Monasti noilla reissuillani näen aina suunnitellulta reitiltä poikkeavia pikkuteitä, joista tulee ajateltua, että mihinkähän tuokin tie vie? Mitä sen päästä löytyy? Tai sitten kartalla näkyy joku varsin epävarma reitti. Satelliittikuvassa vain sellainen epäselvä poikkeama vihreässä värissä. Pitäisi joskus tutkia, pääseekö siitä läpi. Kulkeeko tie kahden kylän välillä vai ei? Tällainen oli lähtötilanne, kun kaverin maisteri Siiskonen pyysi minua avustajaksi Willimiehen jäljillä Karjalassa -blogiinsa. Ja tästä keitoksesta syntyi tämän viikonloppusurautuksen teema. Ajelen pitkin tuttuja ja vähemmän tuttuja pikkuteitä tuossa rajan takana ja kuvailen maisteri Siiskoselle pytinkejä.
Perjantai 24.4.2015
Aamulla meni tunti pakatessa pyörää. Kerrankin olin jättänyt kaiken aamuun ja aloitin pakkaamaan vasta, kun vaimon henkilökohtainen avustaja oli saapunut paikalle. Lähtemään pääsin yhdeksän maissa. Ajelin vaihtelun vuoksi rajalle Öllölän kautta. Tarkoitus oli hakea hieman tuntumaa sorasta jo täällä Suomen puolella, mutta vahingoissa ajoin Kenraalinkylän tienhaaran ohi ja sorat jäivät ajamatta. Rajalla oli jonkin verran kulkijoita, mutta Venäjän puolella, missä oli jonon poikasta, liikenteenohjaaja vinkkasi minut jonon hänniltä tyhjälle venäläisten kaistalle. Vielä kun minulla oli monikertainen tulliselvitys pyörälle ja tarkastajaksi sattui ulkonäöltä tuttu tullimies, joka muistaa minut, olivat rajamuodollisuudet nopeasti ohi ja gruntovka kutsui
Gruntovka on venäjää ja tarkoittaa soratietä. Ihan vielä en sinne päässyt, sillä edellisestä reissusta viisastuneena kävin rahanvaihdon jälkeen ruokailun lisäksi myös ostamassa tien päälle aimo annoksen kaukasialaista kivennäisvettä. Nyt ei jano yllättäisi, vaikka tulisi vähän rankempiakin paikkoja eteen. Ensimmäisenä oli kuvattavana kohteena Värtsilän kylällä jokunen muistomerkki, mutta vesisateen takia päätin jättää ne kesälle ja suuntasin Jänisjärven pohjoisrantaa pitkin kohti Soanlahtea. Tie, joka oli kuukausi sitten ollut jäinen, oli nyt juuri mukavasti sulanut. Runko oli vielä jäässä, mutta pinta oli sula ja liejuinen. Juuri sellainen, joka sai ajonautinnon korkealle, ja kaikki muu tahtoi unohtua. On se muuten ihme, miten tiedossa oleva 100 kilometriä liejuista tietä voi saada vanhan ukon innostumaan! Ei sitten tullut otettua yhtään valokuvaakaan tältä pätkältä.
Ennen Soanlahtea ehdin kuvaamaan maisteri Siiskoselle Soanlahden vanhan luterilaisen ja ortodoksisen hautaumaan sekä ortodoksisen kirkon muistokyltin. Soanlahti itsessään on jumalan hylkäämä kyläpahanen, jonka kylänraitilla yllättäen seistä törötti, ei enempää eikä vähempää, kuin linja-autopysäkki. Oli vielä käytössä olevan näköinenkin. Ajoin kauniissa peltomaisemassa kilometrin verran kylän ohi. Seuraavalla kerralla täytyy käydä katsomassa mitä tämän tien päästä löytyy. Nyt suuntasin kuitenkin kohti Suistamoa. Tie muuttui jossain määrin huonompikuntoiseksi. Jäi sellainen kuva, että tukkirekat olivat pehmittäneet sitä enemmän kuin Jänisjärven rantatietä.
