maanantai 29. heinäkuuta 2013

2013 - Solovetsk

Prologi

Tätä matkaa oli suunniteltu pitkään. Eikä vähiten suuren lähtöinnon takia. Tavoite oli yhdistää kolmen erilaisen miehen toiveet ja osaaminen. Jukka, historian opettaja, halusi tutustua Petroskoin historiallisiin kohteisiin. Niinpä ensimmäiseksi etapiksi muodostui Petroskoi. Ja Jukka sai porukan viihdevastaavan tehtävän: aina kun tulee historiasta kysyttävää, on vastaaja selvillä. Pasi, porukan nuorin, mutta siitä huolimatta kokenein motoristi, halusi käydä Solovetskin saarella Vienan merellä. Siellä on siis toinen pääkohde. Ja Pasia toivottavasti emme matkalla hänen asiantuntemuksensa takia tarvitse. Pasi toimii mekaanikkona, johon katsotaan, kun tekniikka pettää. Minä taas olen jo parikymmentä vuotta halunnut käydä Paanajärven kylässä Vienan Kemijoen rannalla. Erikoisosaamiseni ryhmässä on venäjän kieli ja paikallisen toimintakulttuurin tuntemus. Etsimme joukkoon myös moottoripyöräilevää lääkäriä tai sairaanhoitajaa, mutta ainoa tietoomme tullut olisi ollut lappeenrantalainen kätilö! Totesimme, että toivottavasti ei tarvita sen sortin palveluja, ja jätimme kysymättä lähtöhalukkuudesta. Lopulliseen muotoonsa reitti ja aikataulut muotoutuivat vasta matkan aikana. Niin, ja se lääkintämieskin löytyi, mutta ei ehtinyt tälle reissulle mukaan. Näillä lähdettiin liikkeelle.

Tiistai 25.6.

Edellisenä iltana oli Jukan kanssa saunottu ja grillailtu pässin kiveksiä. Ja kuunneltu vanhoilta Venäjän kävijöiltä Keijolta ja Matilta vinkkejä matkan tekoon. Saunassa ei ilmeisesti ollut häkää, sillä mieli yhtä raikkaana kuin ympäröivä aamu heräsimme kello seitsemän matkan tekoon. Aurinko paistoi ja ilma oli lämmin. Antoi viitteitä siitä, että päivän mittaan voi olla jopa liiankin lämmin. Vielä viime hetken muutos eilen pakattuun pyörään eli ajotakki kyytiin ja grossipaita päälle. Sitten ei muuta kuin matkaan.

Ensimmäinen pysähdys tuli Honkavaaran Gulfille, jossa otimme Pasin matkaan. Vielä ennen lähtöä kohti rajaa kävimme läpi joitakin Venäjällä liikuttaessa huomioon otettavia seikkoja. Lämpötila jatkoi nousuaan, kun suunnistimme kohti rajaa ja Niiralaa. Suomen tulli oli läpihuutojuttu. Samoin Venäjän tullista selviydyimme nopeasti, sillä kiltisti autojen mukana jonottaessamme liikenteenohjaaja vinkkasi meidät linja-autokaistalle ja parilla laukun avauksella olimme selvittäneet välimme myös Venäjän viranomaisten kanssa. Rahanvaihto tienvieren ukolta, kahvit Jänismäen "ABC":llä ja tankkaus tien toisella puolen olevalla bensa-asemalla. Olimme valmiita tutustumaan suureen itänaapuriin.

Tie kohti Pitkärantaa on todella hyväkuntoista asfalttia ja Läskelään saakka vielä kohtuullisen mielekästä mutkaisuutensa ja kauniiden maisemiensa vuoksi. Läskelässä alkoi olla sen verran kuuma, että pidettiin tupakan mittainen tauko. Ja tankattiin ukot paikallisella kivennäisvedellä. Läskelästä Koirinojalla olevalle Murheenristille tie oli erittäin hyvää ja suoraa asfalttia, kuten siitä eteenpäinkin aina Groznozeroon eli Nuosjärvelle saakka. Murheenristi kuvattiin niin kuin kunnon turistit ainakin. Nuosjärvellä pidettiin pitempi tauko. Ja Groznozero on sananmukaisesti käännettynä Suurjärvi, mutta sen suomenkielinen nimi on todellakin Nuosjärvi. Joskus näkee virheellistä käännöstäkin käytettävän. Paikan tuntee hyvin järven rannassa, osin järven päällä, tolppien varassa olevasta kaupasta.



Nuosjärveltä Prääsään ja sitä kautta Petroskoihin tie on edelleen erittäin hyvää asfalttia. Onneksi tie kulkee myös sen verran asutuskeskusten läpi, että loppumatka alkoi olla hieman mielekkäämpää ajamista. Ei pelkkää pusikkoa ja asfalttia! Olen aina leukaillut, että kartat ja navigaattorit ovat näillä lähialuematkoilla turhia. Vaan tällä kertaa tuli hätä puseroon noin kuukausi ennen matkaa. Tajusin varanneeni hotellin aika keskustasta, ja Petroskoi on sentään lähes kolmensadantuhannen asukkaan kaupunki! Eihän siinä auttanut muu kuin yandex mapsin katunäkymällä harjoitella ajamaan perille. Viikko meni, kun joka ilta ajalin puoli tuntia virtuaalisesti hotellille. Vaan kylläpä oli sitten mukavaa tuttua tietä pitkin saapua perille! Aivan viimeiset sadat metrit menivät vähän etsimiseksi, kun olin opetellut ajamaan taloon numero 16, vaikka hotellin numero oli 6. Lopulta löytyi kuitenkin. Ja Jukka järkyttyi, kun Tsapajevin katu oli kolmen kilometrin matkalta remontissa ja liikennettä todella paljon! Matkan aikana Pasin Afrikkalaisen lämpömittarin lukema vaihteli 25 ja 32 asteen välillä, joten taukoineen päivineen matkaan meni noin kymmenen tuntia ja kilometrejä kertyi mittariin vajaa neljä sataa. Hotelli Runa osoittautui halvasta hinnastaan huolimatta tosi siistiksi paikaksi.

