Road Trip Rossia 2018 - päivä 4, via Dolorosa Vologdaan

Neljäs päivä valkeni kirkkaan aurinkoisena eikä niin kovin kylmänä. Plussalla oltiin. Pakkasin tavarani autoon ja lukitsin hotellin ovet illalla omistajalta saamieni ohjeiden mukaan. Itse hän oli lähetynyt aiemmin aamulla töihin. Hotelli oli sellainen muutaman huoneen viritelmä isossa omakotitalossa, joten ei ollut sitten aamupalaakaan tarjolla. Ennen aamupalan metsästystä kävin kuitenkin etsimässä kaupungin nollapisteen eli paikallisen postin. Taas oli bongattu yksi postin ovi enemmän. Harrastus se on tämäkin. Postin löydettyäni lähdin tankkaamaan ja aamupalaa etsimään.

Kargopol on ikivanha kaupunki, jota määrittävät  kirkot. Kaupunki on ollut olemassa 1000-luvulta alkaen. Se on ollut tärkeä suolakaupan keskus Arkangelin ja Moskovan välisellä kauppareitillä. Kaupungissa toimi 25 merkittävää kauppiassukua, joista jokainen halusi rakentaa oman kirkkonsa. Niinpä kirkkoja oli paikkakunnan loiston päivinä 25 kappaletta. Neuvostoliiton hajoamisen aikaan niistä oli jäljellä 16 kappaletta. Vaikka kirkot ovat määritelty kulttuurihistoriallisesti merkittäviksi kohteiksi ja niitä restauroidaan koko ajan, on viisi ehtinyt tuhoutua. Eli nykyään 10 000 asukkaan kaupungissa on 11 kirkkoa. Myös muita kauppiassukujen rakentamia hienoja kivitaloja on säilynyt nykypäivään. Paljon muuta nähtävää en kylästä ole löytänyt.

Bensa-asema löytyi vanhasta tutusta paikasta osoitteesta Semjonkovskaja ulitsa 89 (Семёнковская улица 89). Samasta paikasta löytyi myös aamupala. Tuplahampurilainen, pullo vettä ja iso kaputsino.  Olen tarinassani käyttänyt koko ajan käsitettä bensa-asema, en huoltoasemaa. Venäjällä kyseiset laitokset ovat aina olleet Suomeakin tarkemmin pelkkiä liikennepolttoaineiden myyntipisteitä. Huoltoa on sitten etsittävä aivan eri paikoista. Samoin suomalaiselle saattaa kahvi tuottaa ongelmia. Kahvia saa yleensä bensa-asemien automaateista. Amerikano, cappuccino, latte, espresso, maitokahvi, missä kuumaa maitoa. Jos on suomalaiseen kahviin maidon kanssa oikein tottunut, ei noista oikein mikään satu kohdalleen. Minä olen ratkaissut asian siten, että ostan ihan tavallisesta ruokakaupasta maitopullon, josta saan sitten kaataa tupla-amerikanon sekaan. Näin pääsen lähimmäs suomalaista kahvia. Siinä samalla aloin paikallisilta kysellä Vologdaan johtavista reiteistä.

Myös Okruznaja ulitsa 15:n bensiksen väki kertoi, ettei lyhin tie ole paras tie

Niiden muutaman aamulla ajetun kilometrin perusteella olin melkoisen varma, että joku kohta autossa vaatii korjaamista. Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa Njandoman ja Dolmatovon kautta Vologdaan, jossa tarkoitus oli levätä päivä turistinähtävyyksiin tutustuen. Missään tapauksessa en halunnut jäädä johonkin Kargopolin kaltaiseen tuppukylään päiväksi huoltohommiin. Eli jos olisin nyt jäänyt Kargopoliin, aikatauluni ei olisi enää sallinut pysähdystä matkani pääkohteessa Vologdassa. Joten nyt piti löytää se lyhin tie Vologdaan. Kuten jo aiemmissa tarinoissa olen kertonut, Yandex maps on paras karttasovellus Venäjällä. Se vaan ei toimi puhelimen selaimessa vaan vaatii asentamaan oman aplikaation. Ja tätä en ole viitsinyt tehdä, koska onhan minulla jo Here ja Google maps! Ja molemmat neuvovat ajamaan tien R-1 (ven. Р-1) kautta - 366 km ja 5 tuntia 21 minuuttia. Olin kuitenkin ajanut tuon reitin moottoripyörällä vuonna 2012 enkä tinkimättä ostanut ehdotusta. Kaikki paikalliset vahvistivat epäilyni oikeaksi. Tie on ajettavissa ainoastaan Arkangelin ja Vologdan alueiden rajalle.  Tietokoneen satelliittikuvassa näkyy selvästi, että oikeassa olivat. Uskoin selityksen ja lähdin kohti Njandomaa.

Tie Kargopolista kohti Njandomaa oli melkolailla yksitoikkoista vaihtelevakuntoista asfalttia pusikoiden keskellä. Toki joitakin kyliä matkan varrelle sattui ja niissä alkoi näkyä, että ollaan melkoisen syvällä Venäjällä. Maisemat poikkesivat selkeästi Karjalan kunnaista. Joet olivat syvälle maahan kaivautuneissa uomissa. Ja sitten toisaalta ääretön avaruus mäkien päältä nähtynä. Kylät olivat sinänsä samanlaisia harmaita kunnostusta odottavia rakennelmia kuin kaikki muutkin, mutta jotenkin tuli sellainen tuntuma, että täällä harrastetaan maanviljelystä enemmän kuin esimerkiksi Karjalassa ja Leningradin alueella. Tiedä sitten, miten oikeaan osuin arvioissani. Noin 80 kilometrin matka Njandomaan taittui noin puolessatoista tunnissa. Matkakaverikseni sain vielä kymmenen kilometriä ennen kaupunkiin saapumistani 8-luokkalaisen liftaripojan, joka oli menossa sukulaisten luo kyläilemään. Ja koko ajan joku piti outoa rahinaa tai rallatusta autossa. Lujaa laatua Lada - eiköhän tällä Vologdaan päästä. Njandomasta ei ole Konoshan kautta Vologdaan enää kuin 350 km ja Googlen mukaan 5 tuntia 38 minuuttia, Yandexin mukaan ehkä vähän enemmän.

Njandomassa oli nätisti entisöity Volga 

Njandoma oli jännä tuttavuus. Se vaikutti jotenkin isolta paikkakunnalta, mutta minä näin vain pienen kyläpahasen. Jälkeenpäin karttaa tutkiessani havaitsin tien ohittavan kaupungin aivan sen pohjoislaitaa pitkin. Useimmiten venäläisissä pikkukaupungeissa päätie kulkee vielä suoraan kaupungin läpi. Tästä tottumuksesta syntyi tämä ristiriitainen tunnelma. Njandoma on itse asiassa yli 20 000 asukkaan rautatiekaupunki. Ihmekös tuo, jos vaikutti kyläpahaista vilkkaammalta. Ja jälleen paikalliset kertoivat minulle, että suorin tie ei ole välttämättä nopein. Nyt kuitenkin perusteet olivat toiset kuin Kargopolissa. On kuulemma soratietä suurin osa matkasta. No, minullehan tuo olisi käynyt, mutta voimansiirron äänet saivat minut luopumaan reitistä. Dolmatovon kautta on kuulemma nopeinta mennä, koko matka hyvää asfalttia. Sinne siis - jälleen 459 kilometriä ja 5 tuntia 31 minuuttia matkaa jäljellä.