Suistamolla oli tavoitteena kuvata suomalaisia sankarihautoja, mutta eiväthän ne löytyneet. Kirkon alapuolisella pellolla ajelin rinkiä innoissani kuin pienet pojat konsanaan. Missään ei näkynyt mitään jälkeä suomalaisuudesta. Vain kirkko seistä törötti mäen päällä. Eilen sitten aivan muiden asioiden tiimoilta törmäsin vanhaan valokuvaan, jossa tuo sankarihautausmaa näkyi. Olin revitellyt sen päällä. Anteenksi isänmaan sankarit, ottakaa kunniakierroksena. Pari muuta kohdetta sain kuvattua ja sitten suuntasin kohti Alattua ja Jänisjärven asemaa.
Tie muuttui paremmaksi. Suistamon ja Alatun välillä, ja miksei koko matkalla Läskelään saakka, on usein keväällä isoja pehmeikköjä, joihin on helppo upota tai kaatua. Nyt niitä ei vielä ollut puhjennut, mutta varovasti niiden pelossa ajelin silti. Hämekosken sillan jälkeen kun kääntyy joen rantaa pitkin kulkevaa tietä pitkin vasemmalle, joutuu jonkinlaisen voimalaitoksen pihaan. Ihan mielenkiintoinen muutaman sadan metrin mittainen tienpätkä. Voimalaitokselta pääsisi jatkamaan toista kautta isolle tielle, mutta sen löysin vasta jälkeen päin satelliittikuvista. Niinpä palasin tulojälkeä pitkin tielle ja jatkoin kohti Jänisjärven asemaa.
Tarkoitukseni oli käydä tarkistamassa, millaisessa kunnossa on vanha suomalaisten rakentama Jänisjärven asema - Matkaselkä -tie. Nykyisellään tiepohjaa pitkin pääsee ainakin polkupyörällä Jänisjärven asemalta Alalammen kautta Tsornie Kamny -mökkikylästä tunnettuun Kirkkolahteen. Tai paremminkin pari kilometriä ennen Jänisjärven asemaa tie tekee jyrkän mutkan oikealle. Siinä on Suomen aikaan ollut neljän tien risteys: Suoraan on päässyt Matkaselkään, vasen tie on vienyt Sortavalaan ja oikea asemalle. Tässä risteyksessä tapasin paikallisen metsänvartijan, joka oli juuri käynyt Lada Nivalla yrittämässä minun suunnitelmissa ollutta tietä. Liikaa lunta, oli kommentti. Mitäpä minä sinne yrittämään. Kuulemma kesällä olisi mahdollista päästä läpi. Ainoa epävarma kohta on enne Alalampea oleva puro. Sen reunat ovat kuulemma niin jyrkät, että kannattaa olla porukalla liikkeellä. Yksin saattaa joutua ongelmiin. Rautatie ei tuottane ongelmia. Sortavalan tiestä metsänvartija kertoi, että hänen lapsuudessaan tietä pitkin viiletettiin polkupyörällä niin että vedet silmistä vuoti. Nyt ei montaa sataa metriä pääse, kun tie muuttuu kulkukelvottomaksi. En muuten usko ennen kuin olen käynyt itse kokeilemassa! Sitten ensi kerralla.
Kun tiekuviot olivat selvitelty, mies kertoi kolme kilometriä aseman jälkeen olevasta lomakeskuksesta, lomakeskuksesta, jota pyörittää iso pietarilainen mies. Lomakeskus on linkistä aukeavan kartan pisteessä B. Sitä siis katsomaan. Jänisjärven asemakylässä on kauppa. Kun tullaan asemalle, juuri ennen kauppaa kääntyy tie oikealle. Todella pieni tie. Jo ensimmäisen viidenkymmenen metrin ajon jälkeen kävi selville, ettei lomakeskus ole tarkoitettu suomalaisille, jotka tulevat tavallisilla henkilöautoilla. Tie oli täynnään niin isoja kuoppia, että niiden ylittämiseen tarvittiin iso maastoauto tai enskapyörä. Onneksi minulla oli tuo jälkimmäinen. Ja onneksi ystäväni Matti oli vienyt minut joku talvi sitten ajamaan omalla Kotarillaan talvisessa enskasporassa. Siitä kokemuksesta oli nyt hyötyä, sillä noin 400 metrin röykkyytyksen jälkeen alkoi kunnon spoori. Tie oli periaatteessa vielä paksun ja tiukkaan pakkaantuneen lumen peitossa. Mutta koska sitä pitkin oli ajettu isopyöräisellä maastoautolla, oli tiehen syntynyt oikein tyylipuhdas spoori. Ja sitä riitti lähes kolme kilometriä. Yhdessä kohtaa oli pieni puro, jonka ylitys oli hoidettu siten, että ratapölkyn pätkät oli laitettu kummankin raiteen kohdalle. Niitä pitkin ylitys onnistuikin tyylikkäästi. Ja tien päästä löytyi ihan asiallisen näköinen lomakylä. Majoitustilaa arviolta 10 - 20 ihmiselle. Ja pihassa tehtaan paketissa puolenkymmentä kappaletta uusia veneitä. Ilmiselvästi odotettiin uistelijoita Pietarista. Tarkempi tutustuminen jäi tällä kertaa, samoin hintatason tiedustelu, sillä vahtikoira oli ainoa, joka oli jäänyt paikalle. Hetken pähkäiltyäni suunnistin takaisin.
