Road Trip Rossia 2018 - päivä 7, Pietari

Tiistai aukesi aikaisella herätyksellä, sillä tarkoitus oli siirtyä Vologdasta suoraan Pietariin. Navigaattorin mukaan lähes yhdeksän tuntia ja 660 kilometriä. Käytännössä matkaan menisi nähtävästi aikaa lähemmäs 12 tuntia. Eli kuuden jälkeen soi herätys. Nopea aamupala ja kamat autoon. Pieni pakkanen oli yöllä vetänyt auton ikkunat huurteeseen ja talven ensimmäiset kuuran rapsuttelut olivat tosiasia. Sergei oli oikeassa, kun tarjosi opastusta ulos kaupungista vähäruuhkaisia reittejä pitkin. Aikaa meni niilläkin, mutta vihdoin olimme Pietariin johtavan tien varrella sijaitsevalla huoltiksella. Tankkaus, iso kuppi kahvia autoon mukaan, hyvästelyt, ja matka voi alkaa.

Aurinko hyväili kulkijaa. Olen liikkunut tosi paljon Karjalan ja Leningradin alueen teillä ja muodostanut niiden perusteella mielikuvan maan tieverkosta. Päätiet ovat hyviä ja mitä syrjäisemmille seuduille mennään, niin sitä huonommaksi muuttuu tie. Tällaisella road tripillä, jossa ajetaan älyttömän pitkiä päivämatkoja täytyy pitäytyä pois ihan syrjäisimmiltä reiteiltä, kuten olen jo kertonutkin. Ja päätiet! Ne ovat ihan älyttömän hyväkuntoisia. Sanoisin, että Venäjälle kannattaa lähteä millä tahansa kunnossa olevalla autolla automatkalle. Ainakaan teiden kuntoa ei kannata epäillä. On vain valittava kohteet, joissa haluaa käydä. Sitten ei muuta kuin päivä pari helvetinmoista ajoa, sillä välimatkat ovat pitkiä. Ja reilusti aikaa oleiluun sitten matkakohteessa. Vologda ja Novgorod ovat oivia kohteita järkevän matkan päässä. Eli yksin tein sanottuna, tie koko Vologdan ja Pietarin väliselle matkalle on kuvattu neljällä sanalla: erittäin hyvä koko matkan.

Pieni sana Nivasta. Varmasti hyvien asfalttiteiden ajeluun on monia paljon parempiakin autoja. Minä kuitenkin tykkään aina käyvä joissain aivan mahdottoman tien takana olevissa paikoissa, ja silloin Niva on hyvä, kun sillä pääsee käytännössä sinne minne tarvitsee. Mutta toinen ja varsinainen syy on huoltovarmuus. Minulla ei ole varaa uudehkoihin autoihin, joten Nivaa vastaava länsiauto hinnaltaan olisi joku 80-90 -lukujen vaihteen japsiauto. Ja siihen kun tulee joku vika 2000 kilometriä rajan takana, niin varaosien saanti ei ole ollenkaan taattu. Uusiin autoihin kyllä alkaa nykyään löytyä ainakin muutaman päivän tilausajalla vaikka mitä. Ja nykyaikaisten autojen tekniikka on sen verran monimutkaista, että sitä on hankala tien varressa tai parkkipaikoilla korjata. Nivaan sen sijaan löytyy, jos ei itse osaa tai halua tehdä remonttia, remonttitaitoinen mies käytännössä kaikista kylistä, missä on miehiä. Ja osat saa vaikka ajossa olevasta autosta, kun on rahaa mukana. Eli huoltovarmuus saa minut ajamaan Nivalla. Nyt kuitenkin tätä ominaisuutta kokeiltiin enemmän kuin yhdelle reissulle olisi ollut tarpeen. Ja eilinen huolto oli kyllä jäänyt luvalla sanoen kesken. Se kardaanin ristikko ravisti tien päällä niin paljon, että ihan oli kuin olisi vibraattori housussa ajellut. Reilun puolen tunnin homma, kun auto on pukilla, niin miksi ihmeessä eivät tehneet sitäkin. No, nyt se ravisti. En käänny takaisin. Ajan jyrinää kuunnellen niin kauan, että näen varaosaliikkeen. 90 kilometriä siihen meni. Sitten tuli Sheksnan kaupunkimainen taajama ja siellä oli ihan tien varressa ristikkonivel. Myyjän kysymykseen, onko kyseessä uuden vai vanhan mallin ristikko,  jouduin vastaamaan, että ei mitään hajua. On kuulemma tapin paksuudessa ero. Vaistolla otin vanhemman mallin. Myyjä avuliaasti soitti kolmen kilometrin päässä olevalle korjaamolle, jossa lupasivat ristikon vaihtaa.  Neuvoi vielä tienkin.

