sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

2012 - Kargopol

Karttaharjoitus:



Aikataulutettu ajosuunnitelma:

Taipale                                km                              t                     

Joensuu – Värtsilä               80 km                       1 h                 
rajan ylitys                              0 km                       1 h               
Värtsilä – Suojärvi              140 km                       4 h 15 min    
Suojärvi – Porajärvi             83 km                       2 h 5 min        
Päivä 1                              303 km                       8 h 20 min 

Porajärvi – Karhumäki       130 km                       3 h 13 min     
Karhumäki – Pudozh          190 km                       4 h 52 min
Päivä 2                              320 km                       8 h 5 min         Yhteensä 623 km/16 h 25 min

Pudozh – Kargopol            160 km                       3 h 54 min    
Kargopol – Pesok               54 km                       2 h 40 min
Päivä 3                             214 km                       6 h 34 min        Yhteensä 837 km/22 h 59 min

Pesok – Vytegra                 170 km                      6 h               
Vytegra – Voznesenje           86 km                      3 h 17 min    
Päivä 4                              256 km                      9 h 17 min        Yhteensä 1093 km/32 h 16 min

Voznesenje–Lotinanpelto   130 km                       4 h 32 min     
Lotinanpelto – Pitkäranta  180 km                       4 h 25 min
Päivä 5                              310 km                      8 h 57 min         Yhteensä 1403 km/41 h 13 min

Pitkäranta – Värtsilä         120 km                       3 h 9 min       
rajan ylitys                              0 km                       1 h                
Värtsilä – Joensuu               80 km                       1 h                 
Päivä 6                              200 km                       5 h 9 min           Yhteensä 1603 km /46 h 22 min

Jos tällä aikataululla mennään, niin yön joutuu nukkumaan teltassa. Pesokissa ei nimittäin ole hotellia. Ja Voznesenjekin on laskettu sen varaan, että pääsen kaverin Diman luo yöksi. Mutta mikäänhän ei ole niin varmaa kuin epävarma - etenkin Venäjällä. Eli ihan varmasti aikataulu elää, kunhan matkaan päästään. Jonkinlainen runko on kuitenkin hyvä olla suunnittelun tukena.

18.7.2012 Päivä 1

Ensimmäinen matkapäivä valkeni lämpimänä ja kesäisen aurinkoisena. Näinhän ne matkakertomukset aina alkavat. Vaan ei ala minun tarina näin, ei ala! Ensimmäinen matkapäiväni valkeni toki lämpimänä, mutta varsin pilvisenä ja ilmeistä oli, että sade alkaa millä hetkellä tahansa. Sadetutka näytti, että mitä todennäköisemmin joudun ajamaan osan päivää kaatosateessa. No eihän siinä mitään. Niinkuin Kokkosen Anssi kerran totesi, sateen sattuessa ajetaan sateessa. Näinhän se on. Ei muuta kuin tavarat pyörän selkään ja matkaan.



Rajalle saakka matka jatkui sujuvasti rajalle, eikä sada kiusannut. Molemmat tullit sujahtivat läpi lähes huomaamatta. Tankki ja kanisteri täyteen bensaa ja keula kohti Porajärveä. Ja sitten alkoi se kaatosade. Sen verran alkanut kaatosade vaikutti matkahuumoriin, että jo ennen Suistamoa huomasin mielestäni hyvin kiinni sitomani Haltin makuupussin pudonneen tielle. Pysähdys, vilkaisu taa. Ei näy. No ei sitten nukuta makuupussissa. Tie Jänisjärven pohjoisrantaa pitkin on ihan hyvä ajaa, mutta mitään järkeä en tästä reittivalinnasta löytänyt. Tosi vähän nähtävää ja olihan se sellaista suomalaisittain kehnoa se tie.  Enskalla kannattaa ehdottomasti käydä ajamassa. Suistamolta Leppäsyrjään ja edelleen kohti Loimolaa. Toisaalta hauskaa alkuverryttelyähän se oli, mutta kyllä välillä pyrki huumori loppumaan sateen kanssa. Sataako tämä tosiaan koko päivän. Ei satanut. Olisikohan ollut noin kahden kolmen tunnin kuluttua Loimolassa, kun sade lakkasi ja sää alkoi muuttumaan lämpimän aurinkoiseksi. Mutta kylläpä kuuma kahvi Loimolan kyläkaupassa maistuikin hyvälle. Termospullo täynnä kahvia voisi jatkossa olla ihan ajattelemisen arvoinen vekotin.


Pitkärannan ja Suojärven välinen tie, jonka varressa Loimolakin on, on nykyään todella hyvässä kunnossa neljän vuoden takaisen retken aikaiseen tiehen verrattuna. Kun ilmakin alkoi iltapäivästä muuttumaan aurinkoiseksi, oli matkamotoristin mieliala korkealla. Ukko kuivui käsiin auringossa ja ajoviimassa. Sortavala tuli tällä kertaa vastaan yllätävän nopeasti. Olin päättänyt, että mieluummin ajoissa perille ja sitten turistihommat. Jos matkan varrella jää taivastelemaan, niin ongelmien ilmaantuessa menee sitten helposti tosi myöhälle yöhön. Niinpä ohitin Suojärven jotakuinkin heittämällä. Kaiken varalta kävin kuitenkin tankkaamassa vanhalla tutulla bensa-asemalla.



Sitten matka jatkui kohti Porajärveä, jossa piti yöpymän. Netissä olevien kuvien perusteella tosi luonnonkaunis paikka. Sinne siis. Venäjällä teiden laatu on jatkuva puheenaihe. Kunto vaihtelee tosi paljon ja tosi nopeasti. Satasta ajettava sora- tai asfalttitie saattaa seuraavan mäen nyppylän jälkeen muuttua kolmea kymppiä ajettavaksi sora- tai asfalttitieksi. Eli vaikka tie olisi kuinka hyvä, tarkkana kannattaa olla. Tai sitten keskellä ei mitään saattaa vastaan kävellä näillä Luoteis-Venäjän syrjäkylillä lehmiä, sikoja tai vuohia. Eli silmä kovana ja pää kylmänä, vaikka kuinka mieli tekisi revitellä.

Tie säilyi todella hyväkuntoisena soratienä ja näytti, että turistihommiinkin riittää aikaa, jos hyvä kohde tulee. Lahkolammen kylän kohdalla tuli. Tie kulkee hieman Lahkolammen kylän ohi, joten kylästä, jossa tuskin montaa sataa asukasta on, en tiedä mitään, mutta kuvassa oleva kulttuuritalo on tosi juhlava ilmestys komealla paikalla. Korkealla vaaran laella, josta avara maisema länteen päin aukeaa juhlavana. Ja taas yksi Venäjän ihmeellisyys. Tien varressa oli torimyyjä naisten kamppeita kauppaamassa!

Joskus nuorempana luin sissiromaanin, jossa suomalaiset eksyttivät Kostamuksessa takaa-ajajat siten, että paikalliset suomalaissotilaat ohjasivat porukan alueelle, jossa tiedettiin kompassien menevän sekaisin. Suomi-pojat pelastuivat, kun venäläisiltä puuttui paikallistuntemus. Luulin aina, että kyseessä oli Kostamuksen kaupungin alue. Karjalasta löytyy hieman Lahkolammen jälkeen myös Kostamuksen kylä, josta romaanissa mitä ilmeisemmin puhuttiin. Kaupunkihan perustettiin vasta 70-luvulla! Ja taisinpa ajaa osittain tuon mainitun alueen läpikin. Kostamuksen kylästä Porajärvelle saakka tien varsi oli täynnään punaisia kiviä. Pysähdyin tutkimaan, mistä on kyse. Vähän olen kivistä perillä, sillä vaimoni on saanut kivisepän koulutuksen ja on asiaa joskus minulle selittänyt. Rautapitoinen kivi muuttuu pinnaltaan punaiseksi. Nämä olivat mielestäni juuri sellaisia kiviä.

Ja sitten tuli Poräjärvi. Juuri niin kaunis paikka kuin kuvista voi olettaa. Mutta ongelma oli heti käsissä, kun kysyin hotellia. Juu, kyllä hotelli kylästä löytyy, mutta on vain lopettanut toimintansa. Eihän sille mitään mahtanut. Jo vanha neuvostoliittolainen sanonta sanoi, että sitä mitä ei ole, ei ole. Kello oli illalla jossain kuuden maissa. Eihän minulla tietysti karttaa ollut, mutta onneksi olin printannut tuon yllä olevan ajosuunnitelman. Hyvinhän tässä ehtii. Jos autolla menee Karhumäkeen kolme tuntia näitä teitä pitkin, niin mopolla pääsee vähän nopeammin eli hyvissä ajoin perillä. Vähän vaaleaa leipää ja kivennäisvettä ja matka jatkui. Vaan kyllä minä jossain vaiheessa tuumailin, että miksi hemmetissä tämä ensimmäinen päivä aina menee pitkäksi!

Porajärven ja Juustjärven puolivälissä vastaan tuli auto suomalaisin kilvin. Pysähdyttiin tarinoimaan. Eihän ne mitään suomalaisia olleet, vaan Pietarsaaressa asuvia venäläisiä. Mies puhui kyllä tosi hyvää suomea. Neuvoi, että Juustjärveltä on nopein reitti ajaa pohjoisen kautta Karhumäkeen. Hirvaksen kautta tulee 50 - 100 kilometriä ylimääräistä, älä aja sitä kautta. Kun ennen Juustjärveä tulee risteys ja asfalttitie, käänny vasemmalle niin hyvä tulee. Näin neuvoi. Hyvä soratie päättyikin viimein t-risteykseen ja asfalttitiehen. Risteyksessä paikalliset off-road-kaverit tekivät koneremonttia. Jostain hemmetin syystä kysyin tietä Karhumäkeen. Neuvoivat kääntymään oikeaan, joka tuntui minustakin paljon loogisemmalta. Niinpä sitten köröttelin ne ylimääräiset kilometrin Hirvaksen kautta! Ei sen puoleen, tosi nätti reittihän se oli. Hirvaksessa oli todella iso huoltamokompeksi, josta löytyi kaikkea saunasta lähtien. En kuitenkaan jäänyt saunomaan, vaan söin herkulliset shsaslikit ja join kupin kahvia päälle. Onpa taas hyvä jatkaa matkaa. Nyt olin sitten valtatiellä M18 tai kansainvälisesti E105. Ihan uusi pinta ja hyvin tehty. Sataa viittäkymppiä kohti Karhumäkeä. Hyvissä ajoissahan minä siellä perillä olin, vaikka kellonaikaa en muistakaan. Hotellilla sitten tapasin kiteeläisen Hakulisen Esan, joka oli tullut Varadenolla pohjoisesta päin paikalle. Hotellin baarissa nautittiin iltakaljat ja turistiin päivän kokemuksista. Ensimmäisen päivän saaliiksi tuli 488 km kotoa, josta 280 km soralla.

Esa vasemmalla, minä oikealla.
19.7.2012 Päivä 2

Toinen päivä alkoi Karhumäessä maittavan pelmeni-aamiaisen vauhdittamana. Aamulla herättyäni havaitsin tavaroiden pakkaamisen pikkutarkkuuden tärkeyden. Minulla on kilpirauhasen vajaatoiminta ja siihen lääkkeet. Aamulla lääkettä ottaessani huomasin, että jos en tee mitään, on minulla loppumatkasta purkillinen lääkepulveria tablettien sijaan. Eli vessapaperia purkkiin, etteivät ihan jauhoksi toisiaan vasten hankaudu. Ja jos ensimmäinen päivä alkoi pilvisesti ja sateisesti, oli toisen päivän alku suorastaan loistavan aurinkoinen. Esa ja Leena olivat jo pakanneet pyöränsä, kun minä vasta ennätin paikalle. Aikamme siinä turistiin laittauduttiin pikkuhiljaa tien päälle.