Ja jälleen sama tilanne kuin monasti aiemminkin. Kun katselin ympärilleni, maasto näytti sille, että tänne on tultava kesällä uudestaan. Vaisto sanoi oikein. Satelliittikuva näytti jälkeen päin, että vanhoja radan pohjia ja teitä oli lähimetsissä ihan ajettavaksi asti. Eli kesällä uudestaan. Ja sitten tuli se perkeleen puro. Ajoin takaisin päin toista raidetta pitkin, kuin mitä olin tullut. Ajattelin, että vaihtelu virkistää. Tälle raiteelle oli sitten tarvittu hieman pitempi ratapölkyn pätkä, jotta purosta pääsisi yli. Pölkky oli hieman vinossa, jonka toki huomasin jo ennen pölkylle ajoa. Etupyörä meni nätisti yli. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun samalla takapyörä lipesi jokeen! Ja pyörä pystyssä jyrkkää penkka vasten. Ei mitään mahdollisuuksi päästä ajamalla eteenpäin. Ei auttanut muu kuin tarttua takapään rautoihin kiinni ja nostaa takapyörä takaisin pölkylle. Funduro ei paina lastattuna kuin sellaiset noin 230 kiloa, mutta kyllä kävi mielessä että koko talven kuntosalilla käynnit eivät ole menneet hukkaa! Nätistihän se perä pölkylle nousi ja matka jatkui. Tai ei ihan vielä, sillä nyt huomasin, etten ole ottanut yhtään kuvaa tiestä.
Ennen Soanlahtea ehdin kuvaamaan maisteri Siiskoselle Soanlahden vanhan luterilaisen ja ortodoksisen hautaumaan sekä ortodoksisen kirkon muistokyltin. Soanlahti itsessään on jumalan hylkäämä kyläpahanen, jonka kylänraitilla yllättäen seistä törötti, ei enempää eikä vähempää, kuin linja-autopysäkki. Oli vielä käytössä olevan näköinenkin. Ajoin kauniissa peltomaisemassa kilometrin verran kylän ohi. Seuraavalla kerralla täytyy käydä katsomassa mitä tämän tien päästä löytyy. Nyt suuntasin kuitenkin kohti Suistamoa. Tie muuttui jossain määrin huonompikuntoiseksi. Jäi sellainen kuva, että tukkirekat olivat pehmittäneet sitä enemmän kuin Jänisjärven rantatietä.
Suistamolla oli tavoitteena kuvata suomalaisia sankarihautoja, mutta eiväthän ne löytyneet. Kirkon alapuolisella pellolla ajelin rinkiä innoissani kuin pienet pojat konsanaan. Missään ei näkynyt mitään jälkeä suomalaisuudesta. Vain kirkko seistä törötti mäen päällä. Eilen sitten aivan muiden asioiden tiimoilta törmäsin vanhaan valokuvaan, jossa tuo sankarihautausmaa näkyi. Olin revitellyt sen päällä. Anteenksi isänmaan sankarit, ottakaa kunniakierroksena. Pari muuta kohdetta sain kuvattua ja sitten suuntasin kohti Alattua ja Jänisjärven asemaa.