Njandoma jäi taa matka jatkui totuttuun tapaan kohti Dolmatovoa. 130 kilometrin matka luiskahti voimansiirron ääniä tarkkaillessa nopeasti - vajaassa kahdessa tunnissa. Tie oli vaihtelevalaatuista asfalttia ja tienvarret keltaista pusikkoa enimmäkseen. Jokunen pikkukylä aina silloin tällöin. No, jäipähän aikaa pistää omia ajatuksia järjestykseen. Se onkin usein näiden yksin tehtyjen matkojen parasta antia. Dolmatovo on muutaman sadan asukkaan kylä parin kilometrin päässä Moskova-Arkangel -valtiestä M-8. En pysähtynyt nähtävyyksiä etsimään, postitoimisto sen sijaan piti käydä kuvaamassa. Ja vielä kerran tarkistin reittisuunnitelmaani paikallisilta. Nyt sai kurvata kohti Vologdaa.

Ja mikäs oli kurvatessa, kun kahdenkilometrin jälkeen tie kääntyi etelään. Olin saapunut valtatielle M-8. Valtatie ja tien laatu sen mukaisesti loistava. Tuossa Kargopolin ja Dolmatovon välisellä matkalla jonkin verran pahentunut mekkala voimansiirrossa väheni tien parantuessa. Mutta pakko se on tutkia Vologdassa ihan kunnolla. Nyt kuitenkin mennä losoteltiin iloisesti ilman murheita kohti etelää. Tai parikymmentä kilometriä. Sitten kuului yht'äkkiä auton alta  yhdeksän kympin vauhdissa PAM! KOLINKOLIN! Ja kumin palama haisi nenässä. Kyllä pysähtyi Niva nopeasti. Ja Ilkalla taisi pumppu jättää pari lyöntiä väliin, kun säikäytti. Onneksi ei ollut mitään kaiteita sillä kohtaa. Ei muuta kuin auton alle selälleen tilannetta tarkistamaan. Diagnoosi oli hyvin nopeasti tehty. Jakolaatikon toinen kiinnitystappi oli katkennut, ja laatikko putoamaisillaan tielle. Kumin palamisen haju tuli siitä, että vaihdelaatikon ja jakolaatikon välissä olevan tumppikardaanin tärinänvaimenninkumi otti pyöriessään kiinni alustaan, kun jakolaatikon kiinnitys petti. Hetken aikaa siinä raavin korvallista, että voi helvetti! Täällä keskellä ei mitään metsän ympäröimänä. Matkan kauimmaisessa pisteessä piti sitten sattua. Nopeasti positiivisuus kuitenkin valtasi mielen. Mukanani on aina kuormaliinoja. Eihän tässä muu auta kuin sitoa jakolaatikko liinoilla paikoilleen. Tuumasta toimeen ja laatikko paikoilleen. Matka jatkui. Varovasti liikkeelle. Kolmea neljää kymppiä varovasti eteenpäin koko ajan kuunnellen. Hätävilkut päällä. Pari kilometriä mentiin näin, kunnes taas kuuluivat nuo tutut äänet. PAM! KOLINKOLIN! Liina oli jäänyt yhdestä kohtaa liian lähelle pakoputkea ja sulanut poikki. Uusi, parempi sidonta ja nyt alkoi homma toimia. 50-60 km/h nopeudella liikkeelle. Ja pikaremontti osoittautui onnistuneeksi, sillä näin nilkutellen pääsin noin 50 kilometrin päässä olevaan Velskiin. Ja tuurillaan suoraan lähes 25000 asukkaan kaupungin Lada keskus -varaosakauppaan. Kello oli lauantaina noin klo 17.

Varaosakaupan myyjä ilmoitti, että kyllähän laatikko löytyy. Hyvä. Ensimmäinen vaihe selvitetty. Vaan kun ei yhtään huvittaisi ryhtyä piharemonttina siinä parkkipaikalla vaihtamaan, olisiko neuvoa paikkaa, missä vaihtaisivat. Yksi puhelinsoitto, ja paikalle singahti kolmen nuoren miehen porukka. Autonasentajia kuulemma kaikki, mutta kun pajat ovat pikkukaupungissa jo tähän aikaan kiinni. Ja alkaa hirmuinen säätäminen, miten vian eli laatikon voisi korjata. Vihdoin uskoivat, että toimimme nopeimman vaihtoehdon mukaan eli vaihdamme ilman nikotteluja uuden laatikon vanhan tilalle. Ei muuta kuin ostamaan uusi laatikko ja öljyä sun muita pikkuhilkkeitä. Laatikon kiinnityspuslatkin olivat rytäkässä pettäneet. Ja sitten poikien perässä päällysmiehenä toimineen Ivanin isän datsan pihalle viiden kilometrin päähän keskustasta. Piha oli jo täynnä remontoitavaa tekniikkaa. Osa maalla osa lumella kulkevia. Olin siis  luotettavissa käsissä.

 

Reilu tunti, ja laatikko oli vaihdettu. Pojat selvästi osasivat homman ja heillä oli ihan asiallisen näköiset työkalut. Kertoivat myös aiemmin turisteja auttaneensa. Tämä valitettavasti näkyi myös hinnassa, 5000 ruplaa eli pyöreästi 70 euroa on jotakuinkin Suomen hinta hommalle. No, kuten pojille sanoinkin, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin maksaa pyydetty hinta. Pohjimmiltani olin hyvilläni, että olin remontin ajan istunut sisällä datsassa Ivanin isäukon kanssa teetä juoden tarinoiden vanhoista ajoista. Mies oli viisi vuotta minua vanhempi eläkkeellä oleva rekkakuski ja fyysisesti ihan loppu! Onni on olla suomalainen. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ehdin jo tuumailla. Ei vaan ollut. Nimittäin, kun teimme koeajon, havaitsimme ilmeisesti vaihdelaatikon pitävän aika helvetillistä rahinaa ja rallatusta. Ihan selvästi vaihdelaatikon päätylaakeri rikki, oli yhteinen diagnoosimme. Pojat selittivät, että Velskin kaltaisessa pienessä kaupungissa sunnuntaina ovat kaupat ja pajat kiinni. Sen sijaan 260 kilometrin päässä sijaitsevassa määränpäässäni Vologdassa liikkeet olisivat avoinna sunnuntainakin. Hetkeäkään epäröimättä lähdin kitkuttelemaan kohti Vologdaa noin 18.30. Rallatus oli aikamoinen ja ilta alkoi pimenemään. Alkoi yksi elämäni pisimmistä automatkoista.