Korjaamola sitten ensimmäiseksi kardaanin irroituksen jälkeen todettiin minulla olevan väärän mallinen ristikko. Olisi pitänyt sittenkin valita uudempi malli. No, asentaja ystävällisesti käytti minut vaihtamassa oikean osan ja sitten homma hoituikin varsin joutuisasti. Hintaa tälle pysähdykselle tuli 15 euroa. Mutta nyt alkoi matka joutua. Eikä ollut ylimääräisiä ääniä. Se "pyöränlaakerikin" lopetti ääntelemästä. Ilmeni nimittäin, että olimme tehneet virhediagnoosin. Kun korjaamolla kunntelivat ajon aikaisia ääniä, niin autossa oli vain 260 km ajettu jakolaatikko. Ja nämä venäläiset rattaita sisältävät voimansiirron osat pitävät uutuuttaan aikamoista rallatusta, ennen kuin muotoutuvat lopulliseen muotoonsa. Niin myös tämä jakolaatikkoni, jonka äänen virheellisesti tulkitsimme kuuluneen pyörän laakerista. Sinänsä outoa, että ammattimiehet menivät tähän retkuun. 350 kilometrin ajon jälkeen ääni kuitenkin katosi, ja siinä vaiheessa tajusin, mistä se oli johtunut.

Kuten jo aiemmin olen todennut, en kuulu venäläisten tienvarsiruokaloiden fanikaartiin. Nyt kuitenkin tuli löydettyä pohjanoteeraus. Kaverit olivat neuvoneet, että Vologdan ja Leningradin alueiden rajalla on kahvila-ruokala Nashi, josta saa hyvää kunnon ruokaa. Ei tarvitse huoltisten hampurilaisia ja sipsejä syödä. No sinnenhän minä menin. Piha täynnä autoja. Jokunen rekkakin. Tämä on varmasti kelpo paikka, ajattelin astellessani sisään. Ruuat olivat hyvin nätisti esille laitettu vitriinin kuuma-altaissa oleviin kaukaloihin, joista henkilökunta sitten annoksen annostelivat ostajan toiveiden mukaan. Tähän saakka kaikki meni ihan ok, mutta kun sain maksettua annokseni, myyjä nykäisi lautasen mukaansa ja kiikutti sen kolmeksi minuutiksi mikroon. Silloin tajusin, että kuuma-altaat eivät olleet päällä ja kaikki esillä oleva ruoka oli tehty huomattavasti aikaisemmin aamulla ja oli nyt ihan kylmää. Eikä se siellä mikrossa kunnolla kerinnyt kuumentua - lämpisi korkeintaan. Ja vaikka olisin saanut ruuat ihan heti valmistamisen jälkeenkin, niin voin sanoa, että ei varmasti olisi ollut mikään kulinaristinen nautinto. No, nyt tuli sitten nälissään syötyä ihan paskaa ruokaa. Aloin jo odottaa kotiin pääsyä ja suomalaista ravintolaa. Älkääkä tulko sanomaan, että ne piiraat ovat herkullisia. Eivät ole!

Suomalaisia rekkoja näin Vologdaan tullessani yhden, mutta tänään näin suomeen menevän rekan! Viitisenkymmentä kilometriä ennen Tihvinää on Chudtsin kylä ja kylän kohdalla aivan valtatien varressa saksalaisen Mayr Melnhof Holzin saha. Pysähdyin ihmettelemään varastokentällä olevia aivan mustia puita ja samalla ottamaan valokuvia entiselle kollegalleni Luonnonvarakeskuksessa. Taakseni pysähtyi sahalta lähtevä rekka ilmeisesti odottamaan toista rekkaa matkakaveriksi. Minä häntä jututtamaan. Ilmeni, että hakerekka on menossa Lappeenrantaan, Kaukaalle UPM:n tehtaille. Sinne on kuitenkin matkaa kylästä himpun vajaa 500 kilometriä! Aika kaukaa kannattaa haketta kuskata.

Monennäköistä kylää ja taajamaa näkyi tieltä. Ja moneen olisi ollut mukava poiketa, mutta kuten alussa totesin, tämä on automatka eikä mitään patsaiden taivastelua. Minulle ennestään nimeltään tunnettu kaupunki oli Tserepovets. Näkyi arviolta kymmenen kilometrin päässä tiestä. Yleensäkin maasto on näillä main aika avaraa, laakeaa ja tasaista, joten jos jotain horisontin tällä puolen oli, niin ainakin savupiiput näkyivät. Toinen tuttu paikka oli Tihvinä. Se on jotenkin jostain koulukirjasta jäänyt niin voimakkaana mieleen, että olen siellä jo vuosia halunnut käydä. Nyt kaupunki jäi vain kolmen kilometrin päähän valtatiestä, joten päätin käydä tutustumassa paikalliseen postiin ottamalla jo tavaksi tulleen "nolla kilometriä" -minuskan eli -selfien. Tulipahan samalla vähän nähtyä kaupunkia, kun navigaattori ohjasi perille suorinta tietä eikä pääväyliä pitkin.

Minuska Tihvinän postin ovella

Tihvinä on noin 600 vuotta vanha 60 000 asukkaan teollisuuskaupunki. Wikipedia kertoo Tihvinästä: "Kaupungin tärkein nähtävyys on vuonna 1560 perustettu Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostari, jossa säilytetään kuuluisaa Tihvinän Jumalanäidin ikonia. Etupäässä puusta rakennetussa vanhassa kaupungissa on Kristuksen kirkastuksen katedraali, vanha hotellirakennus ja kauppahalli. Kaupungissa toimii historiallinen museo ja Tihvinässä syntyneelle säveltäjä Nikolai Rimski-Korsakoville omistettu kotimuseo. Vuosittain järjestetään lasten taidefestivaali sekä syyskuinen jazz-tapahtuma. Tihvinän suomalainen ystävyyskaupunki on Imatra." Tuolla jazz-tapahtumassa olisi joskus mukava käydä. 

Minun matkani jatkui ilman isompia kaupunkiin tutustumisia. Aika oli kulunut rattoisasti ja pian Tihvinän jälkeen alkoi iltakin pimetä. Vaan mikäs tässä oli ajellessa. Auto kunnossa ja hyrrää kuin vanha kollikissa. Ja tie oli samanlaista hyvää asfalttia kuin oli koko päivän ollutkin. Jossain kohtaa Tihvinän jälkeen, olisikohan ollut Podborjen tai Besovkan kohdilla, linja-autopysäkillä seisoi nainen lepattavassa takissaan nyssäköiden kanssa huitoi pysähtymään. No sen, että sain oven auki, niin alkoi hirmuinen selitys. Kurttunaamainen huivipäinen nainen oli sanojensa mukaan mökiltä tulossa ja myöhästyi linja-autosta. Pietariin pitäisi päästä. Lupasin viedä. Vuolaasti kiittelevän puhetulvan seassa kysyi, että kun hänellä olisi nämä kissatkin. Toinen tuossa toisessa kassissa ja toinen täällä takin alla. Odotin jo, että seuraavaksi kysyy, että laitanko luutani katolle vai voinko ottaa senkin sisälle. Eihän siinä mitään. Ilta oli pimentynyt siinä määrin, että pian olisi täysin pimeää ja varmasti Novaja Ladogan jälkeen ei olisi enää maisemien katselusta toivoakaan. Ja silloin juttukaveri olisi oikein mukava olemassa. 

Minulla alkoi mieli tehdä kahvia. Muutamaan paikkaan poikkesin, mutta eipä ollut tienvarsipaikoissa tarjolla. Kyytiläiseni puhua pulputti koko ajan. Kertoi olevansa yliopistonlehtori Pietarista. Eläkkeellä kvanttifysiikan professorin virasta. Suuren suurta epäilystäni hieman hälvensi se, että hän puhui todella hyvää englantia, mikä yli 60-vuotiaiden ihmisten keskuudessa ei ole Venäjällä kovin yleistä. Matka jatkui mummon kertoillessa kansainvälisistä projekteistaan, jotka olivat vieneet hänet joskus ulkomaillekin. Uuden Laatokan kohdalla saavuimme valtatielle R-21 eli kansainvälisesti E-105 Pietarista Muurmanskiin. Ja lopultakin pimeys valtasi tienoon. Ajaminen muuttui tylsäksi. Onneksi oli tuo hyvä juttukaveri. Minun ei tarvinnut muuta kuin silloin tällöin myötäillä. Pian löytyi myös kahvipaikka. Kyllä tuntui hyvältä. 

Professori oli menossa aivan toiselle laidalle Pietaria kuin minä, joten päädyin viemään hänet Moskova-hotellin viereiselle Ploshad Aleksandra Nevskovo 1:n metroasemalle. Eli pysähdys kadun oikeaan laitaan, mummo ulos ja liikkeelle. Tämä on periaatteessa yksinkertaista, mutta kun minun piti lähteä ajamaan Nevan rannalla kulkevaa Obohovski oboroni valtakatua pitkin. Ja tämä taas vaati ensin siirtymään alkuillan ruuhkassa 50 metrin matkalla kuusikaistaisen kadun oikeasta reunasta vasemmalle kaistalle, sitten U-käännös ja lopuksi vielä siirtyminen uudelleen oikeanpuoleiselle kaistalle. Tämä vaati pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä. Mutta loppujen lopuksi aina löytyi joku, joka antoi reilusti tietä. Tästä minä pidän Pietarin liikenteessä. Joustavuudesta. Mutta nyt oli matkaa jäljellä enää muutama kilometri Ulitsa Pravdylle. Kello oli 20.30, kun astuin ovesta Ozerskajan kvartiiraan eli asuntoon. Päivälle oli syntynyt mittaa 13 tuntia.

Matkaa kertyi tänään noin 660 km, yhteensä 2807 km. Bensaa tankkasin 108 litraa, yhteensä 388 litraa. Rahana 4506 ruplaa eli 60,90 euroa, yhteensä 16004 ruplaa ja 216 euroa. Majoitus maksoi tänään 0 ruplaa eli pyöreästi 0 euroa, yhteensä 3800 ruplaa ja 51 euroa. Kokonaiskustannukset ilman ruokaa ja juomisia 267 euroa. Ja ylimääräiseen auton korjaamiseen meni vielä tuo 1040 ruplaa eli 14 euroa. Yhteensä 53040 ruplaa eli noin 716 euroa. 

Tänään kuljetun matkareitin näet, kun klikkaat tästä linkistä.