Tie muuttui paremmaksi. Suistamon ja Alatun välillä, ja miksei koko matkalla Läskelään saakka, on usein keväällä isoja pehmeikköjä, joihin on helppo upota tai kaatua. Nyt niitä ei vielä ollut puhjennut, mutta varovasti niiden pelossa ajelin silti. Hämekosken sillan jälkeen kun kääntyy joen rantaa pitkin kulkevaa tietä pitkin vasemmalle, joutuu jonkinlaisen voimalaitoksen pihaan. Ihan mielenkiintoinen muutaman sadan metrin mittainen tienpätkä. Voimalaitokselta pääsisi jatkamaan toista kautta isolle tielle, mutta sen löysin vasta jälkeen päin satelliittikuvista. Niinpä palasin tulojälkeä pitkin tielle ja jatkoin kohti Jänisjärven asemaa.
Tarkoitukseni oli käydä tarkistamassa, millaisessa kunnossa on vanha suomalaisten rakentama Jänisjärven asema - Matkaselkä -tie. Nykyisellään tiepohjaa pitkin pääsee ainakin polkupyörällä Jänisjärven asemalta Alalammen kautta Tsornie Kamny -mökkikylästä tunnettuun Kirkkolahteen. Tai paremminkin pari kilometriä ennen Jänisjärven asemaa tie tekee jyrkän mutkan oikealle. Siinä on Suomen aikaan ollut neljän tien risteys: Suoraan on päässyt Matkaselkään, vasen tie on vienyt Sortavalaan ja oikea asemalle. Tässä risteyksessä tapasin paikallisen metsänvartijan, joka oli juuri käynyt Lada Nivalla yrittämässä minun suunnitelmissa ollutta tietä. Liikaa lunta, oli kommentti. Mitäpä minä sinne yrittämään. Kuulemma kesällä olisi mahdollista päästä läpi. Ainoa epävarma kohta on enne Alalampea oleva puro. Sen reunat ovat kuulemma niin jyrkät, että kannattaa olla porukalla liikkeellä. Yksin saattaa joutua ongelmiin. Rautatie ei tuottane ongelmia. Sortavalan tiestä metsänvartija kertoi, että hänen lapsuudessaan tietä pitkin viiletettiin polkupyörällä niin että vedet silmistä vuoti. Nyt ei montaa sataa metriä pääse, kun tie muuttuu kulkukelvottomaksi. En muuten usko ennen kuin olen käynyt itse kokeilemassa! Sitten ensi kerralla.
Kun tiekuviot olivat selvitelty, mies kertoi kolme kilometriä aseman jälkeen olevasta lomakeskuksesta, lomakeskuksesta, jota pyörittää iso pietarilainen mies. Lomakeskus on linkistä aukeavan kartan pisteessä B. Sitä siis katsomaan. Jänisjärven asemakylässä on kauppa. Kun tullaan asemalle, juuri ennen kauppaa kääntyy tie oikealle. Todella pieni tie. Jo ensimmäisen viidenkymmenen metrin ajon jälkeen kävi selville, ettei lomakeskus ole tarkoitettu suomalaisille, jotka tulevat tavallisilla henkilöautoilla. Tie oli täynnään niin isoja kuoppia, että niiden ylittämiseen tarvittiin iso maastoauto tai enskapyörä. Onneksi minulla oli tuo jälkimmäinen. Ja onneksi ystäväni Matti oli vienyt minut joku talvi sitten ajamaan omalla Kotarillaan talvisessa enskasporassa. Siitä kokemuksesta oli nyt hyötyä, sillä noin 400 metrin röykkyytyksen jälkeen alkoi kunnon spoori. Tie oli periaatteessa vielä paksun ja tiukkaan pakkaantuneen lumen peitossa. Mutta koska sitä pitkin oli ajettu isopyöräisellä maastoautolla, oli tiehen syntynyt oikein tyylipuhdas spoori. Ja sitä riitti lähes kolme kilometriä. Yhdessä kohtaa oli pieni puro, jonka ylitys oli hoidettu siten, että ratapölkyn pätkät oli laitettu kummankin raiteen kohdalle. Niitä pitkin ylitys onnistuikin tyylikkäästi. Ja tien päästä löytyi ihan asiallisen näköinen lomakylä. Majoitustilaa arviolta 10 - 20 ihmiselle. Ja pihassa tehtaan paketissa puolenkymmentä kappaletta uusia veneitä. Ilmiselvästi odotettiin uistelijoita Pietarista. Tarkempi tutustuminen jäi tällä kertaa, samoin hintatason tiedustelu, sillä vahtikoira oli ainoa, joka oli jäänyt paikalle. Hetken pähkäiltyäni suunnistin takaisin.