Tie Velskistä Vologdaan oli edelleen jo aiemmin tuttua valtatietä M-8 ja tien laatu sen mukaisesti hyvä. Siitä ei sitten tämän enempää. Ongelmia tuottivat ylämäet. Nimittäin, kun sopivasti kaasulla passaili, laatikon meteli kesti jotakuinkin inhimillisenä. Sen sijaan ylämäessä, kun olisi pitänyt vedättää kunnolla, meteli yltyi järkyttäväksi. Niinpä sitten ylämäkiin mentiin parhaimmoillaan vain 20 km/nopeudella. Ja lällärillä huutelin rekkakuskeille, että sori vaan pojat. Minä täällä punaisella Nivalla jumitan työpäiväänne, kun en nopeammin uskalla. Pimeä tuli ja maisemienkin katselu jäi jo pois. Vain jännitys jäi. Kilometrin kilometrin perään Vologda lähestyi. Puolen yön aikaan saavuin Vologdaan ja voin huokaista helpotuksesta. Huomenna sitten korjaamolle. Lada on lujaa laatua!

Matkaa kertyi tänään 570 km, yhteensä 2147 km. Bensaa tuli tankattua 56 litraa, yhteensä 280 litraa. Rahaa paloi bensaan 2309 ruplaa eli 31 euroa, yhteensä 11498 ruplaa ja 155 euroa. Majoitus maksoi tänään 0 ruplaa eli pyöreästi 0 euroa, yhteensä 3800 ruplaa ja 51 euroa. Kokonaiskustannukset ilman ruokaa ja juomisia 206 euroa. Ja ylimääräiseen auton korjaamiseen meni noin 21000 ruplaa eli 284 euroa. 

Kun klikkaat tästä linkistä, näet tänään kuljetun matkareitin.

Road Trip Rossia 2018 - päivä 3, Kargopol

Kolmas päivä oli etukäteen laskettu olevan koko retken rankin päivä. Karttaharjoitus näytti ajomatkaa 690 km eli 12 tuntia. Ja tämä ilman ylimääräisiä pysähdyksiä. Niinpä päiväkin oli aloitettava aamulla ani varhain. Kello herätti minut aamulla viideltä, mutta annoin itselleni tunnin armonaikaa ja nousin vasta kuudelta. Fregatan aamupala alkoi vasta kahdeksalta, joten minun oli tyydyttävä edellisenä päivänä kaupasta ostamiini eväisiin - leipää, juustoa, makkaraa ja siankylkeä  ja päälle vettä. No, lähtö oli näin suoritettuna ainakin nopea. Puoli tuntia heräämisestä olin tien päällä. Tarkoitus oli ajella mahdollisimman vähillä pysähdyksillä koko päivä, sillä suurin osa matkasta oli jo ennestään tuttua. Lisäksi näin pitkä päivämatka ei isommin kestä nähtävyyksien katselua. Tämä on autoturismia eikä mitään patsaiden pällistelyä.

Matka etenikin varsin joutuisasti hyviä teitä pitkin. Ja ensimmäisen sata kilometriä Lietmajärvelle saakkahan oli vasta eilen ajanut, joten isompia ahaa-elämyksiä ei ihan heti aamusta syntynyt. Ei tosin ollut tarvekaan. Aamukahvia toki kaipasin melkoisesti. Seuraavalle auki olevalle bensa-asemalle oli matkaa 200 kilometriä ja navigaattori lupasi aikaa kuluvan neljä tuntia. Auton tankin olin täyttänyt jo illalla, että olisi nopeampi lähteä liikkeelle. Tätä kahvin puutetta en ollut ottanut huomioon suunnitelmissa eli oma vika, että nyt mieli teki.

Tuossa kohtaa videota, missä kehun maisemia kauniiksi, oli kuuluisa Rukajärven kylä näkyvissä. Ajaessa ei vaan oikein saanut komeasti mäen päällä näkyvää kylää kunnolla kuvattua. Olenkohan minä nyt sitten käynyt Rukajärven tien molemmissa päissä, kun kaksi vuotta sitten tuli tutustuttua Suomen puoleiseen päähän? Mene ja tiedä. Tie vaihteli hyvän ja erittäin hyvän välillä kunnes viimeisen tunnin aikana taas vaihtui ihan järkyttävän huonoksi. Hieman kummastutti, kun huonolla tieosuudella Nivan voimansiirto käyttäytyi ylämäkien kohdalla alakierroksilla jotenkin oudosti. En vain osannut määritellä, mistä olisi kysymys. Asia unohtui. Vihdoin aika tarkasti sen reilun neljän tunnin köröttelyn jälkeen saavuin Muurmannin valtatielle numero E105. Kyllä maistui risteyksessä olevalla bensiksellä kahvi hyvältä! Kahvin jälkeen käännyin kohti etelää ja Karhumäkeä. 

Tässä yhteydessä lienee syytä esitellä myös aplikaatio nimeltä Glympse. Glympse on puhelimeen asennettava gps-paikannusohjelma. Se määrittää satelliittipaikannuksella puhelimen sijainnin. Sijainin voi sitten jakaa lähettämällä linkin halutuille ihmisille. Aplikaatio on ilmainen ja matkan edistymistä voi sitten seurata joko tietokoneella tai älypuhelimella. Kotiväki tykkäsi kovasti, kun tiesivät, missä olin menossa. Kuulemma näkyi, mistä ovesta menin hotelliin sisään! 

Neljä-viisikymmentä kilometriä ennen Karhumäkeä oli tienlaidassa pariskunta autonsa kanssa käsi pystyssä. Oisko teillä antaa bensaa? Tein nopean tilannearvion ja totesin, että koska Nivalla pääsee noin 400 kilometriä tankillisella ja minä olen ajanut vasta noin 300 kilometriä ja Karhumäkeen ei ole tuon pitempi matka, niin joutaa antaa oman kanisterin bensa tarvitsijalle. Pariskunta kertoi olevansa Kaliningradista matkalla Murmanskiin. Kotipuolessa on vähän väliä bensa-asemia, mutta täällä ei juuri ollenkaan! Tyhjensimme kanisterin ja samalla neuvoin, että aina, kun bensamittari näyttää puoliväliä tai alle, ja kohdalle sattuu bensa-asema, on otettava tankki täyteen. Hyvät matkat toivotettiin ja sain lopulta vielä ihan käyvän hinnan bensastakin.

