Road Trip Rossia 2018 - päivä 1, Himola

Viime vuoden Australian matkallani opin yhden tärkeä asian. Jos aikoo kulkea päivän mittaan joko ajallisesti tai matkallisesti pitkän matkan, on startattava liikkeelle ajoissa ja pidettävä meno yllä. Ne ovat sitten toiset päivät, kun nähtävyyksiä patsastellaan. Niinpä tämäkin päivä alkoi herätyksellä klo 5.00.

Aikaiseen lähtöön oli kyllä toinenkin syy. Nivan ovet eivät menneet lukkoon. Takakontin lukkosylinterin olin itse vaihtanut, mutta ovien sylinterit ovat niin hankalasti vaihdettavissa, että päätin antaa homman ammattilaiselle. Siispä ensimmäinen välietappi oli Sortavalassa Igor Ivkovin autokorjaamolla. Matka rajalle meni vanhoja tuttuja ja hyviä suomalaisia teitä nauttien. Hieman tietyillä nopeuksilla tuntui ravistusta, mutta se katosi pienellä kaasun kanssa leikkimisellä. Laitoin venäläisten soratierenkaiden tiliin.

Tullimuodollisuudet menivät ongelmitta. Itse asiassa yllättävän nopeasti. Rajan jälkeen tankkaus, niin auton kuin miehenkin. Enpä Kolmas-tienvarsiravintolassa syödessäni arvannut, kuinka kauan menisi, ennen kuin saisin seuraavan kerran hyvää tienvarsiravintolan ruokaa. Tie rajalta Sortavalaan on ollut pari vuotta remontissa, ja remontti jatkuu vieläkin. Alkaa toki olla sen verran hyvässä kunnossa, ettei ainakaan Niva-miestä ihmeemmin hidastellut. Joissakin huonommissa kohdin kuului auton alta kolkatusta. Tiesin vaihdelaatikon ja pakoputken välissä olevan metallisen kiinnikkeen olevan poikki, mutta puutteesta ei ollut teknistä haittaa. Putki kestää paikallaan ilmankin. Kolkattakoon. Sovittuna aikana olin korjaamolla ja pojat vaihtoivat lukkosylinterit. Aikaa meni reilu tunti ja hintaa remontille tuli 1200 ruplaa noin 17 euroa.



Sortavalasta matka jatkui Pitkärannan kupeessa olevalle Koirinojalle, josta käännytään kohti Suojärveä. Tie oli koko matkan erittäin hyvää asfalttia ja maisemat Laatokan rantamilla kauniita. Tämäkin tie jää lähivuosina turistien maisematieksi ja mikäli vanhaan kokemukseeni on luottaminen, ilman hoitoa rapistuu huonokuntoiseksi. Nimittäin kolmen seuraavan vuoden aikana pitäisi valmistua valtaisa tienrakennusprojekti. Uusi A-121 valtatie Pietarista Laatokan länsipuolitse Petroskoihin. Tie tulee kulkemaan uutta linjaa pitkin ja vanhan tien varrella olevat kylät alkavat kuihtua. Näin valitettavasti on tapahtunut monissa paikoin, joissa kylät jäävät uuden tien valmistuttua syrjään pääreiteistä.

Koirinojan Murheen ristiltä Suojärvelle johtava tie on varsin hyväkuntoista soratietä. Tietysti on muistettava, että kelirikkoaikaan Venäjän sorateiden pohjat pettävät ja silloin tarvitaan oikeasti nelivetoa. Nyt kuitenkaan ei ollut sellainen aika ja matka jatkui sujuvasti ilman suurempia ongelmia. On tosin sanottava, että Loimalan kohdalla asfalttitie oli niin huono, että jopa Nivalla oli ihmeteltävä, että mistähän tuota ajaisi! Kylien ulkopuolella oli pääosin sorateitä. Ilman pysähdyksiä jatkoin tuttavani Marinan luo, joka oli tilannut pojalleen pari kiloa suomalaista juustoa. Marina on hyvin suomea puhuva karjalainen, joka tuntuu tuntevan Venäjän läntisen Karjalan erittäin hyvin ja laajasti. Käytännössä kaikki tuntemani Karjalan reissaajat ovat joutuneet jossain vaiheessa turvautumaan Marinan paikallistuntemukseen. Niin minäkin. Tällä kertaa sain yllätyksekseni turvautua hänen herkullisena höyryävän keittokattilan antimiin. Kiitos Marina. Tovin kuulumisia vaihdettuamme olikin aika jatkaa matkaa kohti pohjoista.

Suojärvellä on kaksi bensa-asemaa, molemmat heti kaupungin ulkopuolella Petroskoihin johtavan tien varrella. Koska Suojärven ja Kostamuksen välisen erämaataipaleen kylien bensiinitarjonta ei ollut tiedossani, kävin täyttämässä tankin piripintaan ja samoin varakanisterin. Minulla oli mukanani kympin kansiteri, mutta käytäntö osoitti, että erityisesti pohjoisemmissa osissa maata olisi ihan hyvä, jos matkassa olisi vaikka kaksikin kahden kymmenen litran kansiteria. Antaisi vapautta muuttaa suunnitelmia. Alkumatkasta Suojärveltä Porajärven suuntaan on jonkin matkaa todella pomppuista asfalttia. Pian tie kuitenkin muuttuu kelvolliseksi soratieksi. Eikä tuossa sen kummempia ole kertomista. Soratie mikä soratie. Ajettavissa kaikilla kulkimilla. Leppäniemi, Toivola, Lahkolampi, tuttuja kylännimiä edellisiltä reissuilta kuten ajettava tiekin. Kummatkaan eivät olleet juuri mihinkään muuttuneet. Usein Venäjällä matkatessa tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Vähän kerrassaan ennen Porajärveä alkoi hämärtää ja tajusin loppumatkan sujuvan pimeyden vallassa. Porajärvelle saavuin jo pimeässä, joten kauniista kylästä ei sitten saatu yhtään kuvaa.

En mielelläni aja Venäjällä missään pimeässä. Ja vielä vähemmän asumattomilla korpiseuduilla. Mutta jos tilanne sattuu päälle, niin sitten ajetaan. Ja nyt sattui. Tie muuttui hieman pienemmäksi, mutta oli pääosin suhteellisen ajettavaa. En muista, mitä tuohon videolle sanailin, mutta paikoin oli sen verran huonoa, että jos on henkilöautolla liikkeellä, niin varovainen kannattaa olla, ettei särje autoaan. Kuvaavaa on, että matkaa oli vajaa 40 kilometriä ja navigaattori antoi ajoajaksi lähes puolitoista tuntia. Aloin olla siinä määrin väsynyt, että en enää isommin säästellyt. Niva on tehty näille teille.

Aika myöhään ja pitkän päivän ajelleena saavuin hotellille kuullakseni, että matkailusesonki on ohi ja ainoa, mitä hotelli tarjoaa, on sänky, suihku ja juomavettä. Onneksi oli eväänä Marinan leipomaa omenapiirasta iltapalaksi ja vettä pullossa. Hotellia ei löydy hakupalveluista, mutta huoneen voi tilata numerosta  +7 921 620-13-30. Hotelli löytyy paikasta 62.943322, 32.547883. Hinta 700 ruplaa eli vajaa kymmenen euroa per yö.

Kartta tänään kuljetusta matkasta klikkaa linkistä

Tänään 410 km, 13 tuntia 30 minuuttia, bensaa 73,5 litraa, joka teki 3041 ruplaa eli 41 euroa, majoitus tuon 700 ruplaa eli 9,5 euroa. Kokonaiskustannukset tähän mennessä 50 euroa ilman ruokia ja juomia.