Keskiviikko 26.6.

Keskiviikko oli varattu Petroskoihin tutustumiseen. Päätimme aloittaa tutustumisen vierailemalla paikkakunnan suurimmalla ja parhaalla moottoripyöräkorjaamolla viemässä Kiteen moottoripyöräkerhon tervehdyksen. Taksi kuljetti meidät 160 ruplan (4 euroa) hintaan lähes toiselle puolen kaupunkia ulitsa Rigatsina 276:ssa sijaitsevaan AMK mototehtsentriin, jossa tuttu omista olikin tiskin takana palvelemassa asiakkaita. Ei ehditty muuta kuin esittää kerhon terveiset ja luovuttaa kaverille kerhon t-paita ja lippis sekä pullollinen Kiteen kirkasta pontikkaa, kun paikalle riensi hyvin englantia puhuva mies. Kertoi korjaamon pihalle rakennetun skootterien ajoharjoitusradan ja avajaisten olevan juuri menossa. Kutsui meidät tutustumaan rataan ja paikallisen Nord Nation mp-kerhon ihmisiin. Meitähän ei kahdesti tarvinnut käskeä, kun olimmekin seuraamassa harjoittelevia skootteristeja. Venäjällähän skootteri on kuin meillä polkupyörä. Osta ja ala ajaa! Tämän takia skootteristit aiheuttavat paljon onnettomuuksia kaupunkiliikenteessä, ja siksi oli aloitettu kampanja Ota skootteri vakavasti. Kampanjassa olivat korjaamon ja mp-kerhon lisäksi mukana myös liikennepoliisi ja Yhtenäinen Venäjä -puolue. Näistä syistä paikalla oli myös paikallisia tv-kanavia. Repivät meidätkin haastattelua antamaan, ja yllättäen haastattelivat ihan suomen kielellä!

(video löytyy täältä: http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=C8PS4Wg97l8)


Loppupäivä meni tutustuessa Petroskoin rantabulevardiin, joka oli laitettu tosi kauniiksi kaupungin 300-vuotisjuhlien aikaan. Se vain ihmetyttää, että tehdään hirmuinen työ, mutta niin huonosti, että rappeutuminen alkaa näkyä muutaman vuoden kuluttua irtoilevina kivilaattoina pystypinnoilla. Päivä kuitenkin ihasteltiin, välillä syötiin shaslikkia. Nähtävää oli myös kaupungilla muutenkin. Erityisesti minua hämmästytti, kuinka paljon suomalaisten vaikutus kaupungin ja Karjalan tasavallan historiaan näkyi erilaisissa muistomerkeissä ja muistolaatoissa. Löysinpä jopa Siperiasta Helsinkiin viljajunan Suomen punaisten ruokkimiseksi tuoneen Jaakko Rahjan haudankin! Ja yleisesti ottaen Petroskoi on niin kaunis kaupunki, jossa on paljon vanhaa arkkitehtuuria ja museoita ja muuta nähtävää, että suosittelen matkakohteeksi, liikkui sitten autolla tai moottoripyörällä. Niin, ja kävimme huvipuiston maailmanpyörässä. Minä pelkäsin kuin pieni eläin. En korkealla olemista, vaan venäläisten kokoon panemaa säköllä toimivaa laitetta. Luottamukseni venäläisten sähkötöihin, kokoonpanotekniikkaan ja turvallisuustarkastuksiin ei ole kovin korkealla tasolla. Suurin pelkoni oli, että jäämme sinne ylös ja venäläinen palokunnan tikasauto pelastajineen tulee poimimaan meidä alas! Onneksi ei mielikuva toteutunut.

Torstai 27.6.

Seiskalta ylös ja kamat kyytiin. Aamu oli vielä niin aikainen, että hotellimme yhteydessä sijaitseva kansantalouden tutkimusinstituutin ruokala ei ollut vielä auki. Niinpä lähdimme ajelemaan ulos kaupungista. Ensimmäisellä bensa-asemalla, jossa oli kahvio, käväisimme aamupalalla ja -kahvilla. Taas oli tulossa lämmin päivä, vaikka tosin säätiedotus lupasi loppupäivälle viilenevää. Käytännössä ilman ongelmia selvisimme ulos kaupungista. Vaihtoehtoja oli kaksi. Joko ajamme vanhaa tietä pitkin Kontupohjaa ja sieltä edelleen vanhaa tietä pitkin Hirvakseen, jossa palaamme uudelle tielle, jota pitkin päädymme illaksi Kemin takana olevaan Papinsaareen eli Rabotseostrovskiin. Reitti olisi tarjonnut runsaasti pieniä karjalaiskyliä nähtäväksi ja vaihtelevaa tietä ajettavaksi. Totesimme kuitenkin, että 450 kilometriä uutta tietä pitkin on meille yhdelle päivälle riittävästi. Vanhaa tietä pitkin olisi tullut vielä pitempi matka, ja vauhtikin olisi ollut hiljaisempi. Lisäksi tarkoitus oli käydä matkalla Karhumäessä  ja Poventsassa Stalinin kanavalla ja lisäksi Belomorskissa eli Sorokassa ihastelemassa 3000 vuotta vanhoja kalliomaalauksia. Nopeus olisi siis valttia.