Kuka on ajanut Ladalla tai Nivalla, tietää, että bensamittarin näyttö on varsin suurpiirteinen. En ehtinyt tankkauksen jälkeen ajaa montaakaan kilometriä, kun bensavalo alkoi palamaan. Voi hemmetti! Laskeskelin mielessäni, että kun normaalisti Niva kuluttaa noin kymmenen litraa satasella, niin nyt on kulutus pompannut 13 litraan! Laskutoimitukseni antoivat kerta toisensa jälkeen lopputuloksen, että tarkoille menee. Olin luvannut ystävälleni Willimiehelle käydä kuvaamassa Maaselän kylästä Maaselän rintamalla taistelleiden suomalaisten muistomerkin Willimiehen jäljillä -blogiin. Päätieltä oli matkaa kylään kolme kilometriä suuntaansa. Pähkäilin, että tarkoille menee, mutta päätin siitä huolimatta pyörähtää kylässä. Ajan hukkaa olisi ollut ajaa Karhumäestä 30 kilometriä takajäljelle. Kurvasin siis kylään.

Videon lopussa näkyvät koordinaatit näkyvät olevan eri järjestelmällä kuin Google Mapsissa, mutta ken tarvitsee, osannee ne myös muuntaa. Joka tapauksessa, tuo tykkimuistomerkki on helppo löytää, kun suurena rakennelmana näkyy kylän tielle. Ja kun mennään kohti tykin piippua suoraan edestä päin, niin suomalainen muistomerkki on nätisti siinä oikealla kuusen juurella. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa puna-armeija pysäytti Suomen armeijan hyökkäävät joukot näille Maaselän aseman tietämille 1941. Siksi muistomerkit - niin venäläinen kuin suomalainenkin. Asemakylässä on parikymmentä asukasta ja se kuuluu Pindusin kuntaan. Minä jätin kylän taakseni ja lähdin jännitystä tuntien pintakaasulla ajellen kohti Karhumäkeä. Bensaa ja ruokaa.

Vaan aina vei voi voittaa. Ei edes joka kerta. Ei edes tällä kertaa. Pääsin viiden kilometrin päähän Karhumäestä, kun bensa sitten loppui. Normaalin 400 kilometrin sijaan tällä kertaa tankillisella pääsi vain 327 kilometriä. Eihän siinä auttanut muu kuin jäädä tien poskeen kanisteria heiluttelemaan. Eikä aikaakaan, kun paikalle pysähtyi uudehkolla autolla joukko nuoria miehiä. Kovin olivat innokkaita englantia puhumaan. Kyselivät, josko minulla olisi letkua, niin imettäisiin tankista. Ei ole, kiitos vaan tarjouksesta. No, jälkeen päin ajattelin, että oli sen verran uuden näköinen auto, että siellä olisi ollut putkessa kuitenkin estot, ettei pääse imemään. Vanha eteläkarjalainen sanonta "se o saatuu, mikä o tarjottu" ei oikein jaksanut lämmittää.

Hetken kuluttua kuitenkin pysähtyi sellainen tyypillinen venäläinen tarvarankuljetusauto. Pieni kuorma-autopaku, jonka lavalle oli oli istutettu iso umpikoppi kuljetuksia varten. Kysäisin kuskilta, josko olisi ollut bensaa edes pari litraa, niin olisin päässyt tuossa viiden kilometrin päässä olevalle bensa-asemalle. Voi, kun tämä Fordi on dieseli, mutta olisiko sinulla köyttä, niin voin hinata sinut bensikselle. Olihan minulla hinausköysi. Ei muuta kuin köysi kiinni ja menoksi. Koppi peitti sujuvasti näkyvyyden ja ensi alkuun köysi tuntun todella lyhyeltä. Jopa jossain määrin jännitti, kun ei eteenpäin nähnyt oikein mitään. Ja siinä jännittäessäni yht'äkkiä tajusin, että tuossa meni Karhumäen risteys, josta olisi pitänyt kääntyä! Foordi perkele vetää ohi. Sen verran tuo jännitys sai aikaan, että en heti tajunnut reagoida millään tavalla. Ajatus jähmettyi miettimään, mitä pitäisi tehdä. Ja sitten, kun se toimi, totesin, että eihän tässä mitään. Kymmenen kilometrin päässä tien oikealla puolella on bensa-asema. Tankataan siellä. E105 on tosi hyväkuntoinen, tasainen valtatie ja matka taittui nopeaan. Taittui jopa 15 kilometriä. Ja silloin tajusin muistaneeni väärin. Muistamani tankkaamo on Vienan Kemin tienhaarasta Sorokan suuntaan kymmenen kilometrin päässä. Ei Karhumäeltä Petroskoin suuntaan! Mitäs nyt tehdään? Tilanne on muuttunut lähtötilanteesta ratkaisevasti huonommaksi. Alussa olin viiden kilometrin päässä bensiksestä ilman bensaa ja kyytiä. Nyt, jos pysäytän hinurin ja irrottaudun hinauksesta, olen kymmenen viidentoista kilometrin päässä bensiksestä ja tilanne muuten ihan sama. Metsää ympärillä täälläkin, ettei voi edes mennä talosta kysymään. No, 50 kilometriä eteenpäin on Hirvas. Sieltä saa varmasti bensaa ja ruokaakin. Tietysti nyt vähän taas päivä pitenee. Sinne siis. Mikäs siinä. Tasaista köröttelyä. Niin tasaista, että ihmettelin, kun Nivakin rullasi niin tasaisesti. Ei minkäänlaisia kolinoita tai muita ääniä. No, se johtuu siitä, että ei ole moottorin aiheuttamia tärinöitä. Aikamme köröteltyämme saavuimme Hirvakseen. Minua nauratti pirusti, kun kävin autosta pois. Tiedätkö, mitä tapahtui? kysyin Foordi-kuskilta. No? No hinasit 50 kilometriä ohi! Siinä Karhumäen risteyksessä olisi ollut bensis, kun olisit kääntynyt. kerroin. Mies oli silminnähden pahoillaan ja valitteli, ettei tiennyt paikkaa. Eikä ilmeisesti noteerannut, kun sanoin bensaa kysyessäni, että tankkaamolle olisi matkaa vain viisi kilometriä. No, eihän siinä mitään. Ei kyytikään maksanut mitään. Toivoteltiin hyvät matkat toisillemm ja erottiin. 

Näin jälkeenpäin ajatellen olisi sittenkin ollut hyvä ajaa ensiksi Karhumäkeen tankkaamaan ja sitten 30 kilometriä takaisin Matkaselkään. Nyt ajelen 50 kilometriä takaisin päin. No, mikäs siinä. Hyvä ja tuttu tiehän tämä. Reilun puolen tunnin köröttelyn jälkeen käännyin kohti Karhumäkeä. Karhumäkeen tulo on aina ollut minusta mukavaa, kun luonto ympärillä on samanlaista jyrkkämäkistä kuin kotiseudullani Etelä-Karjalan Simpeleellä. Nyt ei ollut aikaa ihmetellä, joten ajoin kaupungin läpi pysähtymättä. Kun tankissa vielä oli bensiiniä riittävästi, suuntasin kohti Poventsaa, jossa tarkoitus oli kuvata Willimiehelle JR 35:n muistomerkki. Tie oli äskettäin pinnoitettu uudelleen ja matka joutui. Tuttu tie aikaisemmilta reissuilta.