Ajelin hetken matkaa Esan perässä takaisin päin, sillä maisemat Karhumäkeen tultaessa olivat mielestäni todella kauniita. Niitä parani ihastella useampaankin otteeseen, kun kerrankin oli tänne saakka saapunut. Olin vihdoin päättänyt ostaa kartan eilisestä ylimääräisestä koukkauksesta oppineena. Varmaan reilu puoli tuntia tuli pyörittyä pikkukaupungin keskustaa sinne tänne ilman tulosta. Lähdin etenemään kohti Poventsaa, jonne johtavan tien varressa oli myös hyvätasoinen bensa-asema. Käytän muuten tietoisesti koko ajan sanaa bensa-asema, sillä Venäjällä huoltoa näiltä asemilta on yleensä turha odottaa. No bensa-asemalta sitten löytyi se karttakin. Kyllä minä sitä kerran illalla katsoinkin, mutta sitten se taas unohtui.


Poventsa oli etukäteen kiinnostanut minua jatkosodan aikaisen historiansa takia kovasti. Asukkaita taajamassa on vain noin 2500, mutta se kanava ja sen historia. Sota-aikana v. 1941 venäläiset avasivat Poventsan taajaman yläpuolella sijainneen Stalinin kanavan sulut hukuttaakseen taajaman ja sitä miehittäneet suomalaiset. Nykyisin kanava tunnetaan Vienanmeren-Itämeren kanavana. Kanavan yli kulkeneelta sillalta katsottuna sulku oli aika vaikuttavan näköinen. Olisin ottanut siitä kuvan kieltotaulusta välittämättä, mutta kun aloin zoomailemaan kameraa sillalla, tuli toisen pään kopista vartija ja ilmoitti kuvaamisen olevan kielletty. Olihan se uskottaa, kun ihan henkilökohtaisesti tuli ilmoittamaan.


Tie Poventsasta kohti Puutoisia (ven. Пудож/Pudozh) oli pääosin todella hyväkuntoista asfaltti- ja öljysoratietä. Alkumatka oli kaikenlisäksi todella mukavasti mutkittelevaa, joten mikäpä oli matkalaisen ajamisesta nauttia. Sitä vartenhan tänne oltiin tultu. Ja kuten kuvasta näkyy, pikkuhiljaa alkoi taakse jäädä myös todella pitkiä suoranpätkiä. Voi veljet, jos kuvan kohdallakin olisi suomalaisen hyvää tietä 20 kilometriä pitkä suora, niin kylläpä olisi tylsä ajella. Eli se tien hyväkuntoisuus on suhteellinen käsite. Näissä tarinoissa vertaan paikallisia teitä toisiinsa, en suomalaisiin teihin. Sellaisen havainnon toisena ajopäivänä tein, että täälläpäin ei tien varsilla kasvanut lupiineja eikä horsmia. Sen sijaan oli paikoitellen tosi paljon kaikenlaisia kauniita niittykukkia. Tai sitten mielettömän paljon niitä jättiukonputkia.


Sitä mukaa kun Puutoinen lähestyi, alkoivat maisemat ajoittain muuttua todella avaran oloisiksi. Etelä-Karjalassa syntyneelle metsien miehelle moinen oli jotain, jota piti ihmetellä koko reissun ajan. Tilan ja avaruuden käsitteet saivat ikäänkuin uuden merkityksen. Yllä oleva kuva on otettu pari kilometriä ennen Puutoisia olevan bensa-aseman pihasta. Puutoisissa pysähdyin vain syömään. Siellä totesin myös Ennin kaipaavan tipan öljyä koneeseen. Olisiko eilinen lähellä huippunopeuksia tehty Karhumäen lähestyminen vähän imaissut öljyäkin, normaalisti kone ei nimittäin kuluta öljyä ollenkaan. Tämä olikin reissun ainoa öljyn lisäys. Miehen ja ratsun pikahuollon jälkeen tien päälle, tänne on tultu ajamaan moottoripyörällä eikä töllistelemään patsaita.


Puutoisista matka jatkui itään kohti Kargopolia, joka oli koko tämänvuotisen matkan päätavoite. Puutoinen-Kargopol väli on kilometreissä mitattuna noin 150 km. Tietä on etenkin Puutoisen puoleisessa päässä parannettu paljon, ja se onkin nyt pääpiirteittäin aina Arkangelin alueen rajalle saakka tosi hyvässä kunnossa. Yläoleva kuva kertoo kehityksen nopeudesta. Tie on tosi hyvää ja uutta asfalttia, mutta laudoista tehty nopeusrajoitusmerkki on nähnyt aika monen vuosimallin autoja elinkaarensa aikana. Viime kesänä tällä kohtaa olivat Pohjolan kurapyöräilijöiden keskustelufoorumilta saadun tiedon mukaan vielä valtaisat tietyöt menossa. Venäjällä yleensäkin näyttää siltä, että runsaita öljyn vientituloja pyritään kohdentamaan rapakuntoon päässeen tieverkoston kohentamiseen. Ja sitä kohentamista kyllä riittäkin!


Karjalan tasavallasta siirryttiin Arkangelin alueelle. Samalla alkoi myös Kenozeron kansallispuisto. Paikalliset olivat Puutoisissa kovasti varoitelleet minua, että tie muuttuu todella huonoksi. No kyllähän alueiden rajalla selvä tasoero oli, mutta ihan ajettavan kuntoista soratietähän tuo oli. Kuusi kymppiä tunnissa oli tyypillinen nopeus kansallispuiston alueella. Myöhemmin sitten tuli myös nopeammin ajettavia asfaltittomia teitä. En sanonut sorateitä, sillä kansallispuiston jälkeen lähestyttäessä Gavrilovskajaa, oli tien pintana erittäin mielenkiintoista maa-ainesta. Se oli todella valkoista kaikissa keliolosuhteissa: kuivana, märkänä, auringon paisteessa ja pilvisellä säällä. Valkoisuus vaikutti jotenkin sen, että monttuja oli tosi hankala havaita kauempaa. Tien pinta oli pohjimmiltaan ihan kova, mutta sateella siihen kehittyi ihan ohut kerros irtoainesta, joka teki ajamisen tarkkuutta vaativaksi. Asfalttirenkailla pyrki pito katoamaan tosi helposti.


Muutama kilometri Gavrilovskajan kylää ennen ajetaan Lekshmozero-järven rannalla sijaitsevan omalla karulla tavallaan todella kauniin Iljekinskajan kylän läpi. Tunne oli kuin olisi palannut ajassa 50-luvun Suomeen. En tosin ollut silloin vielä syntynyt, mutta arvio perustuu nähtyihin valokuviin. Gavrilovskajan kylä itsessään ei hätkäytä, mutta kylän kirkon tienoo on mielenkiintoinen kokonaisuus. Tienoo sijaitsee yläkuvassa näkyvän suoran päässä. Ensimmäisen merkin ihmisen läsnäolosta alueella antaa kuvassa vasemmalla näkyvä suora ja tasakorkuinen kuusiaita. Jotain on syytä odottaa. Sitten alkaa Gavrilovskaja. 

Kylän kirkko on hyvin tyypillinen venäläinen kirkkorakennus. Myös siinä mielessä, että sitä on joskus alettu remontoimaan. Ensin on rakennettu telineet kirkon ympärille ja sitten käyty töihin. Telineiden rakentamisesta on vain kulunut niin kauan, että nyt telineet ovat aivan yhtä harmaat kuin kirkkokin. Mielenkiintoista olisi seurata, kummat lahoavat aiemmin pystyyn. Kirkkoa vastapäätä on sitten kahvila Lähde, joka on lopettanut toimintansa kauan aikaa sitten. En kyllä ihmettele yhtään, sillä kirkon lisäksi paikalla ei muita rakennuksia näykään kun kahvila ja sen vieressä töröttävä, lähinnä varastorakennusta muistuttava kalkkitiilirakennuksen raunio. Kahvilan pihassa sijaitsevaa toimivaa kolikkopuhelinta eli puhelinkioskia ihmettelen. Niitä olen muuallakin Koillis-Venäjällä nähnyt. Toimiva yleisöpuhelin keskellä ei-mitään, paikassa jossa ihmisasumuksia ei näy. Ketä tai mitä ihmettä varten ne siellä ovat?



Ennen Kargopolia on aikamoinen pätkä betonilaattatietä. Betonitieosuus alkaa itse asiassa Gavrilovskajasta. Voin kuvitella, että jollakin UAZ-jeepillä tai KamAZ-kuorma-autolla betonitie on todella veikeä vekotin. Isoja pyöriä kun on vähintään neljä, ei kulku varmaankaan ole ihan samanlaista kuin moottoripyörällä. Laattojen väliin on jätettu noin 5 - 10 sentin rako, joten on varottava ajamasta pitkittäissuuntaiseen rakoon. Nimittäin, jos siinä ei olekaan laatan pintaan saakka ylettyvää sorakerrosta, voi meno muuttua epävarmaksi tai jopa laatalla ilman pyörää liukumiseksi. Laatat ovat raudoitettuja, joten raudan pää saattaa ikävästi pilkistää betonin sisästä katsomaan, että minkälaiseen renkaaseen itseni tänään tunkisin. Sitten niitä laattoja on routa liikutellut ja ne ovat jokainen vähän eri tasossa. Niinpä meno mopolla onkin sellaista tasaista nopeatempoista ylös-alas-rytkytystä. Löysät ajohousut ovat kova sana. En voi kuin kuvitella, millaista olisi ajaa tiukoissa farkuissa. Maksiminopeus moottoripyörällä, jossa on 15 tuuman takarengas, oli 70 km/h. Ylipäätään tämän päivän aikana tajusin, miksi Uralit ja Dneprit eivät kulje kovampaa kuin 115 km/h. Se on aivan riittävästi maassa, jossa teiden kunto parhaimmillaan on sallinut näihin päiviin saakka vain 80 - 90 km/h nopeuden ja 60 km/h on ollut pääosassa tiestöä se ajomukavuuden kannalta paras nopeus.

Tällaisen laattatien varteen oli pysähtynyt Renault Megane. Konepelti pystyssä ja kuski remontin touhussa. Pysähdyin ja kysyin, että olisiko työkaluille tarvetta. Mies vaikutti lähinnä närkästyneeltä kysyessään, että millaisille työkaluille. Vastasin, että no sellaisille avaimille, joilla voi korjata autoa! Vielä kysymys, että millaisia avaimia minulla olisi, johon minä esitin taas vastakysymyksen, että mitä sinä olisit vailla. !5 tai 16 mm:n lenkki tai kiintoavain. Sekundotsku, totesin ja kaivoin kyseiset avaimet sivulaukustani. Oli oikeasti näkemisen arvoinen ilme. Ilmeni, että perhe oli palaamassa 200 kilometrin päässä olevaan Plesetskin kylään kotiinsa. Koneesta hihna poikki, eikä sadan kilometrin säteellä yhtään tuttua, jolta voisi saada avaimen lainaan. Homma oli muuten ihan hyvin hanskassa, mutta 15 mm:n lenkki oli tarpeen, että saatiin hihnan kiristysmekanismi löysätttyä sen verran, että sai uuden päälle. Puolisen tuntia vietyä hyvää mieltä naapurimaahan.  Samalla tuli todettua, että henkilöauto päästää hauskan lap-lap-lap-äänen ajettaessa laattatietä noin satasen nopeudella. Poistuin paikalta kohti Kargopolia jättäen remonttimiehen hommiinsa.

Päivä päättyi alkuillasta Kargopoliin. Kahdesta hotellista se uudempi ja parempi kaikilla mukavuuksilla oli täynnä. Vanhemmasta löytyi huone 800 ruplalla eli noin kahdella kympillä. Päivän ajosuoritteeksi tuli noin 360 kilometriä, josta vain kuutisenkymmentä soralla. Kotoa lähdön jälkeen oli trippiin ehtinyt kertyä 850 km. Iltakalja ja nukkumaan. 