Tie Petroskoista pohjoiseen eli valtatie M18 on erittäin hyvää asfalttia ja erittäin suoraa. Uuden tielinjan varrella ei ole asutusta isommin, sillä ne ovat vanhan tien varrella. Niinpä Karhumäkeen saakka saimme ihastella pääasiassa metsiköitä ja vesistöjä. Jokunen kylä oli sattunut ennen Hirvasta tien varrelle, mutta ei kovin montaa. Hirvaksessa on hyvätasoinen rekkahuoltis. Löytyy kahvila, ruokaa, sauna, wc, suihku, kaikkea mitä huoltoasemalta voi tarvikkeita ajatella. Ja tosi paljon rekkojen osia! Tällä huoltiksella pidimme tauon. Mieli olisi tehnyt käydä katsomassa aivan huoltiksen lähellä olevaa käytöstä poistettua sotilaslentokenttää (62.482254,33.74686), mutta totesimme kiireen painavan päälle. Matka jatkui edellen loistavan hyväkuntoista ja tylsää tietä pitkin Karhumäkeen ja Poventsaan. Kanava tuli nähtyä, ja samalla todettiin, että mukavasti menevät mielipiteet ristiin. Osa porukasta tykkäsi kohteesta, osa oli taas sitä mieltä, että ylimainostettu! Tämä on sitä poruhkamatkailun rikkautta. Karhumäestä on muuten matkaa kanavalle 25 kilometriä eikä karttojen näyttämää 10 kilometriä. Ja tie tyypillistä paikattua venäläistä öljysoraa. Mukavahan sitä oli ajella vaihteeksi.

Poventsan jälkeen nenä tulosuuntaan ja Karhumäkeen syömään. Karhumäen ja M18:n välillä on laadukas tankkauspaikka. Sitten alkoi matka pohjoiseen. Hyvää asfalttia, tajuttoman pitkiä suoria, soita, pusikkoa, välillä joku suolampi tai isompi lätäkkö, sanalla sanoen hemmetin tylsä tie. Olen aina luullut, että moottoripyörän sarviin ei voi ajon aikana nukahtaa. Nyt ei ollut kaukana. Tietä kunnostetaan koko ajan, ja niinpä loppupäässä olleet asfalttityöt olivat piristävää vaihtelua. Jonkin matkaa ennen Sorokan tienristeystä sade alkoi lähestyä, joten pysähdyimme keskelle ei mitään ja vaihdoimme varusteet kelin mukaisiksi.



Ennen Sorokkaa on hyviä huoltoasemia ja rekkaparkkeja. Jälkimmäisistä saa halvalla hyvää ruokaa. Ylipäätään M18 vaikutti sellaiselta, että bensiinin saatavuudesta ei kannata kovin paljoa huolehtia. Bensa-asemia ei ole niin tiheään kuin Suomessa, mutta aivan riittävän tiheässä kuitenkin. Jukan Viragossa toimintasäde on noin 250 km ja se riitti aivan hyvin. Ei tarvinnut varapolttoainekansiterin kanssa kikkailla. Ainakaan vielä. Sorokan kalliomaalaukset päätimme jättää tällä kertaa väliin, sillä vettä satoi rankasti. Vaan eipä ollut enää kuuma! Matka jatkui. Yhtä saakelin tylsänä kuin koko päivä. Vihdoin edessä siinsi Vienan Kemijoki. Jyrkkä oikea risteyksestä, ja pian olimmekin ensimmäisessä Jumalan hylkäämässä sotilaskylässä nimeltä Sokol. Kylä elää vajaakäytöllä olevan sotilaslentokentän vieressä sijaitsevasta sotilastukikohdasta. Seuraavaksi Kem, ja lopulta Papinsaari. Perillä odotti siisti mökkikylä aivan Vienanmeren rannalla. Laivalaiturille oli matkaa reilu sata metriä. Perille päästyä tilasimme ensin saunan ja sitten kysyimme, mitä se maksaa. Elämäni tylsin ajopäivä oli tullut iltaan.

Minä en koskaan ole lumoutunut Suomen Lapista, enkä minä niihin soihin ja pusikoihin ihastunut Venäjälläkään. Eli minusta tuskin koskaan tulee Lapin hullua, muusta hulluudesta voidaan toki keskustella. Jukka ja Pasi totesivat joutuneensa sellaiseen rotankoloon, jollaisesta eivät aiemmin olleet osanneet edes kuvitella. Joku on sanonut, että jos Helvetti olisi maan päällä, se sijaitsisi Segezhassa. Epäilen, että sanoja ei ole käynyt kolmessa edellä mainitussa pitäjässä!

Perjantai 28.6.

Tänään ajetaan laivalla ja moottoripyörällä eli kohteena retkemme kaukaisin piste, Solovetskin luostari- ja vankilasaaret. Matka alkoi aamusumussa pyörän lastaamisella laivaan. En ole mikään tekniikkataituri, joten pyörän ajaminen laivaan jännitti enemmän kuin mikään aiempi moottoripyöräilyyn liittyvä asia! Kuvia otettiin paljon, mutta kaikki sillä minun kameralla, joka ilmeni iltapäivästä hajonneeksi. Eli kuvia ei sitten niin montaa tältä päivältä minun ottamana tullutkaan. Joskus käy näinkin.