Poventsa on kunta 26 kilometriä Karhumäestä itään. Kunnassa on noin 4000 asukasta ja keskustaajamassa reilut 2000 henkeä. Keskusta rajautuu idässä Vienanmeren-Itämeren kanavaan, jota sota-aikaan sijoittuvissa tarinoissa vielä kutsuttiin sen silloisella nimellä Stalinin kanava. Suomalaisten kannalta Poventsa on siinä mielessä merkittävä paikka, että jatkosodan aikainen rintamalinja kulki juuri tuossa äsken mainitussa kanavassa. Toki suomalaiset etenivät hyökkäysvaiheessa myös jonkin verran kanavan yli, mutta rintamalinja vakiintui kuitenkin kanavaan. Kunnassa toimii metsäteollisuusyrityksiä, Sosnovkan maatalousyritys sekä Äänisen rannalla sijaitseva lohenkasvattamo. Paikallisten mukaan kanavan rakentamisesta kertova museo on käymisen arvoinen paikka. En pysty arvioimaan, koska on itsellänikin vielä käytävien paikkojen listalla. Sen sijaan kahdeksan kilometriä Poventsasta eteenpäin on vasemmalla muutaman sadan metrin päässä päätiestä  Stalinin vainojen uhrien teloituspaikka ja muistohautausmaa Sandarmoh. On tosi pysäyttävä paikka, jossa kannattaa käydä, jos kulmilla pyörii. 

Minä en käynyt, sillä olen käynyt paikalla aiemmin. Nyt oli kiire Puutoisten eteläpuolelle, missä sijaitsee toinen vastaavanlainen teloituspaikka ja muistomerkki. Siitä pitää vielä ottaa Willimiehelle kuva ja ilta alkoi painaa päälle. Siispä keula kohti Puutoista, venäjäksi Puudozi. Puutoinen on jo 1300-luvun lopulla asiakirjoissa mainittu kaupunki, jossa nykyään on asukkaita noin kymmenen tuhatta.  Minulle kaupunki on tuttu ainoastaan siitä, että joskus 80-luvulla Karjalan Sanomissa aina mainittiin Puutoisten metsätyökeskuksen saavutuksista. Tälläkään kertaa ei aikataulu anna periksi enempään tutustumiseen. Kuitenkin ensimmäisen kerran tulen ajamaan kaupungin läpi - aiemmin olen aina kurvannut heti kaupunkiin tultuani kohti Kargopolia. Tie Puutoiseen on hyväkuntoista asfalttia, jota myös on viimeisen viiden vuoden aikana kunnostettu tosi paljon. Tosin tämä Äänisen takainen Karhumäestä Vologdaan johtava pääväylä on minusta aina ollut varsin tylsä ajettava. Vähän kyliä, paljon pusikkoa, hyvä ja tasainen tie, missä pitkiä suoria. Eli ei paljon kerrottavaa. Sen verran, että matkan varrella auton alla jotenkin äänet ikään kuin lisääntyivät. Asia alkoi vaivata minua yhä enemmän. Pimeä oli jo aivan oven takana saapuessani Puudosiin, joten ajoin suoraan kaupungin läpi etsimälleni muistomerkille, joka sijaitsee noin yhdeksän kilometriä Puutoisesta etelään. Puudosissa pysähdyin muistomerkillä käytyäni bensa-asemalle ja kävin auton alla katsomassa, että mikä siellä ääntä pitää. Siinä vaiheessa oli kuitenkin jo pimeä ja vettä satoi. Selkä märkänä en kovin pitkää auton alla viipynyt ja äänen pitäjäkin jäi paikallistamatta. Hampurilaisateria ja kahvi tekivät kuitenkin hyvää. Enää muutama tunti ja olen Kargopolissa.

Heti Puutoisen jälkeen laskeutui pimeys. Aina Arkangelin alueen rajalle saakka tie oli ihan kelvollista venäläisen mitta-asteikon mukaan. Suomalaisittain karseakuntoista öljysoraa. Heti Puutoisten rajalta otin liftarin kyytiin. Nuori autonasentajapoika oli menossa Puutoisesta lapsuudenkotiinsa Krivtsyyn viikonlopun viettoon. Hetken aikaa oli ihan mukavaa jututtaa poikaa. Nämä nuoret liftarit ovat vaan Venäjälläkin niin kovin ujoja, että niitä pitää tosiaan aktiivisesti jututtaa. Vanhemmat ihmiset, joita myös välillä näkyy liftaamassa, ovat paljon kovempia puhumaan. Yhtä kaikki, molemmat piristävät yksinäisen matkamiehen kulkua. Arkangelin alueen rajan jälkeen alkoin Kenozeron kansallispuisto ja tie muuttui kuin taikaiskusta huonoksi soratieksi. Ja pimeä! Alueella olisi ollut paljonkin nähtäviä pikkukyliä, mutta pimeässä ei paljon tullut mieleen hiljennellä, koska mitää ei enää nähnyt. Hullun kiilto silmissä painoin menemään auto kilkattaen ja kolisten. Välillä suoraan, välillä nelipyöräluisussa kurveihin. Nyt vaan ajetaan! Toisaalta aika mukava oli ajaa huonolla tiellä lujaa. Ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen tie muuttui järkyttäväksi betonilaattatieksi. Tiesin, että kymmenen kilometrin kuluttua saavun Kargopoliin. Leipää ja konjakkia! Tai siis leipä ja puolikkaan pullo konjakkia. Nyt jotenkin tuntui ihan sellaiselta.

Matkaa kertyi tänään 844 km, yhteensä 1577 km. Bensaa tuli tankattua 91 litraa, yhteensä 224 litraa. Rahaa paloi bensaan 3799 ruplaa eli 51 euroa, yhteensä 9189 ruplaa ja 124 euroa. Majoitus maksoi tuon 700 ruplaa eli pyöreästi 10 euroa, yhteensä 3800 ruplaa ja 51 euroa. Kokonaiskustannukset ilman ruokaa ja juomisia 175 euroa. 

Kun klikkaat tästä linkistä, näet tänään kuljetun matkareitin.

Road Trip Rossia 2018 - päivä 2, Kostamus

Himola on vuosisatoja vanha karjalaiskylä, joka jäi Tarton rauhassa ratkaistun Repolan-Porajärven kysymyksen yhteydessä Neuvostoliiton puolelle. Siihen saakka se oli ollut suomalaisten hallinnassa. Nykyinen kylä on rakennettu metsätyöläisten asutukseksi 50-luvulla. Parhaimmillaan kylässä oli lähes 4000 asukasta, mutta metsätöiden vähennyttyä 70-luvulta alkaen kylä on kuihtunut noin 300 asukkaan taajamaksi keskelle ei mitään. Lähitienoilla on kaksi joitain vuosia sitten toimintansa lopettanutta sepelilouhosta, joiden työmiesten asuntolaksi tuo hotellikin on alunperin rakennettu. Kaksi viikkoa pitkää päivää töissä ja kaksi kotona huilaten, oli tahti. Nyt maisemaa hallitsee uskomattoman iso ratapiha, jolla sepelivaunuja on lastattu ja järjestelty. Kesän turistisesonkina kylä täyttyy matkailijoista, jotka ovat tulleet tutustumaan 30 kilometrin päässä sijaitsevaan 317 metriä korkeaan Vottovaaraan ja sen iki-aikaisiin seitakiviin. Kylä oli nopeasti nähty. Onneksi oli säästynyt vielä pala sitä Marinan omenapiirasta aamupalaksi, sillä ensimmäinen kauppa olisi vasta Sukkajärvellä. Himolan kauppa ei vielä ollut auki.