20.7.2012 Päivä 3

Kolmantena ajopäivänä syyllistyin suurimpiin typeryyksiin, mihin olen koskaan liikenteessä syyllistynyt. Tulevaisuudessa en koskaan lähde Venäjällä ajamaan custom-pyörällä tietä, josta liikennemerkillä ilmoitetaan, että se on liikennöitävässä kunnossa vain osan suunnittelemastani matkasta. Enkä enskallakaan yksin. Vaikka joku olisikin siitä katupyörällä viime kesänä mennyt.

Mutta eipä kiiruhdeta asioiden edelle. Aamu Kargopolissa oli lämmin ja pilvipoutainen, siis mitä mainioin matkasää. Olin tähän mennessä oppinut pyörästäni ja sillä ajamisesta monia asioita. Yksi merkittävä juttu oli se, että kun EN on suunniteltu asfalttitiellä kruisailuun, niin soralla syyläri pyrki tukkeutumaan. Piti siis ryhtyä etsimään pesumahdollisuutta. Toinen mielenkiintoinen ja yllättävä juttu oli, että öljynsuodatin on sellaisessa paikassa, että etupyörän taakseen heittämä hiekka hioo pikkuhiljaa suodatinta. Tähän mennessä oli vain maalit kadonneet, mutta pidemmällä reissulla asia pitäisi huomioida. Ainakin teoriassa olisi mahdollista, että suodatin jopa kuluisi puhki. 


Pesupaikka löytyi helposti. Viimeisen päälle laitettu pesuhalli, jossa nainen pesi painepesurilla ja käsin autoja. Syyläri hoitui kahdessa minuutissa tosi puhtaaksi auton pesun välissä eikä maksanut kuin hymyn ja kiitoksen. Pesulan pihalla tuli paikallinen motoristi tarinoimaan. Kovasti kyseli Ennistä ja kertoi itse ajavansa legendaarisella 175 ccm Minskillä. Kuvia otettiin ja kyytiin piti päästä istumaan. Kylmistä tyypeistä puuttui enää ainoastaan, että kaveri olisi alkanut päristämään. 

Kargopoliin tulin kahdesta syystä. Ensinnäkin kaupungilla on hieno historia. Se on yksi vanhoista Luoteis-Venäjän kaupan keskuksista. Erityisesti suolakauppaa käytiin. Kaupungin väkiluvusta vanhoina aikoina en tiedä, mutta 25 sukua kävi kauppaa. Jokaisella suvulla piti olla oma kirkko. Niinpä kaupungissa oli 25 kirkkoa! Sosialismin aikana osa niistä tuhoutui ja monien lähteiden mukaan nykyisin 10800 asukkaan kaupungissa on 15 tai 16 kirkkoa. Tällainen ihme piti käydä katsomassa. Ja totta tosiaan. Kaupunki on täynnä kirkkoja, kellotorneja ja muuten hienoja rakennuksia. Paikallisessa museossa kerrottiin kirkkoja olevan tällä hetkellä enää 11. Kirkot ovat määritelty arkkitehtuurisesti merkittäviksi kohteiksi, ja restauroijat käyvät taistelua aikaa vastaan. Aika tuntuu olevan hieman voitolla tai sitten tilanne on tasan. Kannatti tulla. Ai niin. Se toinen syy. Olen ollut viimeisen viiden vuoden aikana aika paljon Metsäntutkimuslaitoksella töissä, ja pari kaveria on käynyt työreissulla siellä. Koko kansan mustikka- ja sienitohtori Kauko Salo kertoi käyneensä paikalla helikopterilla neuvostoaikaan. Professori Timo Karjalainen taasen toi viimesyksyisen reissun aikana työpöydälleni Kargopolista kertovan vanhan kirjan, jonka oli pakettiautolla paikkakunnalla käydessään saanut. Tästä kirjasta alkoi kipinä kyteä. Kiitos Timo.

Nähtävyydet olivat katseltu ja pyörä tankattu. Matka kohti uusia seikkailuja voi alkaa. Reittisuunnitelmaa tehdessäni käytin ensiksi Google-mapsia. Se antoi Kargopolin ja Prokshinon kylän väliseksi matkaksi 131 km ja ajoajaksi muistaakseni kaksi ja puoli tuntia. Älysin kuitenkin tarkistaa asian venäläisestä Yandexin vastaavasta karttaohjelmasta (maps.yandex.ru), joka antoi matkaksi saman kilometrimäärän, mutta ajoaika oli muuttunut kuudeksi tunniksi ja viideksi minuutiksi. No kuviahan matkalta jonkin verran löytyi molemmista ohjelmista. Eräässä kuvassa oli kuvattuna liikennemerkki Kargopolissa, jossa kerrottiin tien olevan liikennöitävässä kunnossa vain 90 kilometrin päässä olevaan Solzan kylään saakka eli Arkangelin ja Vologdan alueen rajalle.

Nettihän on näitä matkakertomuksia pullollaan, joten löysin melko vaivattomasti erään ryhmän, joka oli välin käsittääkseni viime kesänä ajanut. Kysyin vielä Savon konepyöräilijöiden Markku Huoviselta, että millaisilla vehkeillä olivat läpi tulleet. Kuulemma matkassa oli ollut yksi katupyöräkin eikä ongelmia ollut ilmennyt. Pohjolan kurapyöräilijöiden keskustelufoorumilla enskapojat vähän varoittelivat, että märällä kelillä saattaa olla ketale ajettava. Kuitenkin kuvat, joita lähettivät, näyttivät ihan ajettavan kuntoista tietä. Eli saahan sieltä kääntyä takaisin, jos tie ihan mahdottomaksi äityy. Ja toisaalta, ei tuo 40 kilometriä vähän hitaammalla vauhdilla nyt niin mahdoton voi olla!

Matkaan siis. Kohta oppisin ajamaan moottoripyörällä, mutta sitäpä en vielä tiennyt. Kun karttaohjelmilla reittiä katseli, se vaikutti kiertelevän mielenkiintoisten pikkukylien kautta. Tie on joskus uusittu, ja se kulkee näkömatkan päästä kylien ohi. Se ei nautintoa himmentänyt yhtään, sillä nähtävää riitti niin paljon, että moneen kertaan tuumailin reittivalinnan olleen niin hyvä, että pienet vaikeudet tai mahdollinen takaisin kääntyminenkin ovat sen arvoisia. Alkumatkasta oli hetken asfalttia, mutta sitten tie oli pääpiirteissään erittäin hyvää soratietä. Paikoin jopa yhdeksää kymppiä ajettavaa. Se on customilla soralla itse asiassa aika lujaa. Ajonautinto oli kohdallaan.

Vaikka tie oli sorapintainen, saattoi kylien kohdalla olla pätkä hyvääkin asfalttia. Tihmanga -joen kohdalta näkymä takaisin Kargopolin suuntaan.
Alunperinhän olin suunnitellut yöpyväni teltassa tällä osuudella ja tankkaavani Pesokin kylässä. Nyt kuitenkin köröttelin reipasta vauhtia kylän ohi. Isolta kylältä tuo näytti, eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö sieltä venäläisten karttojen mukaista tankkauspistettäkin löytyisi. Sen tuo uusi tie teki, että kuivin suin ajelin. Olin nimittäin unohtanut ostaa lähtiessäni kivennäisvesipullon. Aina kylän kohdalla tuli tuumailtua, että en koukkaa kilometrin päässä näkyvään kylään. Jos seuraava kylä olisi vähän lähempänä. Vihdoin sitten tulikin Kretsetovon kylä, joka on toiseksi viimeinen ennen alueiden rajaa. Koukkasin parin sadan metrin päässä olevaan kylään ja kyselin alakuvassa näkyviltä kylän nuorilta naisilta, josko kauppaa löytyisi. Ei löydy, mutta seuraavassa kylässä on.


Sinne siis. Kylä olikin yllättäen jo alueiden rajalla sijaitseva Solza. Yllättäen siksi, että minä kun en muista kaivaa karttaa milloinkaan esille, vaan ajelen ulkomuistista ja paikallisilta kysellen, niin joskus tulee tällaisiakin yllätyksiä. Olihan siellä kauppa. Ja ovi tukevasti lukossa. Mennään sitten ilman juotavaa, sadettahan tuolla tuntuisi edessä päin olevan. Ilma oli sen oloinen. Jututin paikalle sattunutta miestä ja kyselin tien kunnosta. Kaveri kertoi, että kyllähän ne Kamaz-kuskit siitä ovat menneet, mutta ei siitä oikein muulla vekottimenlla pääse. Ja vasta myöhemmin tajusin, että sekoitin mielessäni Uazin ja Kamazin. Uaz on maastoauto ja Kamaz ainakin kuusiakselinen ja kuusivetoinen maastokuorma-auto. Erittäin maastokelpoinen. En toki tiedä, olisiko sillä ollut mitään vaikutusta, vaikka olisin ne oikein päin muistanutkin. 


Tie muuttui välittömästi, kun pääsin Vologdan alueen puolelle. Huonoltahan tuo näyttää, mutta tällaistahan se oli pääsiassa netin kuvien perusteella pitänytkin olla. Eteenpäin Pirhonen! Kolmea neljää kymppiä ajelin, muistin näet Rounamon Matin neuvon: varo liukkautta. Vettä satoi. Enhän minä ehtinyt mennä kuin olisikohan kilometrin verran, kun tuli ensimmäinen pahempi paikkka. Tien leveydeltä mutaa, jossa ne Kamazit olivat möyrineet. Eihän siinä muu auttanut kuin jalkautua tutkimaan parhaan oloinen reitti. Varmaan jollakin nappula- tai all-round-renkailla varustetulla enskalla vielä ihan kohtuullinen paikka, mutta asfalttirenkaisella customilla piti ihan keskittyä ylitykseen. Näitä paikkoja ei onneksi ollut kuin kaksi ja nekin noin 200 metrin päässä toisistaan. Joka tapauksessa sen verran ketale 200 metriä, että kovin paljoa yli 200 kiloa painavalla pyörällä ei kannata tänä kesänä yrittää. 

Vähän piti yhdessä kohtaa jaloilla tuupata, että sai pyörän yli.
Tie jatkui vaihtelevan huonona. Yhtenään oli sellaisia koko tien levyisiä 3 - 4 metriä halkaisijaltaan olevia lätäköitä, joissa oli vettä arviolta puolesta metristä 80 senttiin. Yleensä reunat olivat loivat ja näin ollen vettä siellä vähemmän. Kun pohja lisäksi oli pääsääntöisesti kova, olivat nämä oikeastaan aika mukavia. Kävin keväällä siellä Onttolan enduroradalla piikkicustomilla kerran ajamassa. Nyt siitä oli ehdottomasti hyötyä. Näin miten enskaradalla ajetaan kurviin penkan kautta. Itsekin sitä kokeilin. Jos lätäkkö oli arviolta riittävän matala, mentiin suoraan yli. Katse tiukasti lätäkön toiselle laidalle ja montun reunalta kakkosella kaasua. Montun toiselle reunalle noustessa oli sitten koneen väännöstä hyötyä, sillä pystyssä pysyminen vaati niin paljon huomiota, että vaihtamista oli turha yrittää. Arvio lätäkön syvyydestä perustui täysin intuitioon! Kerran sattuikin arviointivirhe. Lätäkkö oli niin syvä, että jos pyörässä ei ollut etupleksiä, tuli vesi ohjaustangon yli syliin. Mutta kun oli pleksi, niin kastui vain takapuoli. Säikytti kuitenkin tosi kovasti, kun vauhti oli loppua ja ilman vauhdin loppumistakin oli vaarana, että kone hörppää imuilman mukana vettä! Se olisi ollut Pirhonen RC:n kesäretken loppu.

