Matka etenikin varsin joutuisasti hyviä teitä pitkin. Ja ensimmäisen sata kilometriä Lietmajärvelle saakkahan oli vasta eilen ajanut, joten isompia ahaa-elämyksiä ei ihan heti aamusta syntynyt. Ei tosin ollut tarvekaan. Aamukahvia toki kaipasin melkoisesti. Seuraavalle auki olevalle bensa-asemalle oli matkaa 200 kilometriä ja navigaattori lupasi aikaa kuluvan neljä tuntia. Auton tankin olin täyttänyt jo illalla, että olisi nopeampi lähteä liikkeelle. Tätä kahvin puutetta en ollut ottanut huomioon suunnitelmissa eli oma vika, että nyt mieli teki.
Tuossa kohtaa videota, missä kehun maisemia kauniiksi, oli kuuluisa Rukajärven kylä näkyvissä. Ajaessa ei vaan oikein saanut komeasti mäen päällä näkyvää kylää kunnolla kuvattua. Olenkohan minä nyt sitten käynyt Rukajärven tien molemmissa päissä, kun kaksi vuotta sitten tuli tutustuttua Suomen puoleiseen päähän? Mene ja tiedä. Tie vaihteli hyvän ja erittäin hyvän välillä kunnes viimeisen tunnin aikana taas vaihtui ihan järkyttävän huonoksi. Hieman kummastutti, kun huonolla tieosuudella Nivan voimansiirto käyttäytyi ylämäkien kohdalla alakierroksilla jotenkin oudosti. En vain osannut määritellä, mistä olisi kysymys. Asia unohtui. Vihdoin aika tarkasti sen reilun neljän tunnin köröttelyn jälkeen saavuin Muurmannin valtatielle numero E105. Kyllä maistui risteyksessä olevalla bensiksellä kahvi hyvältä! Kahvin jälkeen käännyin kohti etelää ja Karhumäkeä.
Tässä yhteydessä lienee syytä esitellä myös aplikaatio nimeltä Glympse. Glympse on puhelimeen asennettava gps-paikannusohjelma. Se määrittää satelliittipaikannuksella puhelimen sijainnin. Sijainin voi sitten jakaa lähettämällä linkin halutuille ihmisille. Aplikaatio on ilmainen ja matkan edistymistä voi sitten seurata joko tietokoneella tai älypuhelimella. Kotiväki tykkäsi kovasti, kun tiesivät, missä olin menossa. Kuulemma näkyi, mistä ovesta menin hotelliin sisään!
Neljä-viisikymmentä kilometriä ennen Karhumäkeä oli tienlaidassa pariskunta autonsa kanssa käsi pystyssä. Oisko teillä antaa bensaa? Tein nopean tilannearvion ja totesin, että koska Nivalla pääsee noin 400 kilometriä tankillisella ja minä olen ajanut vasta noin 300 kilometriä ja Karhumäkeen ei ole tuon pitempi matka, niin joutaa antaa oman kanisterin bensa tarvitsijalle. Pariskunta kertoi olevansa Kaliningradista matkalla Murmanskiin. Kotipuolessa on vähän väliä bensa-asemia, mutta täällä ei juuri ollenkaan! Tyhjensimme kanisterin ja samalla neuvoin, että aina, kun bensamittari näyttää puoliväliä tai alle, ja kohdalle sattuu bensa-asema, on otettava tankki täyteen. Hyvät matkat toivotettiin ja sain lopulta vielä ihan käyvän hinnan bensastakin.
Kuka on ajanut Ladalla tai Nivalla, tietää, että bensamittarin näyttö on varsin suurpiirteinen. En ehtinyt tankkauksen jälkeen ajaa montaakaan kilometriä, kun bensavalo alkoi palamaan. Voi hemmetti! Laskeskelin mielessäni, että kun normaalisti Niva kuluttaa noin kymmenen litraa satasella, niin nyt on kulutus pompannut 13 litraan! Laskutoimitukseni antoivat kerta toisensa jälkeen lopputuloksen, että tarkoille menee. Olin luvannut ystävälleni Willimiehelle käydä kuvaamassa Maaselän kylästä Maaselän rintamalla taistelleiden suomalaisten muistomerkin Willimiehen jäljillä -blogiin. Päätieltä oli matkaa kylään kolme kilometriä suuntaansa. Pähkäilin, että tarkoille menee, mutta päätin siitä huolimatta pyörähtää kylässä. Ajan hukkaa olisi ollut ajaa Karhumäestä 30 kilometriä takajäljelle. Kurvasin siis kylään.
Videon lopussa näkyvät koordinaatit näkyvät olevan eri järjestelmällä kuin Google Mapsissa, mutta ken tarvitsee, osannee ne myös muuntaa. Joka tapauksessa, tuo tykkimuistomerkki on helppo löytää, kun suurena rakennelmana näkyy kylän tielle. Ja kun mennään kohti tykin piippua suoraan edestä päin, niin suomalainen muistomerkki on nätisti siinä oikealla kuusen juurella. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa puna-armeija pysäytti Suomen armeijan hyökkäävät joukot näille Maaselän aseman tietämille 1941. Siksi muistomerkit - niin venäläinen kuin suomalainenkin. Asemakylässä on parikymmentä asukasta ja se kuuluu Pindusin kuntaan. Minä jätin kylän taakseni ja lähdin jännitystä tuntien pintakaasulla ajellen kohti Karhumäkeä. Bensaa ja ruokaa.
Vaan aina vei voi voittaa. Ei edes joka kerta. Ei edes tällä kertaa. Pääsin viiden kilometrin päähän Karhumäestä, kun bensa sitten loppui. Normaalin 400 kilometrin sijaan tällä kertaa tankillisella pääsi vain 327 kilometriä. Eihän siinä auttanut muu kuin jäädä tien poskeen kanisteria heiluttelemaan. Eikä aikaakaan, kun paikalle pysähtyi uudehkolla autolla joukko nuoria miehiä. Kovin olivat innokkaita englantia puhumaan. Kyselivät, josko minulla olisi letkua, niin imettäisiin tankista. Ei ole, kiitos vaan tarjouksesta. No, jälkeen päin ajattelin, että oli sen verran uuden näköinen auto, että siellä olisi ollut putkessa kuitenkin estot, ettei pääse imemään. Vanha eteläkarjalainen sanonta "se o saatuu, mikä o tarjottu" ei oikein jaksanut lämmittää.
Hetken kuluttua kuitenkin pysähtyi sellainen tyypillinen venäläinen tarvarankuljetusauto. Pieni kuorma-autopaku, jonka lavalle oli oli istutettu iso umpikoppi kuljetuksia varten. Kysäisin kuskilta, josko olisi ollut bensaa edes pari litraa, niin olisin päässyt tuossa viiden kilometrin päässä olevalle bensa-asemalle. Voi, kun tämä Fordi on dieseli, mutta olisiko sinulla köyttä, niin voin hinata sinut bensikselle. Olihan minulla hinausköysi. Ei muuta kuin köysi kiinni ja menoksi. Koppi peitti sujuvasti näkyvyyden ja ensi alkuun köysi tuntun todella lyhyeltä. Jopa jossain määrin jännitti, kun ei eteenpäin nähnyt oikein mitään. Ja siinä jännittäessäni yht'äkkiä tajusin, että tuossa meni Karhumäen risteys, josta olisi pitänyt kääntyä! Foordi perkele vetää ohi. Sen verran tuo jännitys sai aikaan, että en heti tajunnut reagoida millään tavalla. Ajatus jähmettyi miettimään, mitä pitäisi tehdä. Ja sitten, kun se toimi, totesin, että eihän tässä mitään. Kymmenen kilometrin päässä tien oikealla puolella on bensa-asema. Tankataan siellä. E105 on tosi hyväkuntoinen, tasainen valtatie ja matka taittui nopeaan. Taittui jopa 15 kilometriä. Ja silloin tajusin muistaneeni väärin. Muistamani tankkaamo on Vienan Kemin tienhaarasta Sorokan suuntaan kymmenen kilometrin päässä. Ei Karhumäeltä Petroskoin suuntaan! Mitäs nyt tehdään? Tilanne on muuttunut lähtötilanteesta ratkaisevasti huonommaksi. Alussa olin viiden kilometrin päässä