Matkaa Himolasta Sukkajärvelle on vajaa 40 kilometriä, jonka pitäisi navigaattorin mukaan taittua vajaassa tunnissa. Siis ihan hyvää soratietä. Henkilöautolla ja muulla kuin enduroprätkällä ajellessa pitää vain noudattaa suurta varovaisuutta, sillä kulkimen särkemiseen otollisia paikkoja on ja ne tulevat esiin yllättäen. Nivalla ja enskapyörällä ei ongelmia ole. Toki se pakoputki vain kilkatti! Maisemat olivat tien varrella enimmäkseen ruskaan laskeutuvaa pusikkoa, suota ja paikoitellen jotain vesistöäkin vilahteli. Niin ja tietysti ratapenkkaa! Tie kulkee aika pitkälti samoilla seuduilla kuin Suojärvi-Jyskyjärvi rautatie. Ja kyllä siihen matkaan tuo lähes tunti meni. Tuntuipa mukavalta saada reilun tunnin odottelun jälkeen Sukkajärven kyläkaupasta lämpimiä piiraita ja vettä. Kahvi kuului osastoon kaukaiset unikuvat.

Vähän aikaa pyörin Sukkajärvellä, johon itse asiassa edellinen pysähdyspaikka Himolakin kuuluu. Taajamassa on noin 1400 asukasta, joista karjalaisia tai suomalaisia viitisen prosenttia. Myös Sukkajärvi on syntynyt suurten metsätyömaiden ansiosta. Nykyään paikkakunnalla toimii pienimuotoista puunjalostusta ja veturivarikko. Kauppoja ja muuta jokapäiväiseen elämään liittyviä instituutioita paikkakunnalla näyttäisi olevan melkoisen paljon. Muun muassa pankkiautomaatti ja hotelli Goristyy Pereulokilla, puh. +7 800 222-88-58. Kuitenkin kylän keskusaukiolla vallitsee jotenkin epätodellinen, elokuvamainen tunnelma. Meillä kaikilla on omat omituisuutemme ja harrastuksemme. Minun omituisuus on, että kerään venäläisiä postitoimistoja. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun kuulin, että Venäjällä etäisyydet paikkakuntien välillä mitataan virallisesti aina postitoimistojen eteen. Kun minä sitten kiertelen ympäriinsä, käyn aina ottamassa kuvan itsestäni ko. paikkakunnan nollapisteessä eli postitoimiston edessä. Tästä on se ilo, että kun etsii postia, niin samalla tulee nähtyä vähän laajemmin kylää tai kaupunkia. Näin myös Sukkajärvellä.

 Otettuani postikuvat, söin kaupasta ostamani lämpimät piiraat ja ryyppäsin vettä päälle. Mujejärvi, I'm coming! Matkaa edessä 130 kilometriä ja kolme tuntia.

Sukkajärven jälkeen alkoi pikkuhiljaa tie parantua. Tuossa videolla tulee jotakuinkin tärkeimmät asiat tien kunnosta selitettyä. Eli lyhyesti: hyvä tie, mutta ole hereillä. Huonoista kohdista ei etukäteen varoitella. Aikalailla tasaista pusikko-suo -maisemavaihtelua koko matkan. Ainoa ilon pilkahduksen toi Voloman kylä, jossa oli yllättäen melko iso saha. Venäjän Etelä-Karjalassa on se ongelma, että kun sahat vievät kaiken tuotannon ulkomaille, pitää paikallisten yksityisihmisten ostaa sahatavaransa kalliilla Pietarin isoista puutavaraliikkeistä. Mikä lienee täällä tilanne. Ainakin maantie sahan kohdalla oli rekkojen veteläksi tallaama. Mutta eteenpäin. Ilman isompia ihmettelyjä saavuin navigaattorin ennakkoon ilmoittaman kolmen tunnin ajelun jälkeen Mujejärvelle.

Löytyihän se ruokapaikka. Jotakuinkin kordinaattien osoittamassa pisteessä on tiilirakennus, joka kätkee sisäänsä tyypillisen venäläisen pikkukylän ravintolan. (63.965189, 31.998783) Ruoka oli ihan syötävää ja se riitti minulle. Nälkä siirtyi. Siinä ruokailun lomassa ehdin jututtamaan henkilökuntaakin. Mujejärvi kuului Tarton rauhaan saakka Suomeen ja vanha kylä tuli sotien aikan tuhottua. Uusi kylä, tai kuten virallinen termi kuuluu, kaupunkimainen taajama on perustettu 1963 ja siellä on nykyään reilu 3000 asukasta. Jotenkin nämä venäläiset kylät ovat kokoonsa nähden paljon vilkkaamman ja isomman oloisia kuin suomalaiset kokoluokkaserkkunsa. Paikkakunnan talous pyörii edelleen metsänhakkuiden ympärillä ja valtaosa hakatusta puusta menee vientiin. Joitakin sepelilouhoksia on myös alueella. Aina kun puhutaan näistä sepelilouhoksista, on huomattava, että Venäjällä peruskallio on näkyvillä oikeastaan Vienanmeri-Ääninen-Pietari -linjan länsipuolella. Linjalta itään päin mennessä peruskallio on 30-40 metriä paksun maakerroksen alla. Niinpä Karjalastakin viedään sepeliä ja raakakiveä varsin kauaskin Venäjälle. Muun muassa Sotsin olympialaisten teiden pohjalle vietiin kiviaines Karjalasta! Tankkaus ja Mujejärven oli aika jäädä taakse. Päivä alkoi kääntyä lopulleen ja Kostamukseen oli vielä matkaa.