No se missä siitä enskaradalla käynnistä oli hyötyä, oli reunan kautta ajo. Jokaisessa lätäkössä oli 20 - 30 senttiä pitävää sorapintaa reunoilla näkyvissä, ennenkuin metsä alkoi. Tähän vedettömään ja kovaan reunaan tukeutuen oli itse asiassa aika hauska koukkia lätäköiden ohi. Joka toinen vasemmalta ja joka toinen oikealta. Kun siinä sai rytmin päälle, pystyi periaatteessa ajamaan melko ripeästikin. Pää piti kuitenkin pitää kylmänä, sillä koskaa ei voinut tietää, mitä lätäköiden välissä olevan nyppylän takana oli. Siellä voi olla vaikka kuinka paha paikka. Pahimpia lätäköistä olivat sellaiset, joissa oli jyrkät reunat ja laidalla ihan pensaiden lehvästöjen katveessa 50 - 70 tasaista kovan näköistä maata. Kun tähän vielä lisätään kovan alueen kaarre muoto ja vajaan metrin pudotus lätäkköön, oli näiden lätäköiden ohittaminen oikeastaan hieman pelottavaa.



Nämä lätäköt eivät kuitenkaan olleet pahoja. Pahoja olivat isot lätäköt, joiden ylittämistä varten paikalliset kulkijat olivat mättäneet veteen tien toiselle reunalle kuormasta lautoja. Näitä oli puolenkymmentä.  Kun kartalta katsoo, niin tällä kohtaa on tien eteläpuolella kaksi pientä järveä ja pohjoispuolella suota. Nämä eivät ole käsittääkseni lätäköitä eivätkä puroja. Vesi vain on sateisena kesänä yksinkertaisesti noussut kulkemista ajatellen liian korkealle. Eihän näissä muu auttanut, kuin aina kävellen käydä tiedustelemassa paras reitti. Joko puita pitkin varovasti tai sitten vauhdilla vetistä reunaa pitkin. Onneksi olivat kovapohjaisia paikoissa, joissa ei oikein puita pitkin uskaltanut lähteä yrittämään. Yhdestä uskalsin ajaa yli säkällä, ilman ennakkosuunnittelua. Ei näistä mitään isoa riesaa ollut, mutta en minä kyllä voi sanoa näistä tykänneenikään. Vaan sitten tuntui maailma loppuvan!



Tie tuntui loppuvan, kun eteen ilmestyi ISO LÄTÄKKÖ! Lähes kymmenmetrinen. Yllä olevasta kuvasta katsottuna vasemmassa laidassahan on vähän lautoja. Niitä on kuitenkin niin vähän, ettei niistä ole aiempien ylitysten tapaan mitään apua. Niitä pitkin ei voi lätäkköä ylittää. Niitä on kuitenkin niin paljon, ettei sitä kautta voi mennä vauhdillakaan. Lisäksi vettä on tällä matalammallakin reunalla vähän yli polven. Lisäksi pohja on edellisistä poiketen pehmeä. Kävelin kuvan oton jälkeen avoimeen veteen noin kolmasosan lätäkön oikean reunan pituudesta. Kova pohja, mutta yli polven vettä ja koko ajan syveni. Lisäksi ylityksellä tulisi olemaan pituutta niin paljon, että vauhti ei riittäisi loppuun saakka. Ja jos asfalttirenkailla ei vauhti riitä, niin pitkittäispito loppuu heti. Siellä sitä sitten nökötetään keskellä lätäkköä!

Nyt kävi ensimmäisen kerran mielessä, että olisi järkevää kääntyä takaisin. Tajusin kuitenkin olevani niin pitkällä, että sekään ei välttämättä olisi paras vaihtoehto. Ensimmäiseksi päätin, että yli mennään, mutta jos tästä vielä pahenee, niin sitten pitää pohtia tilannetta. Käännynkö takaisin, vai upotanko pyörän suohon ja selitän miliisille, että varastettiin, kun yövyin teltassa. No mitä on tehtävissä. Tutkin maastoa tien molemmin puolin sillä silmällä, että laskisiko veden pinta, jos putsaisin uoman puista. Ei vaikuttanut todennäköiseltä. Mutta sitten alkoi kaatosade, ja vanha Immolan sissi heräsi eloon. Kaikki kamat pyörästä irti ja kantaen yli. Aina paluumatkalla keräsin mahdollisimman isoja ja pitkiä lautoja. Asettelin ensin sellaisia 4 - 5 metriä pitkiä lautoja neljä rinnakkain lätäkön yli pituussuunnassa. Sitten oli jäljellä enää 2 - 3 metrisiä lautoja. Niitä oli kuitenkin onneksi niin paljon, että sain aseteltua niitä poikittain koko 5 - 10 metrin matkalle, joka tulisi olemaan ylityksen pituus. 

Silta on valmis. Lähden varovasti ajamaan sillalle. Ensimmäinen yritys ei onnistu. Yritin liian rohkeasti, eikä takapyörä noussut laudoille, vaan laudat lähtivät kasautumaan etu- ja takapyörän väliin. Sen verran sain työnnettyä pyörää takaisin, että sain aseteltua laudat paremmin paikoilleen. Toinen yritys. Molemmat pyörät nousivat laudoille. Nyt koko juttu on asenteesta kiinni. Ei saa epäröidä. Vähän kerrassaan kaasua lisää. Hyvin menee. Pyörä nousee koko ajan laudoille. Lisää kaasua. Vauhti ei saa pysähtyä. Takapyörä vajoaa koko ajan ollaan syvimmässä kohtaa. Vettä lähes metri. Kaasua. Pidä pyörä pystyssä. Etupyörä löytää maata. Sitten takapyörä. Kaadun. En kaadukaan. Mopomiehen tyyli jalkaa eteen. Enni nousee jotakuinkin hallitsemattomasti kuivalle nyppylälle lätäkön takana. Jesssssssss! kaikui huutoni varmaan kilometrin päässä. Adrenaliinia oli veressä varmaan yli antidoping toimikunnan normien. Itse olen siinä vakaassa käsityksessä, että tulin yli kelluvaa siltaa pitkin, eikä pyörä ehtinyt upota pohjaan saakka missään vaiheessa.


Kamat pyörän päälle, ja eteenpäin. Tästä kohtaa oli matkaa seuraavaan kylään enää noin kymmenen kilometriä ja tie alkoikin parantua. Välillä oli jopa asfalttia muutama kymmenen metriä, mikä minusta oli tosi ihmeellistä. Yhdessä kohtaa keskellä metsää oli taas risteävä tie: viivasuoraa ja täysin tasaista betonilaattatietä! En minä ymmärrä tätä maata. Läpihän siitä lopulta tultiin, ja kyllä maistui Prokshinon kyläkaupasta ostettu limppari ja patonki hyvältä. Illaksi ehdin hyvissä ajoin Vytegraan, josta sain hotellihuoneen. 

Vytegrassa sattui vielä kaksi mielenkiintoista tai hauskaa tapausta. Ensinnäkin. Aina puhutaan venäläisten epärehellisyydestä. Noin kymmenen kilometriä ennen kaupunkia huomasin teltan pudonneen kyydistä. Päätin, että se on jo niin vanha, etten lähde enää etsimään. Nyt on kaupunkeja ja hotelleja edessä päin ihan riittävästi. Vaan eikös mitä! Kun hiljensin tultaessa kaupunkialueelle, ajoi rinnalleni city-maasturi ja viittoi pysähtymään. Kun pysähdyin, tuli kuski autosta ulos hymyillen ja kysyi: Olisikohan tämä teidän teltta? Olihan se. Kiitin ja kerroin vielä mistä olen ja mihin menen sekä perustiedot pyörästä. Käteltiin ja toivotettiin toisillemme hyvää matkaa. Eikä muuten ollut ainoa rehellinen venäläinen, jonka tällä matkalla tapasin.  Hotellissa taas ei ollut yhden hengen huoneita vapaana. Kahden hengen huoneita sen sijaan olisi. Ja maksaa tuhat ruplaa. Hyväksyin tarjouksen. Hoidettiin kaikki käytännön järjestelyt kuten maksaminen ja paperisota. Respa antoi avaimen ja sanoi: siellä on jo yksi mies, mutta se ei ole vielä tullut. Vähän minä yllätyin, mutta eihän siinä mitään. Murmanskilaisen laivasähköasentajan kanssa oli ihan mukava jutustella ja vähän votkaakin siinä napattiin. Venäjällä ei saa olla turhan tarkka.

Vytegra-joki tai sen sivuhaara kaupungin keskustassa.
Kokonaisuutena tämä oli haasteellinen, mieleenpainuva, opettavainen ja hyvä päivä, joka olisi saanut jäädä tekemättä. Hyvä siksi, ettei minulle tai pyörälle sattunut mitään ja päästiin ehjänä perille. Ihan mitä tahansa muutakin olisi voinut sattua. Tekemääni matkaa ei kenenkään pidä pyrkiä toistamaan custom-pyörällä, eikä minunkaan sitä olisi pitänyt tehdä. Ja enskallakin on parempi kulkea porukassa. Mutta kaikesta huolimatta olen tyytyväinen, sillä olen hyvällä tuurilla, asenteella ja kait vähän taidollakin selvittänyt elämäni vaikeimman 30 km:n moottoripyörämatkan. Matkaa tälle päivälle kertyi 200 kilometriä, josta asfalttia 110 kilometriä. Aikaa matkaan meni yhdeksän tuntia.

21.7.2012 Päivä 4

Jos oli eilinen päivä märkä ja pilvinen, niin tämä oli sitten aivan vastakohta. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta, kun pakkailin pyörää. Tänään olisikin lyhyt päivä. Suunniteltu ajosuorite vain vajaa sata kilometriä, ja tienkin pitäisi olla karttaharjoitusten perusteella ihan ok. Paitsi mitä nyt silloin viime reissulla yritin samaa pätkää toisin päin, niin oli niitä kolmen metrin kuoppia. Eli lopun kymmenen kilometriä saattaa olla huonoa. Tällaisissa ajatuksissa siinä touhusin, kun paikalle pölähti hotellista lähtöä tekevä perhe. Nizhnyi-novgorodilainen perhe. Mies, vaimo ja vajaa parikymppinen poika. Kaveri kertoi omistavansa ysisatasen katu-Kawan. Nyt olivat autolla menossa pohjoiseen Solovetskin vankilasaarelle lomailemaan. Peruskuulumiset vaihdettiin moottoripyöristä ja mp-matkailusta yleensäkin. Sitten valokuvaukset ja do svidanija.


Tankille piti taas päästä. Customit ovat siinäkin mielessä keljuja, että aina on bensa lopussa. Ensimmäisenä törmäsin neuvostoajalta periytyvälle tankkauspisteelle. Yllätys oli minulle melkoinen, kun myyjä ystävällisesti ilmoitti, että meillä ei voi ostaa täyttä tankkia. Täytyy tietää monta litraa ottaa. Menkää tuohon 200 metrin päässä olevalle LUKoilille. Siellä homma sitten hoituikin hyvin tyylikkäästi. Tie oli hyväkuntoista soraa, välillä siellä täällä vähän asfalttia. Tällä pätkällä näin elämäni suurimman jättiukonputkipellon! Kilometrejä pitkä ja satoja metrejä leveä! Meikäläiset ukonputkiongelmat tuntuivat silloin pieniltä. Vaan kyllä ne ongelmana pitävät jättiukonputkea Venäjälläkin.

Näkymä Megra-joen rannoille levittäytyvään kylään taisi olla koko matkan kaunein maisema.
Tie myötäilee Äänisen etelä-rantaa ja tästä johtuen ajoittain näkymät pohjoiseen päin olivat todella aukeita. Kesällä ilmankosteus on niin korkealla, että horisontti katosi vain jonnekin. Eikä se ollut pelkästään järvelle päin katsottaessa, vaan sama avaruus saattoi löytyä myös mantereen puolelta. Tämä tilan aukeus ja avaruus teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Hyvin monessa paikkaa lisäksi näki, että näilläkin alueilla on aikoinaan ollut vaurastakin maanviljelys toimintaa ja ollaan oltu omavaraisia elintarviketuotannon suhteen. Nyt pellot kasvoivat pajua ja heinien kuivattamiseen rakennetut haasioiden pohjat lahosivat teiden varsilla. Minkä enemmän täällä liikun ja tiedän maasta, sen vähemmän sitä ymmärrän.