Jos matka suuntautuu Solovetskin saarille, kannattaa liput varata hyvissä ajoin ennakkoon. Liput maksavat henkeä kohti 45 euroa ja pyörästä joutuu pulittamaan rapian 15 euroa. Me hankimme omat lippumme petroskoilaisen Karelika-matkatoimiston kautta. Homma hoitui sujuvasti suomen kielellä sähköpostitse. Laivalle mahtuu maksimissaan 3 - 4 pyörää. Isoilla pyörillä ei kannata lähteä, ja vain enskoilla. Sen verran huonoja tiet saarella ovat. Matka aurinkoisen Vienanmeren ylitse saarelle kesti pari tuntia. Vaikka sisämaassa lämpötila pyöri 25 asteessa, oli laivalla ja saarella lämmintä vain 12 astetta.

Olimme ostaneet liput kolmelle pyörälle, mutta Jukka totesi kävelyn tekevän eilisen ajon jälkeen hyvää. Samoin Pasi arveli raskaan Africa Twinin lastauksen olevan turhan keljua hommaa. Niinpä minä olin sitten jälleen kerran lähdössä yksin seikkailemaan. Saarilla on paljon nähtävää maitovalaista vankityrmiin. Neuvosto-aikana saarilla toimi laivastotukikohta, eikä sinne ollut turistilla asiaa. Saarten kokonaispinta-ala on muistaakseni noin 300 neliökilometriä, josta pääsaari nappaa noin 260 neliökilometriä. Jotain koosta kertoo se, että pääsaarella on noin 600 järveä, joita usein yhdistää munkkien kaivamat kanavat. Saarella liikennöi linja-auto ja polkupyöriä voi vuokrata liikkumista helpottamaan. Saarella on myös majoittumismahdollisuus, vaikkakin paljon näkyi reppu ja teltta selässä jalkapelissä vaeltajia. Meillä oli aikaa yksi päivä, mutta kunnon tutustumiseen pitäisi varata 3 - 5 päivää.

Jukka ja Pasi jäivät ihastelemaan pääsaaren luostarirakennuksia ja minä suuntasin kohti Muksalman saarta. Saarella oli ennen vallankumousta luostarin karjatila. Koska lehmien vienti saarelta toiselle oli hankalaa, rakensivat munkit 1800-luvun lopulla paikallisten talonpoikien avulla kivistä noin kolme kilometriä pitkän pengertien yhdistämään saaria. Ja johan alkoi karjanajo luonnistua! Tämän pengertien takia halusin kyseisellä saarella käydä.

Vaan ennen pengertietä piti ensin ajaa seitsemän ja puoli kilometriä erittäin huonokuntoista tietä. Käytännössä koko ajan tapeilla seisten. Menomatkalla en aikaa seurannut. Nimittäin olin nähtävästi ensimmäinen tämän kesän moottoriajoneuvolla tien läpi kulkenut. Ja tietenkin tuon hankalan pätkän loppupäässä tuli eteen upottavaa liejua koko tien leveydeltä. Vaan senhän voi kiertää näköjään tuosta suon kautta. Rounamon Matin ohjeet muistaen tapeilla seisten lähdin puikkelehtimaan käsivartta paksujen petäjien välistä jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden viitoittamaan polkua. Matkaa ei ole yhteensä varmaan 15 metriä enempää. Hyvin menee. Puu, väistö, kestää polulla. Sitten on enää viisi metriä kovalle, kun maassa on poikittain pohjetta paksu puu. No, siitä se menee yli. Onhan näitä jo harjoiteltu. Etupyörä yli. Hyvä! Takapyörä - perkele, se ei noussutkaan, vaan luisti sivuun hieman vinossa kulmassa olevaa puuta ylittämättä! Pyörähti tyhjää, upposi. Pyörä lepäsi nätisti svingin varassa pöllin päällä. Nousin pois pyörän päältä. Jalka polvea myöten suossa! Hemmetti. Nyt ollaan vaikeuksissa. Vaan ei siinä mennyt kuin varttitunti, kun olin saanut 200 kiloisen Funduron taas kuivalle maalle. Ensi talvena kuntosalille! Ja noin kilometrin kuluttua olinkin jo pengertiellä!


65.020435,35.877420

Tämän näkemiseksi kannatti ponnistella. Oli todella mahtava fiilis ajaa keskellä Jäämeren lahtea pitkin kiemurtelevaa tietä pitkin Muksalman saarelle. Itse saarella ei ollut paljoa nähtävää. Pari heikkokuntoista rakennusta. Ja tässä vaiheessa tajusin, että kaikki kuvat, mitä olin päivän aikana ottanut, olivat epäonnistuneet. Kamera ilmoitti, kun yritin katsoa kuvia, että File error! Onneksi saarella asustellut munkki otti kamerallaan muutaman kuvan ja lupasi lähettää ne sähköpostilla, kunhan käy luostarilla. Paluumatkalla onnistuin pääsemään suosta ylitse kasaamalla petäjän latvuksia pehmeimpään kohtaan. Sen verran kantoivat, että ylitse pääsin. Tuohon seitsemän ja puolen kilometrin matkaan meni aikaa 45 minuuttia, ja reidet olivat kuin tulessa seuraavat kolme vuorokautta. Jukka ja Pasi tekivät ihan viisaasti kun jättivät pyörät mantereelle.

 


Pääsaarella sitten hieman vielä kiertelin poikien kanssa nähtävyyksiä, kunnes oli aika palata takaisin laivalle. Hyvä päivä, kannatti käydä.

Lauantai 28.6.