Tie Mujejärveltä eteenpäin oli vaihtelevaa rynkytystä, mutta kaikkeen tottuu. Niin rynkytykseen kuin autosta kuuluviin epämääräisiin ääniin. Vanha auto, koliseehan se. Lietmajärven kohdalla nollapisteharrastukseni osoitti jälleen voimansa. Kylä on noin kilometrin kaksi tieltä sivussa, mutta kun kerran näin etäällä ollaan ja näin läheltä ajoin, niin päätin käydä bongaamassa kylän postitoimiston. Tuli samalla nähtyä kyläkin. Samanlainen kuin moni muukin - elokuvanomainen. Ja vilkas, vaikkei asukkaita ole kuin reilu 2000. Välillä näissä kylissä käydessäni ihmettelen, että millä ihmeellä nämä ihmiset elävät, missä käyvät töissä! Lietmajärven kohdalla Wikipedia kertoo seuraavaa: "Paikallisista elinkeinoista tärkeimpiä ovat rautatieliikenne ja erilaiset julkiset palvelut. Metsäteollisuutta edustaa Lietmajärven puunhankintayhtiö. Kaivannaisista hyödynnetään rakennuskiveä, hiekkaa ja soraa. Maatalouden merkitys on vähäinen. 32 % työvoimasta työskentelee kunnan ulkopuolella ja 42 % työikäisistä ei käy ansiotöissä." No, jotain tuon suuntaista olen ounastellutkin. Nopea kiertoajelu kylällä ja sitten kohti Kostamusta, joka oli päivän päätepiste.

Lietmajärveltä oli enää lyhyt matka Kostamus - Kotskoma -tielle, joka oli kunnoltaan ihan kohtuullista asfalttia. Pinta oli ehjä ja paikkaamaton, mutta routa oli nostellut ja laskeskellut tietä, joten meno oli aallokkoisen tuntuista. Ja ne ylimääräiset äänetkin katosivat. Ainoastaan renkaat välillä tuntuivat täristävän, mutta kun sopivasti kaasulla passaili, niin aina löytyi tasainen meno. Matkan varrella tapasin retken ensimmäisen suomalaisen. Rovaniemeläinen liikemies oli lepuuttamassa Mersunsa hajonneita ilmajousia. Vähän aikaa juteltiin. Olisi ollut illalla Kostamuksessa syntymäpäiväbileet tarjolla, mutta kieltäydyin. Sen verran alkoi jo päivän pituus painamaan, että illallinen vanhan tutun luona ja aikainen selvinpäin nukkumaan meno tuntui paljon houkuttelevammalta. Illan suussa saavuin Kostamukseen ja majoittauduin monilta aikaisemmilta retkiltä tuttuun Regata -mökkikylään. Oma mökki 2400 ruplaa eli 32 euroa sisältäen aamupalan, joka tosin jäi syömättä. Kävin suihkussa ja käytin auton pesussa, molemmat aloimme olla sen verran likaisia, että suihku oli molemmille paikallaan. Seuraava päivä tulisi olemaan todellinen rautapersepäivä, joten kävin ostamassa aamupalan kaupasta. Mökkikylä heräisi aamulla vasta kolme tuntia lähtöni jälkeen. Illalla pöyrähdin vanhan tutun luona syömässä ja vaihtamassa kuulumisia. Oli pahoillaan, kun en voinut ottaa votkaa! Hyvänä syynä kelpasi, että pitää mennä vielä illalla autolla mökkikylään. Olin hyvilläni, etten ollut varannut kaverin lähellä sijaitsevasta hotellista huonetta. Pääsin nukkumaan jo ennen klo 23.

Matkaa kertyi tänään 323 km, yhteensä 733 km. Bensaa tuli tankattua 59 litraa, yhteensä 133 litraa. Rahaa paloi bensaan 2349 ruplaa eli 33 euroa, yhteensä 5390 ruplaa ja 74 euroa. Majoitus maksoi tuon 2400 ruplaa eli 32 euroa, yhteensä 3100 ruplaa ja 42euroa. Kokonaiskustannukset ilman ruokaa ja juomisia 116 euroa. 

Kun klikkaat tästä linkistä, näet tänään kuljetun matkareitin.

Road Trip Rossia 2018 - päivä 1, Himola

Viime vuoden Australian matkallani opin yhden tärkeä asian. Jos aikoo kulkea päivän mittaan joko ajallisesti tai matkallisesti pitkän matkan, on startattava liikkeelle ajoissa ja pidettävä meno yllä. Ne ovat sitten toiset päivät, kun nähtävyyksiä patsastellaan. Niinpä tämäkin päivä alkoi herätyksellä klo 5.00.

Aikaiseen lähtöön oli kyllä toinenkin syy. Nivan ovet eivät menneet lukkoon. Takakontin lukkosylinterin olin itse vaihtanut, mutta ovien sylinterit ovat niin hankalasti vaihdettavissa, että päätin antaa homman ammattilaiselle. Siispä ensimmäinen välietappi oli Sortavalassa Igor Ivkovin autokorjaamolla. Matka rajalle meni vanhoja tuttuja ja hyviä suomalaisia teitä nauttien. Hieman tietyillä nopeuksilla tuntui ravistusta, mutta se katosi pienellä kaasun kanssa leikkimisellä. Laitoin venäläisten soratierenkaiden tiliin.

Tullimuodollisuudet menivät ongelmitta. Itse asiassa yllättävän nopeasti. Rajan jälkeen tankkaus, niin auton kuin miehenkin. Enpä Kolmas-tienvarsiravintolassa syödessäni arvannut, kuinka kauan menisi, ennen kuin saisin seuraavan kerran hyvää tienvarsiravintolan ruokaa. Tie rajalta Sortavalaan on ollut pari vuotta remontissa, ja remontti jatkuu vieläkin. Alkaa toki olla sen verran hyvässä kunnossa, ettei ainakaan Niva-miestä ihmeemmin hidastellut. Joissakin huonommissa kohdin kuului auton alta kolkatusta. Tiesin vaihdelaatikon ja pakoputken välissä olevan metallisen kiinnikkeen olevan poikki, mutta puutteesta ei ollut teknistä haittaa. Putki kestää paikallaan ilmankin. Kolkattakoon. Sovittuna aikana olin korjaamolla ja pojat vaihtoivat lukkosylinterit. Aikaa meni reilu tunti ja hintaa remontille tuli 1200 ruplaa noin 17 euroa.



Sortavalasta matka jatkui Pitkärannan kupeessa olevalle Koirinojalle, josta käännytään kohti Suojärveä. Tie oli koko matkan erittäin hyvää asfalttia ja maisemat Laatokan rantamilla kauniita. Tämäkin tie jää lähivuosina turistien maisematieksi ja mikäli vanhaan kokemukseeni on luottaminen, ilman hoitoa rapistuu huonokuntoiseksi. Nimittäin kolmen seuraavan vuoden aikana pitäisi valmistua valtaisa tienrakennusprojekti. Uusi A-121 valtatie Pietarista Laatokan länsipuolitse Petroskoihin. Tie tulee kulkemaan uutta linjaa pitkin ja vanhan tien varrella olevat kylät alkavat kuihtua. Näin valitettavasti on tapahtunut monissa paikoin, joissa kylät jäävät uuden tien valmistuttua syrjään pääreiteistä.