Pian olinkin Oshtassa, jossa päätin pitää pienen tauon. Noin kilometri kylän pohjoispuolella sijaitsi jatkosodan aikana rintamalinja. Tällä kohtaa suomalaiset olivat kaikkein kauimpana Syvärin eteläpuolella. Kylän keskustassa olikin iso muistomerkki venäläissotilaiden kunniaksi. Patriotismi ilmenee näissä muistomerkeissä hyvin. Vaikka ympärillä on kuinka rähjäistä, eikä paikoista tunnuta pidettävän huolta, ovat nämä muistomerkkialueet aina viimeisen päälle hoidettuja.

Ennakkoaavisteluni viimeisten kilometrien huonoudesta osoittautuivat tällä kertaa vääriksi. Olivat pojat korjanneet montut, ja tie oli oikein hyvää soratietä. Pian olinkin Syvärinniskalla eli Vosnezenjessä. Tavoitteeni, kaverin mökki Ruskeaharjulla eli Krasnyi borissa oli vain seitsemän kilometrin päässä. Lautalla piti vielä mennä Syväristä yli. Syväri on iso joki ja tärkeä laivaliikenteen reitti. Todella isoja rahtilaivoja ohitti lauttarannan lautan tuloa odotellessamme. Vosnezenje sijaitsee aivan Äänisen rannalla, kuten suomalainen nimikin kertoo - Syvärinniska. Näkymät lautalta Ääniselle päin olivat sen mukaiset.


Lauttamatka maksoi 60 ruplaa eli noin puolitoista euroa. Heti lautan jälkeen vasempaan ja mökille. On toisaalta väärin sanoaa "mökille", sillä mökki on toistasataa vuotta vanha vepsäläistalo. Näitä taloja pietarilaiset ovat ostaneet kesämökeikseen sitä mukaa kuin niitä on myyntiin vapautunut asukkien kuoltua. Neljäs matkapäivä oli tullut päätökseensä noin kello 14.00. Alkoi kahden päivän lepo.

22.7.2012 Päivä 5 

Näiden päivien aikana lepäilin, saunoin, nautin paikallisen pietarililaisyhteisön vieraanvaraisuudesta ja tutustuin uusiin mukaviin ihmisiin. Kävin myös tutustumassa Vepsän lukkoon, nelikerroksiseen bunkkerikompleksiin Syvärin rannalla Krasnyi borin ja Vosnezenjen välillä olevalla mäellä (61.029556,35.475377). Mäki oli kuin ketun pesä. Bunkkeria tai jotain aukkoa joka puolella. Takamaastosta oli nähtävästi saanut ajaa useita kuorma-autoja kallion sisään louhittuun luolaan. Ei ollut pommit ja tykistö pystyneet rakennelmaan, vaikka kuulemma Syvärin vetäytymisvaiheen aikana venäläiset olivat kovasti yrittäneetkin. Aivan mahtava kokonaisuus. Mahtavuutta minun kohdallani lisää se, että iso-isäni Heikki Pirhonen oli laitteita työvelvollisena rakentamassa.

Diman ja Svetan mökki Krasnyi borissa. Ikä yli 100 vuotta.

Moottoripyöräilyä tuli harrastettua sen verran, että kävin toisena päivänä kyläkaupasta muutaman kilometrin päästä hakemassa saunakaljat, ennen venäläiseen savusaunaan menoa. Ja koko matka pelkissä shortseissa ja sandaaleissa paikalliseen tapaan. Pikkasen oli alaston olo, kun kylätietä ilman paitaa ja kypärää köröttelin. Mutta koska tämän tarinan on tarkoitus kertoa motskarilla ajamisesta, kiiruhdetaan eteen päin.

23.7.2012 Päivä 6


Jos olivat hetket Krasnyi borissa aurinkoisia nyt voi sanoa luonnon panevan parastaan. Yksimielisesti. Tai petraavan niin kuin sika juoksuaan. Aamu oli aurinkoinen ja todella lämmin, mittari pyöri jo aamusta lähellä 25 astetta. Olin pakkaillut laukut jo illalla, joten aamulle ei jäänyt muuta kuin aamupesu ja -kahvit, kamat Ennin selkään ja haikeat jäähyväiset. Kamut tulevat syyskuussa Pietarista tutustumaan Joensuuhun Marjalan bunkkerimuseoon. Lautalle jouduin tietysti hieman aikaisin ja kuumahan siinä meinasi tulla. Mutta toisaalta olipahan taas puolituntinen aikaa pieksää suuta paikallisten ihmisten kanssa. Se on yksi näiden reissujen suola! Syväri ylittyi sujuvasti ja sitten olikin suuntana Suomi. Tavoitteeni oli pyrkiä jo Viipuriin illaksi. Pitkä päivähän siitä tulisi, mutta huomenna on velipoika Lappeenrannassa luvannut lämmittää vanhan pihasaunansa. Minulla on jo "Äänisen vettä" pullossa saunan jälkeen nautittavaksi. 

Ystävät olivat suositelleet minulle poikkeamista Novaja Ladogassa eli Uudessa Laatokassa. On kuulemma todella kaunis paikka ja hyvin restauroitu. Tie tulisi olemaan suurimmalta osaltaan hyväkuntoista asfalttia, joten Viipuriin pitäisi kyllä ehtiä ennen iltaa, vaikka tuon pienen turistipoikkeaman tekisikin. Ja jos ei ehtisi, Kannakselta tai Pietarista kyllä löytyisi majapaikkoja. Tämä oli suunnitelma, jota lähdin toteuttamaan.

Tie Vosnezenjestä Lotinanpeltoon päin oli hyvää asfalttia. Viime lokakuussa samat paikat olivat juuri tietyön alla. Bensaa olisi voinut ostaa Vosnezenjestä ja olisi pitänytkin, mutta suunnittelin tankkaavani reilun sadan kilometrin päässä olevassa Koskenalassa eli Podporozhessa. Aurinkoisessa kesäsäässä maisemia ihastellen matka joutuikin nopeasti. Mielessäni tuumailin, että tänään tiet tulisivat sallimaan vähän rivakampaakin etenemistä. Olin kuitenkin päättänyt, että niin ketaleista paikoista olin ilman ongelmia pyörää itseäni säästämättä selvinnyt, että nyt edetään vehkeitä ja kuskia säästellen. Olisihan se jo kohtalon ivaa, jos nyt täällä sametintasaisella asfaltilla jotain tapahtuisi. Ajatus alkoi jo yllättäen siirtyä muistelemisen puolelle. Ja erityisesti kaksi edellistä vuorokautta ystävien luona olivat olleetkin niin mahtavia, että muisteltavaa siinä ajellessa riittikin ja suu vetäytyi onnelliseen hymyyn. Eivätkä edes ötökät lennelleet hampaiden väliin kuten taannoisessa vakuutusmainoksessa. Tämä on elämää!!!

Tällaisessa mielentilassa saavuin Podporozhen kaupunkialueen alkamisesta kertovan kyltin kohdalle. Eteenpäin, kohta pitäisi tien kääntyä oikealle, jossa reilun kilometrin päässä on kaupunki. Ihmettelin, että kuinka olin viime syksynä sisäänmenotien oikein löytänyt lokakuisessa räntäsateessa ja iltapimeällä. Koko päivän ajaneena, märkänä, väsyneenä ja kylmissäni. Ei löytynyt tietä ei. Tuli kaupunkialueen loppumisesta kertova kyltti! Vähän ennen kylttiä oli marjastajia tien varressa koiransa kanssa. Käännyin takaisin kysymään. Kertoivat, että olin ollut juuri sen oikean tien kohdalla, kun käännyin heiltä kysymään. Ei vaan viittaa minkäänlaista! Kiitin ja lähdin kääntämään takaisin menosuuntaan. Marjastajien koira haukkui jalkani juuressa vimmatusti ja ensimmäistä kertaa matkani aikana luulin haukkuvan koiran käyvän kiinni jalkaani. Käänsiin kaasua vähän voimakkaammin. Etköhän perkele jää siitä haukkumasta! Kone vastasi kaasuun: raks, wruuum! Ja vauhti loppui! Tiesin jo tuon ensimmäisen äänen kuullessani, mistä on kyse.


Vetohihna poikki! Matkaa kotoa noin 1280 kilometriä. Matkaa kotiin suorinta tietä noin 440 kilometriä. Voisi luulla, että tässä vaiheessa olisi ottanut todella kovasti päähän. Mutta yllätin itseni, kun nousin pyörän päältä ja keräsin kamppeet tien varteen kuvan ottoa varten: No voi hitsi! Moottoripyöräily loppui tähän, mutta tästä se vasta seikkailu alkaakin! Eli vain lievää harmitusta. Olisihan se mukavaa ollut, jos aamuinen suunnitelma olisi toteutunut. Nyt sen sijaan lähdin työntelemään pyörää kohti Podporozhea. 200 metriä hyvää asfalttia lievään ylämäkeen pitkin hyvää asfalttia ja siitä sitten oikealle kohti kaupunkia. Risteyksessä pysähtyi jo paikallinen kysymään, josko apua tarvitsen. Kerroin, että ainoa apu on kyyti lähemmäs rajaa. Hihnaahan ei pysty korjaamaan, enkä halunnut ryhtyä sitä Suomesta Venäjälle kikkailemaan. Rounamon Matti oli luvannut minut pois käydä noukkimassa, jos jotain sattuisi. Mies neuvoi, että neljä kilometriä suoraan edessä olevaa tietä vie minut läpi kaupungin keskustan toisella laidalla olevalle rengaskorjaamolle, josta parhaiten olisi kyyti järjestettävissä. Ennen liikkeelle lähtöä laitoin vielä Matille viestin, että apu on tarpeen. Tulen kuitenkin sen verran lähelle rajaa, että  ehtii illalla töiden jälkeä käydä poimimassa.

Aurinko paistoi jo helteisesti, kun kauniisti kumpuilevaa tietä pitkin työntelin Enniä kohti kaupunkia. Vähän ennen keskustaa oli 300 metriä pitkä loiva alamäki, jossa sain istua kyydissä. Mitä matkailun juhlaa! Kaupungin keskustassa paikallislehden toimittaja pysäytti minut ja pyysi haastattelua. Eihän siinä mitä, haastattelu tehtiin. Kerroin taustoistani ja siitä, kuinka Venäjän moottoripyörämatkat ja moottoripyöräily yleensäkin alkoivat vaimoni sairastuttua vakavasti neljä vuotta sitten. Läpi käytiin myös tämänvuotinen retkeni pääpiirteissään. Lopuksi esittelin vauriot ja kerroin suunnitelmistani. Sitten taas matka jatkui kohti rengaskorjaamoa.


Rengaskorjaamolla hommat etenivät nopeasti. Melko pian paikallinen azerinuorukainen kertoi, että hänellä on kotona avolava-auto, sellainen Ford Transitin lisenssimallinen Gasel, jossa on telttakatos päällä. Hän lähteen hakemaan  auton kotoa, ja sitten mennään. Lupasi viedä Aunukseen. Auton vaihtoa odotellessa korjaamon miehet tarjosivat kuumaa teetä tai kahvia. Odotteluineen päivineen aikaa meni noin tunti ja sitten Enni olikin jo miehissä työnnetty vanhaa ovenkarmilankkua pitkin helvetin korkealle lavalle. Sidontaliinoja kannatti olla useita kappaleita mukana. Paikallisilla oli vain narua, ja sillähän ei ihan niin tiukkaa kiinnitystä saa aikaiseksi kuin liinoilla. 

Venäjällä on kymmeniä eri kansallisuuksia. Tämä kuljettajani Aram oli siis 22-vuotias lakitieteen opiskelija, joka kesällä hankki opiskelurahoja autojobbarina. Puhelin soi koko ajan, kun asiakkaat soittelivat. Aunuksessa pyysin, että poiketaan pankkiautomaatilla. Tässä vaiheessa olin keskusteluista päätellyt, että kulmakunnan azerit olivat todella kiinteä yhteisö. Monet olivat joko läheistä tai etäistä sukua keskenään. Jos eivät olleet sukua, niin ainakin tunsivat toisiaan. Automaatilla käynnin jälkeen oma järki sanoi, että jää Aunukseen kyytiä etsimään. Oma kokemus ja maatuntemus taas sanoivat, että luota paikallisten asiantuntemukseen, joka tässä yhteydessä tarkoitti paikalliseen azeriyhteisöön luottamista. Niinpä sitten köröttelimme 30 kilometriä Aunuksesta kohti Petroskoita. Täysin väärään suuntaan! Vaan sielläpä oli Aramin sukulaisten kahvila. Sukulaiset asuvat Aunuksessa eli heti kun pyörä saatiin pois kyydistä ja tilanne selvitettyä, alkoi yksi mies soitella ympäri hyvin tuntemaansa Aunusta etsiäkseen minulle kyydin. Siinä sivussa paisteli shaslikkeja, ei kuitenkaan mitään hyviä sellaisia.

Asioiden etenemistä odotellessani tapasin kahdeksan miehisen puolalaisen motoristiryhmän. Olivat matkalla Murmanniin. Kaikilla täysin identtiset Touratec-varustellut uudet BMW GSE 1200:t, alla nappularenkaat ja edessä 1000 kilometriä hyvää asfalttitietä. Katsoessani porukkaa ja verratessani sitä itseeni, oli minulla jollakin tapaa varsin veitikat fiilikset. Mutta se siitä. Kahden tunnin, yksien maksettujen shaslikkien ja lukuisten minulle tarjottujen teekupillisten jälkeen kaveri ilmoitti, että kyyti Pitkärantaan maksaa 5000 ruplaa. Otanko. No tietysti otin ja samalla soitin Matille, että onnistuuko huomenna Pitkärannasta haku. Matti sanoi da, vaikka illasta pitkä tulisikin. Kyydin etsijälle rahaa tarjosin, mutta ei kelvannut.

Seuraava kuski oli aunuslainen rakennusmies Gennadi Patrakka, reilu kolmekymppinen Suomen sukuinen kaveri, joka kertoi, ettei juo eikä polta. Myöhemmin ihmettelin, kun mies vielä ajoi orjallisesti liikennesääntöjen mukaan, mikä on Venäjällä harvinaista. Gena kertoi, että hän tarvitsee sakkorahat itse, tupakkaa ilmankin selviää eli se on turhaa. Ja jos viinaa juo, niin talot jää rakentamatta. Tällaisia jutusteli uuden karhealla Mersun pakulla ajellessa. Ei mies suomea puhunut, mutta muisti isoisänsä syntymävuoden ja nimen. Kukaan suvusta ei tiennyt, mistä ukki oli Aunukseen tullut. Yllätykseni oli suuri, kun Suomeen tultuani löysin miehen syntymätiedot alle minuutin Suomen sukututkimusseuran Hiski-ohjelmalla. Genan ukki oli syntynyt äitini syntymäpitäjän Rautjärven naapurissa Kirvussa. Lisäksi miehen äiti oli omaa sukuaan identtinen kaima oman isoisäni äidin kanssa! Mielenkiintoisia sattumuksia.

Matkan aikana Gennadin kaveri soitti. Kuultuaan Gennadin kertomuksen tämänpäiväisestä lastista, soittaja kertoi olevansa menossa hieman edellämme Joensuuhun pakulla. Haluanko kyydin samantien kotiin? Olin tähän mennessä laskenut, että Gennadin taksa oli jotakuinkin 40 ruplaa eli euron kilometriltä. Ei kiitos. Minulle riittää, jos pääsen Pitkärantaan. Arvelin, että varmasti tulee oman kaverin kyyti halvemmaksi! Ja lisäksi ehtisin Pitkärannassa syödä hyvin ja ottaa perskännin. Kun ei ole nyt noita ajorasitteitakaan huomenna odotettavissa. Näin myös toimittiin. Kello oli noin yhdeksän illalla, kun käppäilin hotellin ravintolaan syömään. Aikaa hihnan katkeamisesta oli kulunut yhdeksän ja puoli tuntia, matkaa oli sen jälkeen taitettu kahdella autolla noin 250 kilometriä. Ei paha. Tällaisessa tilanteessa paikallisen kielen ja kulttuurin ymmärtäminen auttaa ihmeesti!

22.7.2012 Päivä 7

Päivä alkoi sateisen harmaana. Huomasin, että minulla on toimintavaihde päällä. Tekemisen puutetta. Pieni kaupunki, ei mitään nähtävää. Olen lopettanut kaksi vuotta sitten tupakoinninkin eli ei voinut edes nortille istua mihinkään. Ei sen puoleen, yllätyin itsekin kun missään vaiheessa ei edes tehnyt mieli tupakkaa. Päätin siis aikani kuluksi ryhtyä etsimään kyytiä Sortavalaan. Edullista. Varttitunti ja Enni oli taas auton lavalla. Tällä kertaa valkovenäläisen miehen kuljettama 308 Mersu. Sellaisessa kunnossa, että minä en lähtisi sillä omasta pihasta mihinkään. Sivuseisontatuen alle laitettiin vanerilevy, ettei lattiasta läpi mene. Kiinnityspisteet oli jo aikoja sitten raksittu pois. Jotenkin Enni sinne ovenkahvoihin ja saranoihin saatiin köytettyä. Sitten takaovi naurulla kiinni ja matkaan. 



Vaikka pieneltä ihmeeltä tuntuukin, niin Sortavalaanhan siitä päästiin. Enni Laatokka hotellin vartioidulle pysäköintialueelle. Tavaroille otin huoneen. Eilen olin ollut sen verran toiminta-adrenaliinin vallassa, että en muistanut, tuleeko Matti tänään vai huomenna hakemaan. Maksoin siis sekä huoneen että pysäköintipaikan. Kamat siististi huoneen nurkkaan ja kaupungille turistina odottelemaan. Aikanaan Matti saapui ja pistimme pyörän autoon. Yllätykseni oli melkoinen kun respassa Julia ystävällisesti hymyillen sanoi: Kuule biker, käydään katsomassa se huone. Jos sen on siisti, niin perutaan kaupat ja saat rahasi takaisin. Kerrankin oli hyötyä, että oli likainen ja pahalle haiseva, kun ei ollut viitsinyt käydä suihkussa. 

Kiitos Julia - Спасибо Юлия
Matka oli käytännössä tehty. Kolmen tunnin kuluttua olin kotona. Hieno reissu se oli. Onpahan taas jotakin, mistä kahvipöydässä voi puhua, jos tästä joskus vanhainkotiin pääsee. Jos kipinä syttyi, ota rohkeasti yhteyttä. Ensi vuoden matkan suunnittelu on jo alkanut. Jos sukunimi vielä sattuu olemaan Pirhonen, niin sinulla on myös puheoikeus kerhon suunnittelukokouksissa. 

Ilkka Pirhonen
President
Pirhonen RC

Epilogi

Ennin hihna on vaihdettu. Toimii taas kuin enkeli. Myynnissä kuitenkin. Ostan pienen enduron heti kun Ennin saan myytyä. Tai sitten vaihdetaan päittäin. 

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

2011 - Syväri-Vepsä

Pirhonen MC:n retkiajankohtia määrittää periaatteessa vain ja ainoastaan yksi asia. Matkat tehdään silloin, kun vaimoni pääsee Suomen aivotutkimus- ja kuntoutussäätiön kuntoutuskeskus Neuroniin Kuopioon kahden  viikon laitoskuntoutusjaksolle. Tai niin kuin meillä sanotaa, kuntolomalle. Käytännössä asiasta voidaan aika pitkälti neuvotella Neuronin jononhoitajan kanssa. Jostain syystä vain tämänvuotuinen jakso sattui lokakuun alkuun. Niinpä Syvärille suuntautuva matkakin starttasi vasta 3.10.2011. Matkaan piti lähteä jo heti seitsemän jälkeen, mutta vähän piti ennen lähtöä järjestellä asioita lasten kanssa. Syväri valikoitui matkakohteeksi kahdestakin syystä. Ensinnäkin kaverillani Dmitryllä on kesäasunto Syvärinniskalla eli venäjäksi Voznesenjessa. Kylässä on pitänyt käydä jo monta kertaa, mutta aina on homma johonkin kaatunut. Niin kuin nytkin. Dima oli keikalla jossain päin maailmaa ja muutenkin oli jo siirtynyt talviasunnolleen Pietariin. Toinen hyvä syy on, että isoisäni Heikki Pirhonen oli jatkosodan aikaan Voznesenjessa työvelvollisena rakentamassa linnoituslaitteita. Niitä piti päästä katsomaan.




Lähtiessä oli jo selviä syksyn merkkejä ilmassa, mutta asiallisissa varusteissa tarkeni vielä oikein hyvin ajella. Joensuusta kun lähdetään, niin Niirala-Värtsilä on luonteva rajanylityspaikka. Tohmajärvellä piti vielä poiketa pankkiautomaatilla. Tosin Venäjällä saa rahaa lähes kaikissa asutuskeskuksissa pankkiautomaatista VisaElectron -kortilla. Sitten ei muuta kuin kohti rajaa. Dokumentit oli täytetty jo edellisenä iltana ennakkoon. Ylitys meni sujuvasti ilman jonoja tai pilkun pielusteluja. Vähän naapurin tullimiehet ihmettelivät, kun kuulivat, mihin olin menossa. Ensimmäiseltä bensa-asemalta Venäjän puolella piti tankata tankki ja mukana kulkeva 10 litran varapolttoainesäiliö täyteen. Vähän epäilytti jatkon tankkausmahdollisuudet. Epäilys osoittautui täysin turhaksi, sillä samat bensat tulivat paluumatkalla Suomeen.


Bensa-aseman pihassa oli ensimmäinen paikallinen konepyörä. Alpha 50ccm, valmistusmaa tuntematon.

Tie Värtsilästä Sortavalan suuntaan on suomalaisten parikymmentä vuotta sitten rakentamaa ja pääosin varsin kelvollisessa kunnossa. Toki päällystevaurioita on siellä täällä. Kun tullaan t-risteykseen, josta vasemmalle käännytään Petroskoihin ja oikealle Sortavalaan,  muuttuu tien laatukin. Läskelän ja Impilahden puoleen väliin saakka tie oli todella huonokuntoista asfalttia. Välillä toki oli aina muutaman kilometrin pätkiä ihan kelvollistakin pintaa. Impilahden kohdalla näkyi jo Petroskoi-Sortavala välisen valtatie A129:n remontointi. Tie oli todella hyvää.


Pysähdys valtatiellä A129 Impilahden risteyksessä.

Impilahdelta matka jatkui kohti Pitkärantaa. Vanha puunjalostuskaupunki paperitehtaineen olisi ollut mielenkiintoinen paikka parempaankin tutustumiseen, mutta maantie kutsuin eteenpäin. Kaunis pikkukaupunkihan tuo vaikutti olevan. Ennin pieni polttoainesäiliö alkoi olla täyttöä vailla, joten heti kaupungin jälkeen tankille.


Neuvostoajan lopulla rakennettiin takana näkyvä rakennus, johon piti tulla iso tehdas. Neuvostoliitto loppui. Tehdasta ei tullut. Rakennuskolossi jäi.