Tulomatkalla oli määrä käydä Sorokassa katsomassa niitä kallimaalauksia, mutta satoi niin kovasti, että päätettiin siirtää käynti tälle päivälle. Tarkoitus oli siirtyä noin sata kilometriä Kemistä Paanajärven kylään, joten 100 kilometriä etelämpänä sijaitsevassa Sorokassa ehtisi hyvin käymään. Eli ei muuta kuin takaisin sille kuolettavan tylsälle M18:lle. Tosin ei se nyt niin tylsä ollut, kun ei matkakaan tuon pitempi ollut. Tunnin pätkät, ja viitta osoitti vasemmalle Belomorskiin eli Sorokkaan. Vielä parikymmentä kilometriä hyvää mukavasti mutkittelevaa öljysoratietä läpi karjalaiskylien ja olimmekin Sorokassa. Kartan mukaan maalausten... No ne ovat kallioon 3000 vuotta sitten hakattuja kuvia, enkä nähnyt kyllä väriä missään, mutta puhutaan nyt kalliomaalauksista, kun kerran on sillä nimellä aloitettu. Siis maalausten piti kartan mukaan olla tien ja Sorokan eteläpuolella. Ei oikein alkanut löytymään, ja sopivasti näytty liikennepoliisi pitävän tien varressa ratsiaa, joten ei muuta kuin kysymään. Eihän se mikään ratsia ollutkaan. Vapaalla oleva poliisi jututtamassa töissä olevaa kaveriaan. Ja tämä vapaalla oleva lähti ajamaan omalla autollaan edellä. Yllätykseksemme oikea paikka olikin joitain kilometrejä ennen Sorokkaa, ja tien pohjoispuolella. Jos joskus menet paikalle, on se oikeasti jotakuinkin täällä: 64.500705,34.671293. Viimeinen kilometri perille käveltiin. Helteessä ja ajovarusteissa!



No nyt on Pohjolan Kamasutra sitten nähty. Takaisin pohjoiseen. Tai oikeammin koukkasimme vielä muutaman kilometrin Sorokan tienristeyksestä etelään ja kävimme paikallisessa rekkabaarissa syömässä. Samalla tankkasimme vieressä olevalla bensa-asemalla. Itse asiassa rekkabaari oli ihan jännä kokemus. Ja sitten kohti Kemiä. Olimme laskeskelleet, että ennen kuin pääsemme Kostamukseen, loppuu Jukalta ja minulta bensa. Niinpä olimme ottaneet kanisterit täyteen jo Kemissä. Yhdessä tuumattiin, että emme enää lähde koukkaamaan 25 kilometriä Kemiin, vaan jatkamme yksintein varapolttoaineen voimin Paanajärven kylään. Käytän termiä Paanajärven kylä, koska on olemassa myös Paanajärven kansallispuisto. Paikat eivät ole toistensa lähellä. Yllätys olikin positiivinen, kun muutama kilometri Kemin risteyksen jälkeen olikin jälleen tasokas bensa-asema. Tankit täyteen ja eteenpäin.

Muutama kilometri bensa-aseman jälkeen käännyttiin vasempaan Kalevalan tielle. Kaleva tunnetaan Suomessa myös nimellä Uhtua. Valtatieltä M18 erkaneva A-135 oli alkumatkasta karseassa kunnossa. Onneksi matkaa Paanajärven kylän tienristeykseen ei ollut kuin vajaa 30 kilometriä. Paikoin oli vaikea uskoa, että kuljettiin öljysoratietä, jota oli korjattu laittamalla huonoihin paikkoihin soraa. Vaan pikkuhiljaa tie parani. Hiekan alta alkoi paljastua öljysora. Ja öljysoran läpi nousivat roudan nostamat kannot ja kivet! Tie oli aivan reipasta vauhtia ajettavassa kunnossa - kunhan muisti vain olla kivien, kantojen ja reikien kanssa tarkkana.

Paanajärven kylään kääntyvä oli suomalaisen metsäautotien tasoa. Enskapyörällä sellaista neljästä kympistä kahdeksaan kymppiä nopeudella ajettavaa tietä. Eikä tarvitse vielä olla ikänsä motocrossia ajanut kuski. Hauskaa ja mielenkiintoista tietä A-135:ltä Paanajärven lossille oli noin 15 kilometriä. Tien varressa oli kilometritolppia, jotka saivat välillä kulkijan epäilemään omaa mielenterveyttään tai näkökykyään. Tietä oli nimittäin oikastu ja parannettu ainakin kolmeen kertaan. Ja jokaisen kerran jälkeen oli laitettu uudet kilometritolpat - vanhoja poistamatta. Eli jälleen kerran kuljetun matkan arvioiminen kilometritolppien perusteella vaati tarkkuutta. Aikamme kuljettuamme saavuimme Paanajärven lossille - itse kylähän sijaitsee Vienan Kemijoen takana ja osittain sen saaressa. Kylä on ollut 30-luvulta lähtien rakenuskiellossa, koska on odotettu, josko jokeen tehdään pumppuvoimalaitos, jonka vesialtaan alle kylä jäisi. Nykyisin on selvää, ettei voimalaitosta tulle. Kyläkin on Unescon maailmanperintölistalla. Vaan takaisin lossille.



Lossi oli kokemus pienuutensa takia. Jukka ylitti itsensä moottoripyöräilijänä ajamalla moponsa lankkuja pitkin lossille ja sieltä pois! Kylän kaupat olivat menneet kiinni varttitunti ennen saapumistamme, joten jouduimme etsimään suun kostukkeeksi olutta vastaantulijoilta kyselemällä. Vaan ei tahtonut löytyä ei niin millään.  Ei tosin löytynyt niitä kovasti mainostettuja suomea puhuvia karjalaisiakaan. Votkaa olisi löytynyt ja pontikkaa. Tai ainakin jokainen tiesi, mistä löytyisi. Samoin löytyi suomalaiseksi tai karjalaiseksi itsensä tunnustavia ihmisiä, jotka kuitenkin kertoivat, etteivät puhu muuta kuin venäjää. Vihdoin petroskoilainen kesämökilleen tullut suomensukuinen merikapteeni kaivoi kätköistään kahden ja puolen litran pullon olutta. Oli ihan riittävästi kolmelle miehelle.



Olutta etsiskellessä tuli tutustuttua mukavasti kyläänkin. Täysin ylimainostettu paikka. Samanlaisia on Venäjä täynnään. Vaan ei se silti himmennä paikan hohtoa. Omalla tavallaan karun kaunis. Leiripaikka löytyi vähän matkan päässä joen rannasta. Ja ihan lähellä itikoita, mäkäräisiä ja polttiaisia! Niitä oli helvetisti! Illan aikana meitä kävi jututtamassa joukko IC:illä ajalevia keskenkasvuisia poikia. Iältään 15-18 vuotiaita. Pojat kertoivat, että kun ei mene lossilla yli, niin voi ajaa isän luvalla ilman korttia ja kypärää. Jos kortin haluaa, se on käytävä ajamassa 80 kilometrin päässä Kemissä. Ei ole kuulemma kylässä matkapuhelinverkkoa, ei älypuhelimia eikä internettiä. Kuulemma kännykkä on ihan turha, kun taloissa on kuitenkin lankapuhelimet. Ja nettiä saa käyttää koulussa. Koululla on verkko ja yksi kone. Tekisi Suomen teineille hyvää olla joskus kesä täällä! Pojat kertoivat harrastuksikseen motskarilla ajelun, kalastelun, viinan juonnin opettelun, tupakan polton, kavereiden kanssa hengailun ja tyttöjen vokottelun. Terve nuorihan ei muuta kaipaakaan! Varottelivat paikallisesta pontikasta - tulee kuulemma pää kipeäksi.

Sunnuntai 29.6.

Yö meni teltassa nukkuessa. Ja niiden hemmetin polttiaisten pistellessä. Ja Jukan kuorsausta kuunnellessa. Vaan sain minä jokusen tunnin nukuttuakin. Nukkumisen välissä päätin antaa teltan pois ensimmäiselle haluavalle. Päätin myös jatkossa nukkua hotellissa! Aamu valkeni aikanaan. Kamat kyytiin ja suunta kohti Kepaa, josta arvelimme saavamme jonkinlaisen aamupalan! Lossille tullessa sattui hassu tapaus. Paikkakunnalla asuvien maksu on 50 ruplaa ja muilta 150 ruplaa. No mehän tulomatkalla maksettiin taksan mukaan ja niin oli setelit ehditty kaivaa esiin nytkin. Jukka ehti maksaa omansa, mutta lossikuski ei suostunut ottamaan kuin 50 ruplaa. Sillä aikaa kun Pasi kaivoi oman viisikymppisensä esiin, otti Jukka ylimääräiseksi käyneen teltan suojana olleen kevytpeitteen ja antoi sen lossikuskille. Kaverille tuli hirmuinen kiire palautella ne viisikymppisetkin. Ja minulta ei enää suostunut ottamaan mitään!

Nyt ajettiin lossille vanhoina tekijöinä. Lankut vaikuttivat paljon leveämmille kuin ensimmäisellä kerralla. Hiekkatietä ajellessa kävi mielessä, että ei olisi montaa kilometriä sille paikalle, johon edellä mainittu pato piti tulla, ja jonka rakentaminen ehdittiin jo 80-luvulla aloittaakin. Vaan kun Neuvostoliitto loppui ja rahat valtiolta, niin työ jäi kesken, ja sittemmin tehdyt osat on räjäytetty hajalle. Alkuperäisen suunnitelman mukaan eilen olisi ollut aikaa etsiä paikka, mutta ylimääräiset menivät Sorokassa käyntiin. Hyvä näinkin. Nyt edessä odotti lähes 250 kilometriä pääasiassa soratietä, jonka kunnosta ei ollut tietoa. Kepaan saakka ajeltiin eilen kuvailtua A-135 tietä pitkin. Kepa oli jotenkin lohduton. Kuivalla hiekkaharjulla hiekan ja petäjien keskellä pieni ränsistynyt kylä. Kauppa kuitenkin oli. Ja kaupasta saatiin aamupalatarpeet. Ja Jukka jugurttia välipalaksi. Siinä aamupalaa nauttiessamme kaupasta asteli vanha nainen, joka puhui aivan puhdasta suomea. Kertoi olevansa kesäasukas Kalevalasta. En tiedä, mutta jotenkin tuntuu, että minä kyllä löytäisin Venäjältäkin paremman paikan kesäasumiseen kuin Kepa. No, jokainen tyylillään. Nainen kertoi kuitenkin, että Jyskyjärvellä olisi kahviloita, joissa voisimme poiketa aamukahvilla.



Kun makkarat ja leivät oli nautittu. Suuntasimme kohti Jyskyjärveä. Vihdoinkin vähän mielekkäämpi tie. Soraa 200 kilometriä. Tie oli hyväkuntoista soraa koko matkan, vaikka välillä olikin hieman pehmeitä kohtia tai kiviä kohollaan. Enskapyörällä sellaista 70 - 100 km/h turvallisesti ajettavaa tietä. Ja kustomillakin kokenut kuski päästelee 50 - 80 km/h. Armahdimme ensimmäisellä Venäjän moottoripyöräretkellä olevaan Jukkaa ja ajelimme Jyskyjärvelle sellaista viittä kymppiä. Oli soralle tottumattomalle ihan riittävästi siinäkin. Kerran Jukka löysi erittäin pehmeää hiekkaa ja avasi jugurttipurkin varsin persoonallisella tavalla: laittoi Viragon viidenkympin vauhdista kyljelleen hietikolle, ja jugurttipurkit olivat kerralla auki. Sivulaukussa!