Koirinojan Murheen ristiltä Suojärvelle johtava tie on varsin hyväkuntoista soratietä. Tietysti on muistettava, että kelirikkoaikaan Venäjän sorateiden pohjat pettävät ja silloin tarvitaan oikeasti nelivetoa. Nyt kuitenkaan ei ollut sellainen aika ja matka jatkui sujuvasti ilman suurempia ongelmia. On tosin sanottava, että Loimalan kohdalla asfalttitie oli niin huono, että jopa Nivalla oli ihmeteltävä, että mistähän tuota ajaisi! Kylien ulkopuolella oli pääosin sorateitä. Ilman pysähdyksiä jatkoin tuttavani Marinan luo, joka oli tilannut pojalleen pari kiloa suomalaista juustoa. Marina on hyvin suomea puhuva karjalainen, joka tuntuu tuntevan Venäjän läntisen Karjalan erittäin hyvin ja laajasti. Käytännössä kaikki tuntemani Karjalan reissaajat ovat joutuneet jossain vaiheessa turvautumaan Marinan paikallistuntemukseen. Niin minäkin. Tällä kertaa sain yllätyksekseni turvautua hänen herkullisena höyryävän keittokattilan antimiin. Kiitos Marina. Tovin kuulumisia vaihdettuamme olikin aika jatkaa matkaa kohti pohjoista.

Suojärvellä on kaksi bensa-asemaa, molemmat heti kaupungin ulkopuolella Petroskoihin johtavan tien varrella. Koska Suojärven ja Kostamuksen välisen erämaataipaleen kylien bensiinitarjonta ei ollut tiedossani, kävin täyttämässä tankin piripintaan ja samoin varakanisterin. Minulla oli mukanani kympin kansiteri, mutta käytäntö osoitti, että erityisesti pohjoisemmissa osissa maata olisi ihan hyvä, jos matkassa olisi vaikka kaksikin kahden kymmenen litran kansiteria. Antaisi vapautta muuttaa suunnitelmia. Alkumatkasta Suojärveltä Porajärven suuntaan on jonkin matkaa todella pomppuista asfalttia. Pian tie kuitenkin muuttuu kelvolliseksi soratieksi. Eikä tuossa sen kummempia ole kertomista. Soratie mikä soratie. Ajettavissa kaikilla kulkimilla. Leppäniemi, Toivola, Lahkolampi, tuttuja kylännimiä edellisiltä reissuilta kuten ajettava tiekin. Kummatkaan eivät olleet juuri mihinkään muuttuneet. Usein Venäjällä matkatessa tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Vähän kerrassaan ennen Porajärveä alkoi hämärtää ja tajusin loppumatkan sujuvan pimeyden vallassa. Porajärvelle saavuin jo pimeässä, joten kauniista kylästä ei sitten saatu yhtään kuvaa.

En mielelläni aja Venäjällä missään pimeässä. Ja vielä vähemmän asumattomilla korpiseuduilla. Mutta jos tilanne sattuu päälle, niin sitten ajetaan. Ja nyt sattui. Tie muuttui hieman pienemmäksi, mutta oli pääosin suhteellisen ajettavaa. En muista, mitä tuohon videolle sanailin, mutta paikoin oli sen verran huonoa, että jos on henkilöautolla liikkeellä, niin varovainen kannattaa olla, ettei särje autoaan. Kuvaavaa on, että matkaa oli vajaa 40 kilometriä ja navigaattori antoi ajoajaksi lähes puolitoista tuntia. Aloin olla siinä määrin väsynyt, että en enää isommin säästellyt. Niva on tehty näille teille.

Aika myöhään ja pitkän päivän ajelleena saavuin hotellille kuullakseni, että matkailusesonki on ohi ja ainoa, mitä hotelli tarjoaa, on sänky, suihku ja juomavettä. Onneksi oli eväänä Marinan leipomaa omenapiirasta iltapalaksi ja vettä pullossa. Hotellia ei löydy hakupalveluista, mutta huoneen voi tilata numerosta  +7 921 620-13-30. Hotelli löytyy paikasta 62.943322, 32.547883. Hinta 700 ruplaa eli vajaa kymmenen euroa per yö.

Kartta tänään kuljetusta matkasta klikkaa linkistä

Tänään 410 km, 13 tuntia 30 minuuttia, bensaa 73,5 litraa, joka teki 3041 ruplaa eli 41 euroa, majoitus tuon 700 ruplaa eli 9,5 euroa. Kokonaiskustannukset tähän mennessä 50 euroa ilman ruokia ja juomia.

Road Trip Rossia 2018 - esittely

Tänä vuonna ei ole paljoakaan tullut noista reissuista kirjoiteltua. Yksinkertaisesti siitä syystä, että retket ovat suuntautuneet ihan tuohon rajan taakse tutuille teille, joista ei ole mitään uutta kerrottavaa. Ja viime vuoden pitkä reissukin tuli tehtyä Australian puoleen, eikä siitä syntynyt tarinaa, koska istuin itse koko matkan matkustajan paikalla.

Tämän vuoden lokakuun alussa tein kuitenkin jokavuotisen pitkän matkan Moskova-Arkangel valtatielle ja tästä retkestä työstän lähiviikkoina kokonaisuuden, joka käsittää videopätkiä ja valokuvia reitin varrelta sekä tietysti tämän blogitekstin. Jos odotat nähtävyyksien kuvailua, voit unohtaa koko jutun. Tarinan nimi on Road Trip Rossia 2018, ja paino on sanoilla Road ja Rossia. Eli tiestähän tässä kerrotaan. Ihan sitä varten, että jos joskus tulee mieleen lähteä Venäjälle, niin täältä löytyy yksi näkemys teiden kunnosta.

Niva - VAZ 2121 - vm. 1983 - kilometreistä ei tiedä kukaan

Alkuperäinen matkasuunnitelma sisälsi käynnin Veliki-Ustjugissa, jossa piti tavata venäläisten pakkasukko, jonka kotipaikka on kyseisessä kaupungissa. Ihan kuin meidän Rovaniemi. Erinäisten syiden vuoksi aikataulusta piti nipistää kolme päivää pois, ja näin ollen piti myös reittiä lyhentää. Niinpä karttaharjoitus antoi tulokseksi

reitin, jolle syntyi kilometrejä 2995 ja aikaa piti menemän 43 tuntia. Klikkaa linkistä.

Näistä kartoista on sanottava sen verran, että Venäjän matkailussa ensimmäinen karttaharjoitus on mukava tehdä Google mapsilla. Venäjällä kuitenkin matkanteossa tunnit antavat paremman kuvan kuin kilometrit. Ja vaikka Google ilmoittaakin kilometrit oikein, on ajassa huomattava ero venäläisen Yandexin kanssa. Ja Yandexin aika-arvio on huomattavasti lähempänä totuutta:

3100 km ja 49 tuntia. klikkaa linkistä.

Ja matkan päällä Here puhelimessa on tosi hyvä, mutta siihenkään ei aina kannata luottaa. Paikallisilta on hyvä kysyä tarkistukset vaikka paperikarttaa apuna käyttäen.

Ja loppuun SinäPutki-pläjäys: