotelliin, vaan aiemmilla retkilläni tutustumani kaverini Sergein luo. Nyt tästä ratkaisusta oli melkoista hyötyä. Minä olin nähnyt kaupunkiin tullessani Lada-keskuksen, josta arvelin löytyvän apua. Ja niinhän tuo netti näytti, että auki on myös sunnuntaina. No, paikallinen näkemys asiaan oli, että ei kannata maksaa merkkihuollon kalliita hintoja. Mennään tuohon muutaman kilometrin päähän, missä on hyvä huoltokorjaamo, mutta edulliset hinnat. Enhän minä vastaan laittanut, kun rahan säästöä oli luvassa. Puhelinsoitto, ja sain ajan tulla yhdeltä, niin tutkitaan. Eihän siinä mikä auttanut, vaikka itse mielellään olisi lähtenyt heti viemään. Niinpä ajelimme puolen päivän jälkeen parin kilometrin päähän Leningradskaja ulitsa 55:ssä sijaitsevaan KURS AVTOon.



Ystävällinen huoltopäälikkö toivotti minut tervetulleeksi. Kertoi edellisenä kesänä auttaneensa kielitaidotonta suomalaista motoristi teknisten ongelmien kanssa. En siis ollut ensimmäinen suomalainen paikassa, mutta ensimmäinen suomalainen, joka ilman isompia käsillä puhumisia osasi selittää, missä olisi vikaa. Kerroin tapahtuneet ja epäilykseni vaihdelaatikkoviasta. Samalla oli puhetta, että myös kytkin vaihdetaan yksillä availuilla. Huoltopäällikkö kuitenkin toppuutteli minua. Ensin tutkimme, missä vika. Sitten soitamme sinulle ja sovimme toimenpiteistä. Tämähän sopi minulle. Läksi Sergein kanssa kaupungille leikkimään turistia. Tai oikeastaan ei minun tarvinnut leikkiä.

Vologda on yli 300 000 asukkaan erilaisten liikennemuotojen risteyskaupunki. Sen  tärkeimmät teollisuudenalat ovat rautatiekalusto-, kone-, paperi-, puu-, nahka-, pellava-, alkoholi- ja elintarviketeollisuus. Vologda osaltaan vahvistaa näkemystäni siitä, että Venäjällä kaikkein rähjäisimmät kaupungit on ripoteltu maan rajoille. Vologda on nimittäin varsin siisti ja nätti kaupunki. Sillä tavalla se, monen muun venäläisen kaupungin tapaan, eroaa suomalaisista, että kaupungin keskustaa ei suomalainen oikein keskustaksi tunnista. Meillä on aina se pääkatu, jonka varrella on tiheään sijoittuneena vaikka minkälaista liiketoimintaa. Vologdasta en tällaista löytänyt, vaan minulle esitelty keskusta oli avara ja puistomainen.

Kaupungissa on paljon vanhaa rakennuskantaa. Minulle esiteltyjä nähtävyyksiä olivat Sofian kirkko ja Vologdan Kreml. Ja tietysi pääposti. Vologdassa pääpostin oven pielessä oli oikein 0 km -tolppa välimatkojen mittaajia helpottamassa! Kaupungin läpi virtaavan Vologda-joen rannalla oleva Park Mira eli Rauhanpuisto on kaupunkilaisten sekä kesäisin myös turistien suosima ulkoilualue. Puistossa on myös lukuisia muistomerkkejä kertomassa kaupungin historiasta. On kaupungin perustamisen 800 vuotisjuhlan kunniaksi pystytetty kivipaasi, kaupungin kuuluisimman runoilijan patsas, neuvostoaikana tuhotun kirkon raunioille pystytetty matkamiehen risti ja niin edelleen. Ja tietysi ikuinen tuli sotasankarien muistomerkillä.

Minusta kuitenkin puiston hienoin nähtävyys oli penkki, jonka selkänojassa luki raudasta taotuin kirjaimin "Istahdetaan ookkaamaan". Venäjänkielessä on murteita kuten kaikissa muissakin kielissä. Yksi murteita erottava tekijä on painoton o. Toisissa murteissa se lausutaan aana, toisissa oona. Aana lausuvat aakkaavat, ja oona lausuvat ookkaavat. Vologdassa ookataan. Ennen kuin ehdimme siirtyä ohjelmassa ruuan etsintään soitti huoltopäällikkö: Vaihdelaatikko ja kytkin ovat kunnossa, niitä ei tarvitse korjata. Sen verran paljon muuta laitettavaa, että tule käymään paikan päällä. Leningradskajalle päästyäni tuomio oli aika karu: etupäästä toisen vetoakselin murrosnivel lopussa, vetoakselin stefa vuotanut siinä määrin, että ainakin nyt on etuperä öljytön (sen takia se sitten rallatti!), iskarit loppu ja sitten niistä etuperän neljästä kiinnityspultista kaksi oli tippunut tielle, ja jäljellä olevat olivat enää hyvin löysästi kiinni! Kustannusarvio 31000 ruplaa eli 420 euroa. Ei ollut Ilkalla vaihtoehtoja. Laittakaa kuntoon. Asia selvisi, ja auton saa kuulemma maanantaina illan suussa. 22 000 ruplaa eli noin 300 euroa piti maksaa ennakkomaksua. Poistuin pizzalle - tämän retken parasta ruokaa!



Vologdassa on paljon museoita, joissa saisi vietettyä useammankin päivän. Minä kävin vielä ruokailun jälkeen tutustumassa Vologdan valtiolliseen arkkitehtoonis-historialliseen- ja taidemuseoon. Hirmu huono käännös, mutta yhdestä museosta kyse. Kyllä näissä aina kannattaa käydä. Museon jälkeen olikin jo aika painua Sergein luo iltaa istumaan. Tämä päivä oli tässä.