Vaan kyllä nautittiinkin. Annettiin Jukalle parikymmentä kilometriä ennen Jyskyjärveä hieman etumatkaa ja sitten ajettiin kiinni. Mukavaa se oli näinkin. Ja mitä pidemmälle matka eteni, sitä reippaampaa oli ensikertalaisemmekin matkanteko. On ylipäätään aikamoinen saavutus kulkea reittimme, kun ottaa huomioon, että mies oli matkassa käytännöllisesti katsottuna täysin ilman aiempaa ajokokemusta! Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Kauniin auringonpaisteen vallitessa saavuimme Jyskyjärvelle puolen päivän maissa. Kepassa kuulemamme muistaen pysähdyimme kulttuuritalon pihalle kysymään ihmisiltä, josko jossain olisi niitä kahviloita. Keskustelu kävikin yllättäen selvällä suomen kielellä. Naiset naureskelivat tiedollemme kahvilasta. Siinä tarinoidessamme selvisi, ettei moista laitosta paikkakunnalta löydy. Kulttuuritalolla oli menossa suomalaisen Kesseli ry:n organisoima lasten kesäleiri. Hetken tuumailtuaan naiset päättivät, että pitäähän se poikien kahvit saada, ja keittivät meille koko retken parhaan kahvit. Ei haitannut, vaikkei maitoa ollutkaan. Sen verran oli Jukan ja Pasin kurkku maantiepölyssä.

Ja kun olin päättänyt, etten enää nuku teltassa, annoin yön nukutun teltan ja makuupussin lasten kalakilpailun palkinnoksi. Eivät syö minua siinä teltassa enää itikat! Jyskyjärvi sijaitsee luonnonkauniilla paikalla kahta puolen jokea, ja vaikutelmaa korostavat joen yli kulkevat riippusillat. Vaan niin Jyskyjärvestä kuin Paanajärvestäkin on sanottava, että nähtävästi niiden tarunhohtoisuus perustuu paikallisten ihmisten sydämelliseen vieraanvaraisuuteen. Ollaan yö tai pari perhemajoituksessa ja nautitaan olosta. Sen jälkeen kerrotaan Suomessa, kuinka kaunis ja ihana paikka oli. Ja tämä arvio kokonaan ilman sarvia ja hampaita. Minulle ei ainakaan kumpikaan auennut tällaisella pikaisella vierailulla. Mutta se on kiistaton tosiasia, että Jyskyjärven maine Karjalan siisteimpänä kylänä perustuu faktoihin. Kylän asukkaat pitävät keväällä siivoustalkoot ja laittavat paikat siistiksi. Kun on kylä itse siivottu, sitä ei myöskään tule hevillä sotkettua. Jyskyjärvi on ainoa venäläinen kylä, minkä raitilla en ole nähnyt tyhjiä oluttölkkejä, viinaputeleita, lääkepurkkeja tai muuta roinaa. Tienvieret olivat siistit, eivätkä häpeä suomalaisille kylille tippaakaan!

Jyskyjärveltä oikaisimme suoraan Kostamuksen suuntaan eli emme kiertäneet Borovoin kautta. Tämä, olisikohan ollut kymmenen kilometrin mittainen, oikaisuosuus oli koko matkamme huonoin tieosuus. Täysin ajettavissa kuitenkin. Kostamusta lähestyttäessä alkoivat maisemat muuttua jollain tavalla avaran jylhiksi. Paljon mukavampi katselle kuin M18:n soita. Viimeiset kilometrit päästiin ajelemaan jälleen hyvälaatuista asfalttia pitkin. Kostamuksessa piti jonkin aikaa etsiä Regatta-mökkikylää. Kun kylä vihdoin löytyi, se yllätti positiivisesti. Ehkä kymmenen kilometriä keskustasta sijainneen mökkikylän vakiovarusteisiin kuului  siisteissä mökeissä oma sauna! Oli luksusta. Saunan päälle nautimme kelpo illallisen ja juhlistimme matkamme lopun lähestymistä runsaahkoilla ruokajuomilla.

Maanantai 30.6.

Viimeinen päivä teki meille tepposet. Ajateltiin, että ostetaan tuliaiset läheltä rajaa. Onhan siellä kauppoja. Näin ajateltiin, kun moiseen oltiin etelämpänän totuttu. Niinpä tunnin ajat pyörittiin huolettomasti ihastelemassa Kostamuksen kaupunkia. Ja täytyy sanoa, että Kostamus on kaunis kaupunki. Suomalaisten 70-luvulla keskelle erämaata rakentama kaupunki on sietänyt ajan hammasta huomattavasti paremmin kuin tyypillinen venäläinen kaupunki. Ränsistyneitä neuvostotaloja oli minimaalisen vähän. Kun lisäksi katujen pohjatyöt on aikoinaan tehty kunnolla, ei routa ja raskas liikenne ole päässeet särkemään katuja. 40 vuoteen myös talojen pihoihin ja katujen varsiin istutetut puut ovat ehtineet kasvaa kelvollisiin mittoihin. Kun tähän vielä lisätään, että kaivoksesta ja rautapellettitehtaan toiminnasta on nähtävästi sen verran jäänyt varallisuutta paikan päällekin, että tarpeelliset kunnossapitotyöt on pystytty tekemään suht ajallaan, on lopputulos hyvä. Kostamus oli yksi tämän retken positiivisista yllätyksistä.