Ja jälleen sama tilanne kuin monasti aiemminkin. Kun katselin ympärilleni, maasto näytti sille, että tänne on tultava kesällä uudestaan. Vaisto sanoi oikein. Satelliittikuva näytti jälkeen päin, että vanhoja radan pohjia ja teitä oli lähimetsissä ihan ajettavaksi asti. Eli kesällä uudestaan. Ja sitten tuli se perkeleen puro. Ajoin takaisin päin toista raidetta pitkin, kuin mitä olin tullut. Ajattelin, että vaihtelu virkistää. Tälle raiteelle oli sitten tarvittu hieman pitempi ratapölkyn pätkä, jotta purosta pääsisi yli. Pölkky oli hieman vinossa, jonka toki huomasin jo ennen pölkylle ajoa. Etupyörä meni nätisti yli. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun samalla takapyörä lipesi jokeen! Ja pyörä pystyssä jyrkkää penkka vasten. Ei mitään mahdollisuuksi päästä ajamalla eteenpäin. Ei auttanut muu kuin tarttua takapään rautoihin kiinni ja nostaa takapyörä takaisin pölkylle. Funduro ei paina lastattuna kuin sellaiset noin 230 kiloa, mutta kyllä kävi mielessä että koko talven kuntosalilla käynnit eivät ole menneet hukkaa! Nätistihän se perä pölkylle nousi ja matka jatkui. Tai ei ihan vielä, sillä nyt huomasin, etten ole ottanut yhtään kuvaa tiestä.
Tämä oli tämän päivän haasteellisin osuus. Päätin suunnata Harlun ja Rautalahden kautta kohti Sortavalaa ja majapaikkaa. Harluun saakka tie oli vielä hyväkuntoista soratietä. Harlussa oli tarkoitus vielä kuvailla joitakin historiakohteita, mutta skippasin ne voimakkaan raesateen vuoksi. Tie oli muuttunut tällä välin asfalttipohjaiseksi ja sillä oli tuuman kerros rakeita. Jälleen ajelin melko hissuksiin kesäkumeilla. Harlu on muuten siinä määrin kaunista tienoota, että kannattaa kesällä poiketa, jos noille kulmille matka sattuu. Rautalahdessa oli Petroskoi-Sortavala-Pietari -valtatie sortunut osittain Laatokkaan pari viikkoa sitten. Liikenne kulki vain toista kaistaa pitkin, ja vaikka tieosuudella oli neljän tonnin painorajoitus, oli rekkajono Petroskoin suunntaan kilometrin pituinen. Eivät varmasti olleet tyhjiä autoja, jotka olivat menossa hakemaan Karjalan tasavallan pääkaupungista teollisuustuotteita Eurooppaan vietäväksi. Eli rajoitus oli, muttei sen valvontaa. Onneksi satuin tulemaan omaan jonooni sellaiseen aikaan, että pääsin viidentoista minuutin odottelun jälkeen ohittamaan sortumakohdan.
Sortumakohdasta ei ollut kuin parinkymmenen kilometrin matka Sortavalaan. Matkalla vielä pysähdyin kaupungin laitamilla autopesulassa pesettämässä jarrut. Jarrusatuloiden välit olivat aivan täynnä heiniä ja liejua. Antti saapui Petroskoista sopivasti aivan yhtä aikaa kanssani hostellin pihalle, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan pitikin tulla hieman myöhemmin. Majoittauduimme Hostel Lämpöön ja poistuimme iltapalalle. Lämpö on uusi hostelli, jossa majoittaudutaan kolmen tai neljän hengen huoneisiin. 600 ruplaa eli noin 11,50 euroa per sänky per yö. Bonuksena saattaa tosin saada aivan tuntemattoman huonekaverin.
Lauantai 25.4.2015
Sääennusteen mukaan lauantaina olisi pitänyt paistaa aurinko heti aamusta alkaen, mutta räntäsateeseen me pojat vain heräsimme. Räntäsade kuitenkin loppui melko pian ja pääsimme liikkeelle muutaman lämpöasteen pilvipoudalla säällä. Ensin kuitenkin huolsimme pyörät ja miehet. Minä olin edellisenä iltana havainnut ohjauslaakerin olevan liian löysällä ja ensitöikseni tiukkasin sen. Ketjuhuolto tuli tehtyä siinä saman tien. Vähän tiukkuutta sinnekin ja suihkaus öljyä perään. Seuraavaksi tankkasimme pöyrät kaupungin laidalla, Lahdenpohjan tien varressa, sijaitsevalla bensa-asemalla ja nautimme itse samalla tuhdit hampurilaiset ja kupilliset kahvia aamupalaksi. Emme myöskään unohtaneet ostaa juomista matkan varrelle. Päivä voi alkaa.
Tie A129 Haapalammen taa, Kuokkaniemen risteykseen, oli suhteellisen mitäänsanomatonta asfalttitietä. Toki hyväkuntoista sellaista. Ja suomalaisiin teihin verrattuna verrattoman mutkaista. Suomalaisten tieinsinöörien puolustukseksi on todettava, että tie noudattaa toistaiseksi täysin vanhaa suomalaista tien pohjaa. Aiemmin olin tehnyt karttaharjoitusta ja todennut, että Kuokkaniemestä pitäisi päästä pikkuteitä pitkin Tuokslahteen. Lähdimme tarkistamaan kuinka asian laita todellisuudessa on.
13 kilometrin matka A129:ltä Lavijärven pohjoisrannan kautta oli enduromotoristin unelmaa. Hyväkuntoista soratietä, joka kiemurteli mäkisessä laatokankarjalaisessa mäkimaastossa. Tie oli nautinto ajaa ja maisemat kauniita katsella. Yö oli ollut kylmä ja aamun sää oli pilvinen. Silti, kun aurinko alkoi pilvien läpi lämmittää, tienoon verhosi vaippaansa sankka sumu. Lavijärven rantaa myötäilevä tie oli itse kauneus. Niin nättiä maisemaa, että oli pakko pysähtyä valokuvan ottoon.
Pian järven rannan poseerauksen jälkeen saavuimmekin Kuikkaniemen asemalle, jossa meitä odotti tilanne "teknologia vastaan ihmismieli". Antin navigaattori näytti nimittäin lähes 180 astetta eri suuntaan kuin minun päässäni oleva karttakuva etsittäessä tietä Tuokslahteen. Sen verran olimme epävarmoja, että päätimme etsiä paikallisen asukkaan, jolta kysyä. Vaan kun ei ollut ketään ulkona missään! Vain tien yli maleksivia kissoja ja pihoilla ketjussa haukkuvia koiria. Hetken aikaa pähkäiltyämme näimme miehen ja naisen verkkoja selvittämässä. Keula kohti pariskuntaa ja kysymään. Mies yritti selittää, että parempi tie olisi ajaa A129:n kautta. Nainen tuhahti merkitsevästi miestään katsoen: "Sieltähän ne on tulossa! Selvästi kysyivät sitä metsätietä. Tietävät kyllä mitä tahtovat." Niinhän me tiedettiin, ja mies neuvoi. Ihminen oli voittanut koneen; neuvottu tie oli juuri se, jonne päässäni oleva karttakuva meidät neuvoi. Kiitimme ja lähdimme etenemään. Lähtiessä kysyin vielä kalansaaliiden määrää. Ei ole kuulemma tullut. Siksi verkot on otettu pois järvestä.
Tie oli tasaisen kuntoista metsäautotietä, jossa runsas lumi ja sorapinta vaihtelivat taisisin väliajoin. Alkumatka oli lähes kelvollista sulaa, ei edes kovin kuoppaista tai liejuista tietä. Pikkuhiljaa lumen määrä lisääntyi ja sulat osuudet vähenivät. Onneksi edeltämme oli kulkenut joku paikallinen maasturi, niin renkaan urassa oli hyvä edetä. Vaan jossain vaiheessa se tulee lumen määrän suhteen raja vastaan maasturillekin. Ehdimme edetä pari kilometriä, kun lunta alkoi olla 40 - 50 senttiä ja maasturi oli kääntynyt takaisin. Niin oli pakko tehdä meidänkin, sillä katsoimme moisen lumen määrän olevan liian suuri suhteutettuna rengastukseemme. Palasimme kohti A129:ää samaa tietä pitkin kuin mitä olimme tulleetkin. Ihan yhtä mukava oli ajella paluujälkeäkin.
Yllä oleva tie on toiseksi huonoin näkemäni asfalttitie, mutta lajissaan muuten uskomattomin. Se kääntyy kohti Tuokslahtea Kuokkaniemestä tultaessa hieman ennen A129:lle saapumista. Kiertelee pari kilometriä pitkin peltoaukeaa ja päätyy lopuksi Haapalammen laitamille 300 metrin päähän kylän keskustasta. No, Haapalammelle emme enää palanneet, vaan suunnistimme kohti Tuokslahtea. Tuon uskomattoman asfalttipätkän jälkeen muutaman kilometrin matka Tuokslahteen olikin sitten varsin mitäänsanomatonta soraa. Ohitimme kylän vauhdissa ja pysähdyimme vasta luonnonkauniin Kiteenjoessa sijaitsevan kosken partaalle, jossa muinoin on sijainnut puuhiomo, sittemmin sähkölaitos ja puusepän tehdas. Ei tarvitse kauaa eksoottisen suvannon rannalla seisoa, kun ymmärtää, miksi paikka on muinoin ollut suosittu väen kokoontumispaikka. Nyt paikalla on vain raunioita ja uhmakkaasti aikaa vastaan taisteleva puusepäntehtaan piippu.
Aikamme kosken partaita ihasteltuamme nousimme joen toisella puolen sijaitsevaan Hotinlahden pikkukylään, jonka kyläkauppaan pysähdyimme ostamaan hieman syötävää ja täydentämään juomavarastojamme. Kaupan pihassa alkoikin sitten tapahtua. Siinä ruokaillessamme nuori kaunis kaukasialaisnainen käveli kaupan pihaan lastenvaunuja työntäen. Hetken siinä keskusteli jonkun paikallisen mummon kanssa. Kun mummo poistui paikalta, aloimme Antin johdolla ihastella vaunuissa lepäävän poikalapsen kauneutta. Nainen katsoi hetken ruskeilla nappisilmillään Anttia silmiin ja totesi: Keinuta vähän aikaa, minä käyn kaupassa. Antilla oli juuri omenaa suussa, ja ennen kuin ehti palan nielaista sanoakseen mitään, rouva olikin jo kadonnut kauppaan. No, aikanaan nappisilmä palasi ja katosi matkoihinsa ja tilanne rajoitti pelkkien rattaiden koeajoksi.
Matka jatkui. Nyt suuntasimme kohti Ruskealaa ja tarkemmin Vuoripuistona tunnettua vanhaa marmorilouhosta. Vaihtelevakuntoinen soratie polveili laatokankarjalaisessa mäkisessä maastossa ja matkanteko oli nautinnollista. Tie oli soratieksi siinä määrin hyväkuntoista, että kokenut enduromotoristi saattaisi innostua kovavauhtiseenkin ajeluun. Ongelma vain on siinä, että Venäjällä on aina varauduttava kaikkeen. Mäen tai mutkan takana saattaa olla rekka-auto väärällä kaistalla vastaan tulossa. Eli maltti mukana. Alkumatkasta oli enemmän katseltavaa, mutta kun tultiin Helylä-Kaalamo -tielle, asutus väheni. Toki selvästi on vielä nähtävissä monin paikoin suomalaisen asutuksen ja maanviljelystoiminnan jälkiä.
40 kilometrin matka marmorilouhokselle eteni ripeästi. Louhoksen ravintolassa söimme annokset makkaraperunoita nälkäämme ja totesimme, että täällä on ihan mukava käydä ajan kanssa. Pirhonen RC suosittelee muillekin. Vaan lähtöä valmistellessamme kohtasimme vastoinkäymisen. Antin Bemarista oli eturengas lähes tyhjä. Tarkempi tutkailu paljasti, että naulahan siihen oli tunkeutunut! Tarkoituksemme oli vielä käydä yrittämässä Puikkolasta Kirkkolahden ja Alalammin kautta kulkevaa reittiä, jonka loppupään olin käynyt eilen toteamassa toivottoman lumiseksi. Tämä oli nyt jätettävä. Rengas täyteen hiilidioksia ja renkaan kuntoa tarkkaillen suoraa päätä kohti Sortavalaa.
Rengas piti loistavasti ilman sisällään. Tuommoinen muutaman euron renkaan paikkaussarja, joka sisältää vähän kaikkea on todella kätevä pika-apu Venäjän arvaamattomilla teillä. Helylässä oli ensimmäinen rengaskorjaamo, josta kysyimme apua. Asentaja katsoi hetken pyörää ja totesi kaverilleen: minä olen kerran tuollaisen laittanut ja vituiksi meni. Katsotaan mitä päällikkö sanoo. Ja päällikköhän neuvoi meidät Sortavalan ainoaan mopo-moottoripyörä-polkupyörä-kauppaan ja sen yhteydessä olevaan korjaamoon. Tai ei se nyt ihan ainoa ole, sillä varaosamyyjän veli pitää keskustassa venäläisten pyörien varaosakauppaa. Pojat lupasivat laittaa renkaan.
Näki, ettei homma ollut hyvistä välineistä huolimatta kovin tuttua puuhaa. Antti sai olla koko ajan vierellä neuvomassa, mitä ja miten tehdään.
Sillä aikaa kun Antti hosui korjaamon puolella, minä tutustuin paikallisiin motoristeihin,
kuvan keskellä olevaan korjaamon omistajaan. Kuulemma ihan milloin vain saan soittaa ja mennään Laatokalle kalaan. No, näillä reissuilla satelee noita kutsuja sen verran, että pitäisi olla toinen mies ryyppäämässä noita kala- ja saslik-reissuja.
Paikallinen poliisi auttoi autoilijoita kalibroimaan nopeusmittareita. Venäläiset motoristit kertovat tarinaa, että poliisin tutkat olisivat niin vanhanaikaisia, etteivät älyä moottoripyörää. En tiedä totuutta. Kertokoon, ken tietää.
Kuvaavaa asentajamestareiden kokemukselle oli, että erikseen piti kehottaa käyttämään jotain liukastetta, jotta kumin saa luiskahtamaan paikoilleen. Tulihan se vihdoin laitettua, ja kellokin oli jo sen verran, että totesimme päivän ajot ajetuiksi. Palasimme majapaikkaan. Kävimme eilisiltaisessa paikassa syömässä ja Krona-baarissa parilla oluella. Sitten ukot olivatkin valmiita nukkumahommiin.
Sunnuntai, 26.4.2015
Aika kotimatkan. Totuttuun tapaan kävimme aamupalalla Lahdenpohjan tien varrella olevalla bensa-asemalla. Hyvästelimme toisemme ja suuntasimme kohti kotejamme. Paluumatka itsessään oli varsin tylsää asfalttitietä. Tosin perustankkaajat, jotka käyvät normaalisti vain Värtsilän asemakylässä ylittämättä rautatietä, valittavat harvoin radan ylitettyään, että tie on tosi surkeassa kunnossa. No, kaikki on niin suhteellista ja kaikkeen tottuu. Myös venäläisiin kantateihin. Minä olin kuitenkin varannut muutaman mielenkiintoisen tutustumiskohteen matkan varrelle. Ensimmäinen oli hieman ennen Ryttyä vasemmalle kääntyvän tien varressa oleva pieni motelli. Varsin pieni. Kuitenkin hyvin aidattu, että periaatteessa, jos olisin hemmetin kaukana kotoa, niin voisin siitä majapaikan ottaakin.
 |
| Matkalla Särkisyrjään oli myös hyvin pieni vesistön ylitys. |
Seuraavaksi oli vuorossa tosi mielenkiintoinen kolmen kilometrin tien pätkä Särkisyrjän taistelun muistomerkille. En tiedä tuosta taistelusta tuon taivaallista, mutta kuvan otin maisteri Siiskoselle. Tehköön mieleisensä jutun. Mutta kun karttaa katselee tuosta ympäriltä, niin taas alkaa enskamies innostua. Tosi paljon mielenkiintoisen näköisiä teitä, jotka täytyy joskus käydä ajamassa selville. Viimeisenä oli tarkoitus käydä katsastamassa kauan tutustumislistalla ollut leirintäalue (google-mapsilla kohdassa 61.910857, 30.607314), mutta 50 metriä päätien jälkeen tie alkoi näyttää tällaiselta:
Koska olin yksin, päätin jättää käynnin kuivemmille keleille ja suuntasin kohti rajaa ja kotia. Reissu oli käytännössä tehty. Seuraavaksi toukokuun lopussa Vegarukselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mukavahan tuo olis, jos sinullakin olisi jotakin sanottavaa!