Matka jatkui Laatokan pohjoisrantaa pitkin Salmin kautta Aunukseen. Tie oli vaihtelevakuntoista öljysoraa. Vaihtelevakuntoinen tarkoittaa sitä, että välillä oli aivan kelvollisiakin pätkiä. Jossain Pitkärannan ja Salmin välillä oli koko reissun ainoa täpärä tilanne: mutkan takana tuli kaksi rekkaa rinnakkain vastaan! Ei muuta kuin vauhti pois ja pyörä tien sivuun. Läheltä piti, mutta ei vaurioita. Olipahan vain muistutus, että Venäjällä pitää aina olla kolme kertaa varovaisempi kuin Suomessa. Eteneminen oli sujuvaa, kun kerran oli rytmiin päässyt. Salmissa piti pysähtyä vähän syömään. Mitään mainittavaa ei sitten vähään aikaan tapahtunutkaan - ennen kuin aloin lähestyä Aunusta.


Rajakonnussa piti kuitenkin pysähtyä, koska kylästä näkyi ensimmäisen kerran aava Laatokan ulappa. Tässä kuvassa ei näy Laatokka, mutta näkyy kohtuukuntoisen asfalttitien käsite Rajakonnun kohdalla.

Muistan, kuinka vanhat sodan käyneet miehet kertoilivat tarinoita Aunuksen horisonttiin katoavista niityistä. Silloin lapsena tuntui, että mitä ihmeellistä nyt jossain pellossa voi olla. Itse näin samaiset niityt ensimmäisen kerran joskus '80-luvun lopulla. Sen jälkeen en ole miesten tarinoita ihmetellyt. Ainut, jota olen ihmetellyt, on se, että pellot ovat viimeiset 20 vuotta olleet ihan samannäköiset. Luonnontilaiset ja viljelemättömät!


Aunusta lähestyttäessä horisonttiin katoavat pellot ovat luonnossa todella vaikuttavat. 

Aunuksessa minuun iski turistitauti! Mieleen tuli, että pitäisi ostaa kartta! Vaan eipä ollut paikallisessa hotellissa myynnissä. Niinpä läksin komentamaan Enniä kohti Lotinanpeltoa, jossa oli tarkoitus yöpyä. Matka oli siinä määrin lyhyt, että minun piti ehtiä hyvissä ajoin valoisalla kaupunkiin. Mikään ei ole kuitenkaan niin varmaa kuin epävarma. 25 kilometriä ennen Lotinanpeltoa alkoivat tietyöt, ja jono seisoi. Sinänsä mielenkiintoista, että ensimmäistä kertaa näin venäläisten tekevän tienpohjia hyvin samaan tapaan kuin Suomessakin. Liekö ollut suomalainen urakoitsija? Menä ja tiedä. Illan jo alkaessa hämärtää, pysähdyin vähän ennen kaupunkia tankkaamaan ja samalla sain ostettua sen kartankin. Kartan avulla löysin kaupungin ainoan hotellin. Täynnä! No ystävällinen respan tyttö kehotti minua ajamaan Podporozheen eli Koskenalaan, jossa on useampia hotelleja. Kertoi, että matkaakaan ei ole kuin 50-60 kilometriä. Unohti vain kertoa, että koko matka oli tietyön alainen. Niin sitä sitten ajelin pimeässä illassa, vesisateessa ja umpiväsyneenä toivorikkaana pitkin Syvärin etelärantaa kohti Podporozhea. Ensimmäinen hotelli: täynnä. Toinen hotelli: pitkää empimistä. Eivät kuulemma yleensä ota ulkomaalaisia. Taisin olla iltakymmeneltä jo niin säälittävä näky, että tällä kertaa ottivat. Kysyin pyörän pysäköinnistä. Tyttö tuli alakertaan näyttämään, että aja tähän ala-aulaan. Enhän minä customia saanut siitä soralta nousemaan rappusille. Etupyörä kyllä nousi, mutta sitten alkoi takanen sutia tyhjää ja homma jäi siihen. Enni yöpyköön ulkona.


Ensimmäisen matkapäivän lounas, päivällinen ja illallinen. Ja yömyssy. 440 km ja 11 tuntia takana. Ruuan jälkeen nukutti makeasti. Huone 1300 rbl/yö eli euroissa vähän päälle kolme kymppiä. 

Toinen matkapäivä alkoi tavallaan sekavasti. Hyvää oli se, että pyörä oli säilynyt hotellin pihassa ilman ongelmia. Huonoa taas se, että ennen puolta päivää ei ollut mikään kahvila tai ravintola auki, jotta olisi saanut jonkinlaisen aamupalan. Hotellissa ei moista hienoutta tunnettu. Ja vettä satoi. Sillä aikaa kun respan tyttö oli poliisiasemalla hoitamassa majoittumiseni rekisteröintiä, löysin aamupalapaikan. Älysin mennä kauppaan, jossa sitten olikin erinomainen aamupalanurkkaus kahveineen päivineen. Kun tulin kaupasta ulos, oli hotellin tyttökin kävelemässä ohitse paperini mukanaan. Sain siis rekisteröintipaperit ja olin valmis jatkamaan matkaa. Ei muuta kuin sadeasu päälle ja pyörän selkään. Tuosta jalka satulan yli. Noin. Ei perkele! Jalka ei noussutkaan sadepuku päällä yhtä hyvin kuin eilen. Kantapää kolahti satulaan. Ja pyörä nurin. Lähellä seisoi nuoria miehiä, jotka huomasivat tilanteen ja syöksyivät auttamaan pyörää pystyyn. Ei vaurioita. Käsijarrun kahva vääntyi, muttei katkennut. Opin, että seuraavalle reissulle on otettava ainakin ylimääräinen kytkinkahva mukaan. 


Näistä portaista olisi saanut ajaa pyörän sisään, jos vain olisi päässyt.

Podporozhen tarkempi tutustuminen jäi seuraaville reissuille. Ylipäätään minä en ole isosti käynyt noita kyliä ja kaupunkeja reissuillani koluamassa. Minähän olen lähtenyt ajelemaan motskarilla! Ei muuta kuin keula kohti Vosnesenjeä eli Syvärinniskaa. Tie oli taas venäläisittäin ihan kohtuukuntoista asfalttia. Välillä vain oli niin kauniita maisemia, että oli pakko pysähtyä ihastelemaan. Pertozerossa eli Pertjärvellä pysähdyin kyllä ihan vain Viljami Pylkkään muistoa kunnioittaakseni.


Pertjärvi, jossa Tuntemattoman sotilaan Antti Rokan esikuva Viljam Pylkäs stm. Kärkkäisen avustamana yksin tuhosi konepistoolillaan 83 vihollissotilasta suon laitaan.

Muutama kilometri ennen Vosnesenjeä tie risteää oikealle kohti Vytegraa. Muutama kilometri Vytegran suuntaan tulee kylä nimeltä Oshsta. Siellä oli jatkosodan aikainen rintamalinja, ja tälle linjalle venäläiset ovat pystyttäneet muistomerkin. Mieli teki käydä katsomassa. Vaan kun perivenäläinen tapa rakentaa tietä on vain työntää pintamaa pois ja ryhtyä ajamaan, niin tietäähän miten siinä käy. Ei ojia ei mitään. Ja kaiken lisäksi maaperä on sellaista, että kuivalla kelillä ihan hyvää ja kovaa, mutta sateella menee sellaiseksi luiruksi hiesuliejuksi. Kun sitten tiellä oli vielä kolme neljä metriä halkaisijalstaan olevia 60 senttiä syviä monttuja, niin ensimmäisen kilometrin jälkeen oli asfalttirenkailla varustetulla customilla ajelijalla täysi hiki päällä. Totesin, että isoisien sukupolvi on tuolla jo käynyt ja käännyin takaisin kohti Vosnesenjeä.


Vosnesenjessä olikin vuohilauma vastassa.


Syvärin ylitin lautalla.

Sodan aikaan Syvärin yli on johtanut pioneerien rakentama ponttoonisilta. Silloin ei ymmärrettävästi ole ollut joella laivaliikennettä. Nykyään jokea pitkin kulki laivoja ja valtavia työntöproomuja yhtenään. Äänisen rannalla on käsittääkseni paljon kivilouhimoja, joista kivimursketta kuljetetaan ympäri laajaa Venäjän maata. Syvärin ylityskin tapahtuu lautalla. Lauttaa odotellessani tutustuin paikalliseen nuorukaiseen, joka oli kiinnostunut pyörästäni. Kertoi olevansa viimeistä vuotta koulussa, ja lähtevänsä sitten armeijaan. Pyörät kiinnostivat, koska itse ajelee koulumatkat 175 ccm Voshodilla. Pitihän siinä sitten ottaa ihan yhteiskuva.


Kahden maan, kahden sukupolven ja kahden mp-kulttuurin motoristit kuvassa.
Ilkka ja Mishka

Venäjällä moottoripyöräily harrastuksena on vielä lapsen kengissä. Kaupungeissa sitä alkaa jo olemaan, mutta maaseudulla motskari on vielä vaihtoehto autolle. Jokunen isoisän aikainen bunkkerikin tuli löydettyä. Jälkeenpäin Diman vaimo kysyi, että näinkö Vepsän lukon? Mikä se on? eli en nähnyt. Vepsän lukko on nelikerroksinen bunkkerikokonaisuus, joka on säilynyt sotatoimista vahingoittumattomana. Lupasivat näyttää, kun seuraavan kerran kulmilla pyörin. No onneksi 2012 matkan on tarkoitus kulkea Vosnesenjen kautta! Jälkeenpäin selvisi myös, että tapaamani Mishka asuu kaverini kesäasunnon naapurissa. Kyllä maailma on pieni. 

Vosnesenjestä suuntasin Vepsän-Karjalan kylien kautta kohti Petroskoita. Tie oli aivan Petroskoin esikaupunkeihin saakka soratietä. Tosi pääosin hyvää sellaista eli nopeus nousi välillä jopa 80 - 90 kilometriin tunnissa. Maisemat olivat välillä silmää hiveleviä. Alkoi tuntua siltä kuin olisi ulkomailla. 


Shseleikistä löytyi Venäjä!

Soraan tottuminen customilla liikuttaessa on tietyllä tapaa paha juttu. Ennillä pystyy hyvällä soralla ajamaan vaikeuksitta tuota todettua yhdeksää kymppiä. Venäjällä on vaan se paha, että edessä näkyvän mäen nyppylän tai mutkan takana tie voi kerralla muuttua. Tavalliset kuopat kyllä kuuntelee, mutta kun käy niin kuin minulle, että yhdeksässä kympissä tulee mäen takaa esiin seuraavat sata metriä pesuvadin kokoisia kuoppia, joita ei voi väistää, kun niitä on niin paljon! Silloin opin ajamaan custompyörää seisoaltaan. Pakko oli nousta seisoalleen, jotta pystyi keventämään siksi, kunnes sai vauhdin pois.


Kuvassa näyttää tien pinta tasaisemmalta, kuin luonnossa.

Kun pääsin Leningradin alueen ja Karjalan tasavallan rajalle, alkoi asfalttitie. Olin riemuissani, mutta vain hetken. Asfalttia oli vain 500 metriä rajan molemmin puolin. Sitten jatkui taas sora. Mutta kylät olivat paikoin silmää hivelevän kauniita. Usein talot olivat rakennettu vanhaan karjalaiseen tapaan pitkiksi. Toisessa, maalatussa ja ikkunallisessa, päässä asuivat ihmiset. Sitten oli lyhyt maalaamaton ja ikkunallinen pätkä. Siinä oli huussi. Ja lopuksi toinen puoli taloa ilman ikkunoita karjaa varten. Miksiköhän niille ei voinut ikkunaa tehdä? Olisivat lehmät olleet talvella vähän iloisemmalla mielellä.



Pegaselga on nähtävästi ollut aikanaan vauras kylä. Talotkin kaksikerroksisia.