Aikamme kaupunkia ihasteltuamme suuntasimme kohti rajaa. Hyväkuntoista asfalttitietä ei ollut montaa kilometriä, kun huomasimme olevamme jo raja-alueen aidan sisäpuolella! Ja ainoat ostospaikat kaksi bensa-asemaa, mistä ei bensan lisäksi saanut käytännössä muuta kuin tupakkaa ja virvoitusjuomia. Eihän siinä muu auttanut, kuin käydä tuliaisviinat ja kaljat ostamassa tax freestä. Se sentään löytyi. Tullien toiminta oli molemmilla puolilla rajaa pohjoisen leppoisaa, eikä etelän rajaruuhkisa ollut tietoakaan. Suomen tullin jälkeen Pasi teki kanssamme eri porukan ja suuntasi reippaammalla nopeudella kotiin kohti perheenisän velvollisuuksia. Ja minä Jukan kanssa Vartiukseen kahville. Jukka puki tunnot sanoiksi: "Onpa mukavaa, kun kaikki ympäristön signaalit ovat tuttuja. Heti tietää mistä on kysymys, kun näkee kyltin S-market!" Siihen ei ole lisäämistä.

Kotimatka Vartiuksesta Joensuuhun meni sateen tuloa jännittäessä. Muuta jännitettävää ei ollutkaan kotimaan tasaisilla teillä. Sadekin väisti. Juuan kohdalla jäin mielessäni pohtimaan kulttuurillisia eroja. Tulikivi Oy Suomen kivikeskuksineen on ohi ajettaessa kaunistus ja mielenkiintoinen pysähtymiskohde. Monta kilometriä pyörittelin mielessäni ajatusta, millainen vastaava paikka Venäjällä olisi ollut. Kokemani perusteella ei ainakaan kulmakunnan kaunistus. Matkailu avartaa ja auttaa paremmin arvostamaan kotimaata.

Joensuussa joimme kahvit, ja Jukka jatkoi vielä samaa kyytiä Lappeenrantaan. Eikä välttynyt sateelta!

Epilogi 

Tämä matka poikkesi melkoisesti aiemmista Venäjän matkoistani. Aiemmin olen pääasiassa ajellut yksin. Ryhmämatkailu vaatii paljon enemmän ennakkosuunnittelua. Samoin matkan aikana on otettava enemmän muita huomioon. Huomasin esimerkiksi sellaisen, että ryhmän vetäjänä kun kärjessä ajoin, tuli porukan kasassa pysymiseen kiinnitettyä melkoisesti huomiota ja aiemmilta vuosilta tuttu sinisten ajatusten ajatteleminen jäi melko vähiin. Aikaisempina vuosina päivät ovat olleet paljon enemmän pelkkää moottoripyörällä ajamista. Nyt oli satsattu myös nähtävyyksiin. Hyvä näin. Tällä kertaa tuli nähtyä paljon sellaista, mikä yksin kulkiessa olisi jäänyt näkemättä. Kun lisäksi porukan kemiat toimivat loistavasti, vastaavia retkiä tultaneet tekemään tulevinakin kesinä.

9 kommenttia:

  1. Kiitos mielenkiintoisesta matkaselostuksesta! Motoristeille varmaan paljon arvokasta tietoa, ja meille muillekin hyviä tutustumisvinkkejä. Sinne Solovetskiin vielä joskus haluaisin mennä.

    VastaaPoista
  2. Kiitokset Ilkka tarinastasi, koska omaani en näköjään saa ikinä aikaiseksi. Joka tapauksessa hieno reissu, mutta Karjalan laulumaille lähden ensi kerralla panssarivaunulla, jos on pakko! Yamaha saa jäädä kotiin...

    -Jukka-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nou hätä. Ensi kesänähän olimmekin lähdössä Novgorodiin. Siellä vaan on helvetillinen liikenne, kertoi äsken kylässä käynyt kaveri.

      Poista
  3. Hauskasti ja kiinnostavasti kirjoitettu! Mielenkiintoista.
    Jos jonkin paikan haluaisin nähdä, niin Suursaaren aikoinaan; mm. taiteilijoiden kesäparatiisi 100 vuotta sitten...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suursaari olisi varmaan mielenkiintoinen paikka sekin. Sinun pitää hankkia vain se moottoripyörä, joukkoon mahtuu aina yksi sopivan erikoisosaamisen hallitsija. ;)

      Poista
  4. Mielenkiintoinen matkakertomus! Pärjäsittekö englannila/suomella vai pitääkö osata venättä? Terv. Espoon ex-endurokuski

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja mielenkiintoisesti aseteltu kysymys. Siihen, että pärjääkö englannilla tai suomella, en osaa sanoa. Epäilen, että yleisesti suomella pärjää huonosti, ja englannilla joten kuten. Sitten on luku erikseen ne vanhat karjalaiskylät, joissa puhutaan parhaassa tapauksessa sekä venäjää että karjalaa ja suomea. Itse puhun puhdasta venäjää, niin ei ole tullut kokemusta noista muista kielistä ja niiden kelvollisuudesta venäjällä.

      Poista
  5. Pitänee -16 kesällä kysellä tarvitaanko reisun erikoisosaajissa pelimannia... ;- ))) Kyllähän tällaisten kuvausten jälkeen tuonne on pakko lähteä...

    VastaaPoista

Mukavahan tuo olis, jos sinullakin olisi jotakin sanottavaa!