bensiksestä ilman bensaa ja kyytiä. Nyt, jos pysäytän hinurin ja irrottaudun hinauksesta, olen kymmenen viidentoista kilometrin päässä bensiksestä ja tilanne muuten ihan sama. Metsää ympärillä täälläkin, ettei voi edes mennä talosta kysymään. No, 50 kilometriä eteenpäin on Hirvas. Sieltä saa varmasti bensaa ja ruokaakin. Tietysti nyt vähän taas päivä pitenee. Sinne siis. Mikäs siinä. Tasaista köröttelyä. Niin tasaista, että ihmettelin, kun Nivakin rullasi niin tasaisesti. Ei minkäänlaisia kolinoita tai muita ääniä. No, se johtuu siitä, että ei ole moottorin aiheuttamia tärinöitä. Aikamme köröteltyämme saavuimme Hirvakseen. Minua nauratti pirusti, kun kävin autosta pois. Tiedätkö, mitä tapahtui? kysyin Foordi-kuskilta. No? No hinasit 50 kilometriä ohi! Siinä Karhumäen risteyksessä olisi ollut bensis, kun olisit kääntynyt. kerroin. Mies oli silminnähden pahoillaan ja valitteli, ettei tiennyt paikkaa. Eikä ilmeisesti noteerannut, kun sanoin bensaa kysyessäni, että tankkaamolle olisi matkaa vain viisi kilometriä. No, eihän siinä mitään. Ei kyytikään maksanut mitään. Toivoteltiin hyvät matkat toisillemm ja erottiin.
Näin jälkeenpäin ajatellen olisi sittenkin ollut hyvä ajaa ensiksi Karhumäkeen tankkaamaan ja sitten 30 kilometriä takaisin Matkaselkään. Nyt ajelen 50 kilometriä takaisin päin. No, mikäs siinä. Hyvä ja tuttu tiehän tämä. Reilun puolen tunnin köröttelyn jälkeen käännyin kohti Karhumäkeä. Karhumäkeen tulo on aina ollut minusta mukavaa, kun luonto ympärillä on samanlaista jyrkkämäkistä kuin kotiseudullani Etelä-Karjalan Simpeleellä. Nyt ei ollut aikaa ihmetellä, joten ajoin kaupungin läpi pysähtymättä. Kun tankissa vielä oli bensiiniä riittävästi, suuntasin kohti Poventsaa, jossa tarkoitus oli kuvata Willimiehelle JR 35:n muistomerkki. Tie oli äskettäin pinnoitettu uudelleen ja matka joutui. Tuttu tie aikaisemmilta reissuilta.
Poventsa on kunta 26 kilometriä Karhumäestä itään. Kunnassa on noin 4000 asukasta ja keskustaajamassa reilut 2000 henkeä. Keskusta rajautuu idässä Vienanmeren-Itämeren kanavaan, jota sota-aikaan sijoittuvissa tarinoissa vielä kutsuttiin sen silloisella nimellä Stalinin kanava. Suomalaisten kannalta Poventsa on siinä mielessä merkittävä paikka, että jatkosodan aikainen rintamalinja kulki juuri tuossa äsken mainitussa kanavassa. Toki suomalaiset etenivät hyökkäysvaiheessa myös jonkin verran kanavan yli, mutta rintamalinja vakiintui kuitenkin kanavaan. Kunnassa toimii metsäteollisuusyrityksiä, Sosnovkan maatalousyritys sekä Äänisen rannalla sijaitseva lohenkasvattamo. Paikallisten mukaan kanavan rakentamisesta kertova museo on käymisen arvoinen paikka. En pysty arvioimaan, koska on itsellänikin vielä käytävien paikkojen listalla. Sen sijaan kahdeksan kilometriä Poventsasta eteenpäin on vasemmalla muutaman sadan metrin päässä päätiestä Stalinin vainojen uhrien teloituspaikka ja muistohautausmaa Sandarmoh. On tosi pysäyttävä paikka, jossa kannattaa käydä, jos kulmilla pyörii.