Ilta tuli aikanaan ja 350 tuhannen asukkaan Petroskoikin löytyi tien päästä. Itse kaupunkiin en taaskaan tuntenut minkäänlaista vetoa. Kehätietä pitkin kiersin kaupungin ja vähän ennen pimeän tuloa löysin uudehkon mukavan oloisen ja hintaisen hotellin, johon jäin yöksi. Shuiskoje shsosse 16:ssa sijainnut hotelli Pjotr oli samaa hintaluokkaa eli reilu 30 €/yö, kuten Podporozhessakin. Lisäksi pyörän sai hotellin porttien sisäpuolelle. Aamupalan sai käydä ostamassa hotellin vieressä sijainneesta lounasruokalasta.


Kolmas matkapäivä alkoi ihastelemalla Hotelli Pjotrin eli Pietarin kylppärin innovatiivistä lavuaarin hajulukkoratkaisua. Samalla päätin kuvata kaikennäköistä sinistä tämän päivän aikana. Venäjällä nimittäin on ihan erityinen suhde siniseen väriin - ryssän siniseen niin kuin meillä lapsena sanottiin Etelä-Karjalassa. Tarina kertoi, että kyse olisi siitä, että koska torakka eli russakka karttaa tietyn väristä sinistä väriä, niin talot maalataan sinisellä. Ja sen takia venäläiset tykkäävät käyttää samaa hailakkaa sinisen sävyä kaikkialla. Kyse lienee kuitenkin suomalaisesta legendasta. Nykyään uskon enemmän ystäväni, perinteentutkija tohtori Tuija Saarisen selitykseen sinisen suosiosta: bysanttilaisessa kulttuurissa sininen väri karkoitti kaiken pahan pois. Venäläinen kulttuuri pohjaa pitkälti bysanttiin. Näin ollen sinisen merkitys joko tietoisesti tai tiedostamatta on samaa pahan pois karkoittamista myös nykyisessa vänäläisessä värimaailmassa. Oli miten oli, mutta puolille päivin jaksoin sinistä kuvata. Sitten totesin kohteita olevan liikaa ja lopetin. Kuitenkin tämän päivän kuvissa saattaa sinistä näkyä hieman tavallista enemmän.

Tämä oli myös ongelmien päivä. Monesti olin edellisenä päivänä todennut, että jos tästä rytkytyksestä pyörä selviää ilman ongelmia, on kaksi asiaa varmoja. Ensiksi, Kawa on vahva vekotin. Ja toiseksi, Mp-Mesta Heikkisellä pojat tekevät parasta a-luokkaa olevaa huoltotyötä. No nyt sitten kun aamulla käynnistin Ennin, niin hyvin starttasi. Mutta liikkeelle ei tahtonut päästä millään, sillä aina kun yritti liikkeelle, pyörä sammui. Arvelin, että jossakin päin sähköjärjestelmää on kosteutta, joka estää liikkeelle pääsyn. Käyttelin siinä pyörää viitisen minuuttia itse satulassa valmiina istuen. Ajattelin, että siinä ne liitokset kuivuvat, kun alkaa paikat lämpiämään. Ja totta tosiaan. Liikkeelle päästiin. Ei kun kohti kotimaata.



Vilgan kylässä pysähdyin jututtamaan paikallisia miehiä jonkun rakettiprikaatin kunniaksi pystytetyn muistomerkin vieressä. Ja taas helvetinmoinen temppuilu, että sai pyörän liikkeelle. Puoli tuntia temppuilin, ja sitten taas matka jatkui. Prääsästä on 208 kilometriä Sortavalaan. Vettä tuli kuin aisaa ja taivaan täyttivät synkät pilvet. Pysähdyin ottamaan risteyksestä kuvaa Sortavalan tien suuntaan. Kaikki meni ihan hyvin ja kuva tuli otettua. Tässä vaiheessa kävi ainoan kerran koko reissun aikana mielessä, että voisi olla tosi mukava käydä Venäjällä joskus ihan normaalien ihmisten tapaan. Kesälämpimällä ja kuivalla kelillä. Tunne meni pian ohi, mutta reissun jälkeen on alkanut entistä useammin palaamaan mieleen. Notkossa oli bensa-asema, johon pysähdyin tankkaamaan. Ja taas se sama perkeleen temppuilu liikkeelle lähdön kanssa. Aina kun laittoi vaihteen silmään, niin kone sammui. Ryntäytin pyörän tien toisella puolen olevan kahvion pihaan. Jätin käyntiin ja lähdin kahville. Pohtimaan, että mitä helvettiä. Ja sitten syttyi lamppu!



Seisontatuen katkaisin oli kuraantunut siinä määrin paljon, että vaikka tuen käänsi ajoasentoon, ei katkaisin palautunut täysin ulos. Käsin vetämällä tuli vielä ainakin viisi milliä lisää. Ja johan alkoi liikkeelle lähtö onnistua. Mikäpä siinä, nyt minulla oli pyörässä ajonestolaite! Ei muuten varmasti rosvo kiireessään hoksaa! Tie Petroskoista Prääsään oli ollut tosi hyvää uutta asfalttia ja sama meno jatkui suurimmalta osin koko välin Prääsä - Läskelä. Toki välillä oli vielä vanhaa huonompikuntoista tietä tai tietyöt olivat vielä kesken, mutta pääosa tiestä oli tosi hyvää uutta asfalttia. Paikallisille asukkaille tämä tietää välimatkojen ajallista lyhenemistä, mutta asialla on myös kääntöpuolensa. Ennen kun tie luikerteli kaikkien pikkukylien läpi, pysähtyivät kulkijatkin näissä muutaman kymmenen tai sadan hengen kylissä. Ja jättivät vähän rahaa paikallisille palveluntarjoajille. Nyt ne rahat kulkevat sataakahtakymppiä ohi määränpäänään joko Petroskoi tai Suomi. Ja matkalaisen maailma muuttuu mielenkiintoisista pikkukylänäkymistä yksitoikkoiseksi pusikoksi.



Pysähdyin Kolatselässä, jossa tapahtui yksi tämän retken mieleenpainuvimmista tapahtumista. Jo Suomen suuriruhtinaskunnan aikaan Kolatselkä oli Venäjän puolella ja viereinen Käsnäselän kylä suuriruhtinaskunnan puolelle. Ihmiset olivat sukua keskenään ja kanssakäyminen vilkasta. Historiakirjoista olen lukenut, että aina '20-luvun lopulle rajan yli kuljettiin, mutta sitten neuvostoliittolaiset tiukensivat rajavalvontaa. No minä sitten pysähdyin Kolatselän kauppaan kahville, sillä kaupasta sai myös kahvia. Aikani ikäiseni, noin viisikymppisen myyjän kanssa tarinoituani aloin kysellä paikallisista ihmisistä. Myyjä kertoi Kolatselässä olevan noin 500 asukasta, joista suurin osa puhuu suomea! Sanoi, että hänellekin on ihan sama, puhutaanko suomea, venäjää vai karjalaa. Oitis muutin keskustelukieleksi suomen. Nainen jatkoi kertomustaan kuvailemalla edellä mainittujen kylien vanhaa kanssakäymistä, joka minulla olikin tiedossa. Kertoi äitinsä serkun jääneen vallankumouksen aikaan Käsnäselän puolelle ja sieltä toisen maailmansodan jälkeen evakuoituneen Varkauteen. Myyjä kuvasi hyvin tarkasti miehen, hänen ammatin ja asuin- sekä kesämökin paikan. Olen itse asunut lähes 15 vuotta Varkaudessa! Tuntui jotenkin uskomattomalta, että tällainen yhteinen kosketuspinta kahden ihmisen välille löytyi keskellä ei mitään jossakin Venäjän korvessa. Itse en tuota miestä ehtinyt tuntemaan, mutta moni paljasjalkainen varkautelaisystäväni hänet muisti. Reilun puolen tunnin jutustelun jälkeen tulin ulos kaupasta ja huomasin, että eihän tuo nyt olisi paljoa vaatinut ottaa virta-avainta pois virtalukosta. No, pyörässähän oli nyt ajonestolaite!

Kolatselästä matka jatkui vaihtelevassa säässä kohti Sortavalaa. Tien kunto ei niinkään ennen Läskelää vaihdellut, vaan hyväkuntoista uutta asfalttia pitkin sai lasketella. Maisemat olivat taas Laatokan jyrkkien rantojen lähestyessä välillä silmiä hiveleviä.


Pitkärannan kohdalla pitä välillä pysähtyä tankkaamaan ja syömään. Ja erityisesti syömään. Kuuma seljanka smetanan kera maistui taivaalliselta, kun oli koko päivän ajellut kylmässä vesisateessa. Enkä tietysti ollut viitsinyt pukea sadepukua päälle. Sään Pitkärannan jälkeen edelleen korjaantuessa mielialakin kohosi. Pian olinkin jo Sortavalassa. Olisin toki ehtinyt ajamaan kotiin saakka samana päivänä, mutta mikä tässä lomalaisella kiire.

Sortavalassa kävin tervehtimässä erästä vanhaa perhetuttavaa. Illalla sitten päätin hotelli Laatokan baarissa vetää reissun ensimmäisen perskännin. Ilta kuluikin rattoisasti. Paikallinen huora viihdytti minua koko illan tyhjässä baarissa. Kysyi melko heti, tarvitsenko palveluitaan. Ilmoitin heti, ettei kyseistä tarvetta perheellisellä ukkomiehellä ole. Mutta kun nainen totesi minun keskittyvän viinan kittaamiseen, kyttäsi kuin korppikotka koko illan, josko joutuisin niin humalaan, että saisi helpolla poimittua rahani. Viinapää piti. Tyhjin toimin joutui tyttö kotiinsa lähtemään. Noin yleisesti ottaen näihin retkiin ei kuulu alkoholi. Toki nukkumaan mennessä voi oluen tai pari ottaa, joskus jopa kolmekin, mutta ajaminen huonolla tiellä aamusta iltaan on siinä määrin rankkaa, että täytyy olla sataprosenttisessa kunnossa. Ei krapulassa, ei väsynyt. Kun kymmenen yhdentoista maissa käy nukkumaan, niin verhottomassa venäläishotellissa herääkin jo ilman kelloja ulkoa kuuluviin ääniin seitsemän maissa. Sortavalassa sen sijaan heräsin vasta yhdeltätoista helvetilliseen krapulaan ja järjettömän kauniiseen lokakuun päivään. Pari tuntia kävelin kaupungilla ihmetellen ja sitten suuntasin koto-Suomeen.


Paikallinen perusmotoristi Värtsilässä. Kuski noin 70-vuotias. Pyörä Ural vm. -90 sivuvaunulla.


Tie Sortavalasta rajalle olikin varsin tuttua, sillä olenhan sitä lukuisia kertoja joko pyörällä tai autolla kulkenut. Eräästä Metsäntutkimuslaitoksen professorista kiertää legenda, jonka mukaan hän otattaa itsestään joka vuosi keski-suomalaisen rankakasan edessä valokuvan. Tämän kuvan hän sitten lähettää joulukorttina yhdelle kollegalleen. Minusta hieno tapa. Niinpä otin matkalle tonttuhatun mukaan, ja vihdoin Värtsilässä paluumatkalla onnistuin saamaan itsestäni kuvan, jota sitten lähetin harvoille hyville kavereilleni. Hyvien kavereiden korteissa luki "Hyvää joulua, olkaahan kiltisti!". Parhaiden kavereiden korteissa taas luki "Hyvää joulua mulkerot!"


Puolitoista tuntia ja 76 kilometriä joulukorttikuvan ottamisen jälkeen olinkin taas kotona. Takana neljä päivää ja  1100 kilometriä. Ikimuistoinen reissu. Uuden suunnittelu voi alkaa. Kaikki Pirhoset, joilla on moottoripyörä ja hurtti mieli, liittykää täysivaltaisina joukkoon. Myös hang-a-round-jäsenet ilman sukunimivaatimusta tervetulleita. Porukalla matkaaminen on myös rattoisaa!

Ilkka Pirhonen, Pirhonen MC, Suomi-Finland