Minä en käynyt, sillä olen käynyt paikalla aiemmin. Nyt oli kiire Puutoisten eteläpuolelle, missä sijaitsee toinen vastaavanlainen teloituspaikka ja muistomerkki. Siitä pitää vielä ottaa Willimiehelle kuva ja ilta alkoi painaa päälle. Siispä keula kohti Puutoista, venäjäksi Puudozi. Puutoinen on jo 1300-luvun lopulla asiakirjoissa mainittu kaupunki, jossa nykyään on asukkaita noin kymmenen tuhatta. Minulle kaupunki on tuttu ainoastaan siitä, että joskus 80-luvulla Karjalan Sanomissa aina mainittiin Puutoisten metsätyökeskuksen saavutuksista. Tälläkään kertaa ei aikataulu anna periksi enempään tutustumiseen. Kuitenkin ensimmäisen kerran tulen ajamaan kaupungin läpi - aiemmin olen aina kurvannut heti kaupunkiin tultuani kohti Kargopolia. Tie Puutoiseen on hyväkuntoista asfalttia, jota myös on viimeisen viiden vuoden aikana kunnostettu tosi paljon. Tosin tämä Äänisen takainen Karhumäestä Vologdaan johtava pääväylä on minusta aina ollut varsin tylsä ajettava. Vähän kyliä, paljon pusikkoa, hyvä ja tasainen tie, missä pitkiä suoria. Eli ei paljon kerrottavaa. Sen verran, että matkan varrella auton alla jotenkin äänet ikään kuin lisääntyivät. Asia alkoi vaivata minua yhä enemmän. Pimeä oli jo aivan oven takana saapuessani Puudosiin, joten ajoin suoraan kaupungin läpi etsimälleni muistomerkille, joka sijaitsee noin yhdeksän kilometriä Puutoisesta etelään. Puudosissa pysähdyin muistomerkillä käytyäni bensa-asemalle ja kävin auton alla katsomassa, että mikä siellä ääntä pitää. Siinä vaiheessa oli kuitenkin jo pimeä ja vettä satoi. Selkä märkänä en kovin pitkää auton alla viipynyt ja äänen pitäjäkin jäi paikallistamatta. Hampurilaisateria ja kahvi tekivät kuitenkin hyvää. Enää muutama tunti ja olen Kargopolissa.
Heti Puutoisen jälkeen laskeutui pimeys. Aina Arkangelin alueen rajalle saakka tie oli ihan kelvollista venäläisen mitta-asteikon mukaan. Suomalaisittain karseakuntoista öljysoraa. Heti Puutoisten rajalta otin liftarin kyytiin. Nuori autonasentajapoika oli menossa Puutoisesta lapsuudenkotiinsa Krivtsyyn viikonlopun viettoon. Hetken aikaa oli ihan mukavaa jututtaa poikaa. Nämä nuoret liftarit ovat vaan Venäjälläkin niin kovin ujoja, että niitä pitää tosiaan aktiivisesti jututtaa. Vanhemmat ihmiset, joita myös välillä näkyy liftaamassa, ovat paljon kovempia puhumaan. Yhtä kaikki, molemmat piristävät yksinäisen matkamiehen kulkua. Arkangelin alueen rajan jälkeen alkoin Kenozeron kansallispuisto ja tie muuttui kuin taikaiskusta huonoksi soratieksi. Ja pimeä! Alueella olisi ollut paljonkin nähtäviä pikkukyliä, mutta pimeässä ei paljon tullut mieleen hiljennellä, koska mitää ei enää nähnyt. Hullun kiilto silmissä painoin menemään auto kilkattaen ja kolisten. Välillä suoraan, välillä nelipyöräluisussa kurveihin. Nyt vaan ajetaan! Toisaalta aika mukava oli ajaa huonolla tiellä lujaa. Ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen tie muuttui järkyttäväksi betonilaattatieksi. Tiesin, että kymmenen kilometrin kuluttua saavun Kargopoliin. Leipää ja konjakkia! Tai siis leipä ja puolikkaan pullo konjakkia. Nyt jotenkin tuntui ihan sellaiselta.
Matkaa kertyi tänään 844 km, yhteensä 1577 km. Bensaa tuli tankattua 91 litraa, yhteensä 224 litraa. Rahaa paloi bensaan 3799 ruplaa eli 51 euroa, yhteensä 9189 ruplaa ja 124 euroa. Majoitus maksoi tuon 700 ruplaa eli pyöreästi 10 euroa, yhteensä 3800 ruplaa ja 51 euroa. Kokonaiskustannukset ilman ruokaa ja juomisia 175 euroa.
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista