keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

2014 - Novgorod

Tämän reissun piti olla sellainen ongelmaton ihmisten ilmoilla tapahtuva nähtävyyksien katselu -retki. Ja porukka sama kuin viime vuonnakin. Jukka 535 Viagralla, Pasi Honda AT:llä ja minä BMW Fundurolla. Kun reitiksi oli valittu Joensuu-Podporozhe-Vytegra-Syvärinniska-Lotinanpelto-Novgorod-Luga-Pietarhovi-Joutseno-Joensuu, niin päätettiin, että ei tarvita bensakanistereita.

Sen verran tuosta kuvan suunnitelmasta poikettiin, että ajettiin Volhovan joen vartta pitkin alas kohti Tsudovoa.


Eikä oteta muuta huoltotarvetta mukaan kuin renkaanpaikkausvälineet. Minusta menettely tuntui sopivalta, sillä bensaa saadaan ihan varmasti. Sen verran ihmisten ilmoilla pyöritään, ettei pulaa tule. Ja kyllä siellä on rengaskorjaamojakin eli yleensä mukanani kuljettamat varasisäkumitkin jätin kotiin. Joskus on tuntunut, että rintapanssaria myöten kaikki ylävartalon suojukset sisältävä paita on ylimitoitettu turvatoimi. Sen kuitenkin otin matkaan. Suurin piirtein samoilla periaatteilla starttasivat pojatkin matkaan.

Päivä 1, tiistai 24.6.2014

Jukka oli tullut luokseni tapansa mukaan Joutsenosta jo edellisenä iltana. Kello soi kuudelta aamulla. Iso tuoppi vahvaa kahvia. Valmiiksi pakatut kamat pyörän selkään ja matkaan. Hammaslahden Gulfilta otettiin Pasi mukaan ja matka jatkui kohti rajaa. Tie oli hyvä niin kuin suomalainen valtatie voi olla. Ja Jukkakin oli viime kesästä löytänyt parikymmentä kilometriä tuntinopeutta lisää. Niinpä olimmekin alta aikayksikön Niiralan rajanylityspaikalla. Tullimuodollisuudet sujuivat ongelmitta. Ja nopeasti. Venäjän tullin jälkeen rahan vaihto, tankkaus ja eteenpäin. Ehdittiin ajaa ainakin 50 metriä, kun Jukka alkoi ihmetellä, mitä outoa tuntuu ohjauksessa. Pysähdyttiin ja todettiin renkaan olevan vajaa. Onneksi kuitenkin vain sen verran vajaa, että sillä pääsi kilometrin päässä olevalle rengaskorjaamolla. Ketään ei tietysti ollut paikalla, mutta naapurikioskin rouva ystävällisesti soitti kumiukon paikalle. Me sillä aikaa irrottelimme etupyörän. 


Ensimmäisellä yrityksellä ei reikää löytynyt. Hetken tutkittuaan monttööri tajusi, että venttiilin runko oli irti sisäkumista, ja siitä syntyi vuoto. Kävi kylältä hakemassa henkilöauton renkaan mansetin, jolla korjasi kumin! Hämmästystä herätti, että mansettia ei ollut korjaamolla, vaan se piti käytä jostakin hakemassa. Ammattitaitoisen tuntuinen kaveri kehotti Jukkaa palaamaan Kiteelle ja ostamaan uuden sisäkumin. Minä Pasin kanssa yllytin, että mennään Sortavalaan ja ostetaan sieltä sisäkumi - Uralissa on samankokoinen etupyörä kuin Viagrassakin. Jukka päätyi valitsemaan Kiteen. Ajatuksena oli vielä tässä vaiheessa ajaa meidät kiinni. Kiteeltä ei kuitenkaan kumia löytynyt ja mies palasi vaimonsa iloksi Joutsenoon. 

          Oppi numero 1: Pidä aina Venäjällä reissatessa renkaanpaikkausvälineet ja varasisäkumit mukana.

Minä ja Pasi jatkoimme kohti Podporozhea eli Koskenalaa. Tie oli aiemmilta vuosilta tuttua ja hyvää öljysoratietä. Ennen Pitkärantaa tosin todella hyvää uutta asfalttia. Matka jatkuikin joutuisasti Aunukseen. Aunuksen jälkeen siirryimme jälleen viime kesältä tutulle M18:lle. Viimeksi kolme vuotta sitten tietä rakennettiin Aunuksen ja Lotinanpellon välille, mutta nyt se oli huippukuntoista asfalttia. Ilma oli lämmin, melkein kymmenen astetta eikä lunta satanut ollenkaan. Vettä sitäkin enemmän. Lotinanpellon tuplaliikenneympyrä muistutti varottavista asioista.

Märkä asfaltti on aina liukas, samoin piellä paikattu asfaltti. Venäjällä kylmällä kelillä ja vesisateessa nämä asiat korostuvat, sillä sikäläinen asfaltti ja pikipaikkaus ovat vieläkin liukkaampia. Lotinanpellon tuplaliikenneympyrässä minulla oli kyllä navigaattori päällä ja kuulokenapit korvissa, joten periaatteessa minulle kerrottiin koko ajan, mihin pitää ajaa. Mutta kun minä en luota noihin nykyajan härveleihin. Seurasin samalla ryhmitysmerkkejä ja yritin hahmottaa, mihin pitää ajaa. Ja ajoin suoraan kaarteessa olevaan pitkittäissuuntaiseen pikipaikkaukseen. Ja takapyörä alta! Hetken temppuiltuani sain pyörän hallintaani ja vältin kaatumisen. Kokeilin jalalla tien pintaa. Yllättävän liukkaalta tuntui ilman paikkaustakin! No, tilanteesta selvittiin. Oli opittu toinen tärkeä asia.

          Oppi numero 2: Erityisesti Venäjällä aja sadesäässä varovasti ja kierrä pikipaikkaukset kaukaa.

Lotinanpellosta Podporozheen ajeltiin sitten vaihtelevassa vesisateessa hyvää asfalttitietä pitkin. Pääasiassa tien varren pusikoita ihastellen. U Maksimycha -hotellissa oli kuivaa ja lämmintä, hinta yhden hengen huoneessa RUR 1200 eli €26/yö. Podporozhesta minulla onkin erityisiä muistoja. 2012 matkallani EN-Kawasta katkesi juuri Podporozhessa vetohihna. Vaan se onkin jo toinen tarina. Nyt syötiin iltapala ja parin oluen jälkeen käytiin nukkumaan. Vielä lopuksi tekstari Jukalle.

Päivä 2, keskiviikko 25.6.2014

Aamu alkoi mukavan raikkaasti vesisadetta enteilevässä säässä. Edellisen illan säätiedotus oli luvannut ruhtinaalliset neljä astetta lämmintä. Eihän siinä mitään. Vaatetta päälle ja baanalle. Baana oli eilisen päivän tapaan R37 eli ihan kelvollista asfalttia. Toki sillä erotuksella, että tie oli asfaltoitu aiemmin kuin edellisen päivän pätkä. Näin ollen pintaa oli jo sieltä täältä paikkailtu ja routa oli nostellut pintaa joissain paikoin. Joka tapauksessa ihan ajeltavaa tietä vaikka millaisella mopolla. Nähtävää ei ole näillä kohdin kovin paljoa, ellei sellaisena pidä pusikkoa tien varressa.

18,5 kilometriä ennen Oshtaa (Google-maps: 60.904216, 35.250232) tapahtuu  eräs venäläisyys. Tie kaartaa asfalttipintaisena, ilman numeroa olevana alemman luokan tienä, jyrkästi vasempaan kohti Voznesenjeä eli Syvärinniskaa. R37 sen sijaan jatkuu sorapintaisena, venäläisittäin gruntovkana, suoraan kohti Oshtaa. Olin ajanut tien kaksi vuotta sitten läpi, ja silloin se oli sellainen pikku-customilla kahdeksaa kymppiä ajettava. Samoin google-mapsin vuoden vanhoissa street view -kuvissa pinta näytti hyvältä. Vaan kun viime talvena ei ollut kunnon routaa ja tämä kesä on ollu yhtä vesisadetta samaan aikaan, kun raskaat rekat jyräävät tietä pitkin tavaraa Venäjän sydänmaille, niin liemenähän se oli. Sinänsä tuo vajaa kahdenkymmenen kilometrin matka oli riemukasta ajeltavaa. Harmi vain, että oli asfalttirenkaat alla. Oshtassa pysähdyimme tuulettamaan soralle pääsyä!

Podporozhesta on Vytegraan 146 kilometriä ja google-mapsin mukaan aikaa matkaan menee kaksi tuntia. Yandex-maps on matkasta samaa mieltä, mutta ajaksi arvioi kolme tuntia ja viisikymmentä minuuttia. Jälkimmäiseen kannattaa uskoa - Venäjällä aina. Se on realistisempi. Matka kuitenkin jatkui tupakkatauon jälkeen Oshtasta kohti Vytegraa. Oshtan kohdalla suomalaiset muuten olivat sodan aikaan kauimpana Syvärin eteläpuolella. Äänisen eteläkärjen kohdilla oli jonkin matkaa todella hyvää asfalttia, joka ei ollut kahteen vuoteen tärveltynyt mihinkään. Hyvä se oli silloinkin, kun edellisen kerran tienoilla kurvailin. Ja juuri tämän asfalttipätkän kohdilla maisematkin Ääniselle päin olivat varsin avarat ja komiat. Pääsääntöisesti tie oli ihan liejuna ja monttuina olevaa soratietä. Suomeksi sanottuna ihan paskana, mutta matkaenskoilla täysin ajettavissa. Jos vielä olisi ollut nappularenkaat alla, niin ehkäpä vielä hauskaakin. Jossain vaiheessa kävi mielessä, että eihän tässä menossa muuten mitään, mutta kun pitää vielä palata takaisinkin!


Aikanaan kuitenkin saavuimme Vytegraan, joka on reilun kymmenen tuhannen asukkaan kaupunki Äänisen eteläkärjestä. Kaupunki sijaitsee vain noin 30 kilometrin päässä Volga-joen erään sivuhaaran alkupisteestä. Varsinainen erikoisuus ja syy, miksi tulimme kaupunkiin, on sukellusvenemuseo. Kaupungin pormestari on entinen sukellusveneen kapteeni, ja on hankkinut kaupungin läpi virtaavan Vytegra-joen rantaan vanhan 60-luvulta peräisin olevan sukellusveneen turistirysäksi. Vene on samanlainen kuin Pohjois-Korean laivaston ylpeys sillä erotuksella, että Pohjois-Koreassa uskotellaan sen olevan käypää tavaraa, mutta Venäjällä siihen on tehty museo. Joka tapauksessa käymisen arvoinen paikka.



Pois lähtiessämme tapasimme Kazakstanilaisia off-road-miehiä. Vedettiin nortit, vaihdettiin kuulumiset ja käyntikortit. Verkostoiduttiin. Matka jatkui tulojäljelle kohti Syvärinniskaa ja Syvärin pohjoispuolella olevaa Krasnyi Boria, jossa kaverilla piti lämpimän saunan odottaa. Lämmintä oli pyörän mittarin mukaan 3-4 astetta ja laivalta poistuessa satoi räntää. Pasin Africa Twinin bensapumppu sai tarpeekseen tärinästä muutama kilometri ennen Oshtaa. No, matka jatkui pienen pysähdyksen jälkeen. Pysähdyksen aikana Pasi irrotti pumpun ja korvasi sen putken pätkällä. Oshtassaa söimme herkulliset rassolnik eli suolakurkkukeittolounaat. Hintaan kaksi ja puoli euroa. Leivän ja mehun kera. 

Ruokailun jälkeen saimme Svetalta tekstiviestin, että jos aiomme seuraavalla Syvärin lautalle, niin tunnin kuluttua pitäisi olla rannalla. Matka ei ole pitkä, mutta ajoimme kuin ekstaasissa hyväkuntoisesta soratiestä nauttien. AT tahtoi vielä käydä tankilla. Ennen Syvärinniskaa on oikealla bensa-asema, jossa tankkasimme lennosta. Minä tilasin ja maksoin. Pasi tankkasi. Olimme jonossa kymmennen minuuttia ennen lautan lähtöä. Sveta oli käynyt joen etelärannalla kaupassa ja siten oli meitä vastassa. Perille Krasnyi Boriin päästyämme Pasi purki ja kasasi bensapumpun, joka päätti jälleen ryhtyä toimimaan. Tuttavani, kylän vakioasukas, Igorin tuomaa tinakolvia ei tarvittu. Minä sen sijaan huomasin, että tuo 150 kilometrin liejuinen soratie oli syönyt takajarruni metalli vastaan metalli -tilanteeseen. Eikä eruajarrujakaan ollut enään moneen jarrutukseen jäljellä. Svetan mies Dmitry oli lämmitellyt saunan. Tervetuliaisborshin ja muutaman votkan napattuamme siirryimmekin saunan lämpöön. Vähän esittelimme Pasille kylän nähätävyyksiä, jonka jälkeen söimme yksinkertaisen, mutta maittavan maalaisaterian ja painoimme päät tyynyihin. Oli ollut odotettua rankempi päivä.

AT:n bensapumppu hajosi poikkeuksellisen hyväkuntoisessa tien kohdassa

          Oppi numero 3: Älä oleta venäläisestä soratiestä aiemman kokemuksen perusteella mitään. Se on juuri           siinä kunnossa kuin on, silloin kun tulet tien päähän. Etenkin sade ja raskas liikenne syövät soratien                 loppuun hyvinkin nopeasti.

          Oppi numero 4: Vähänkin pidemmällä retkellä ylimääräiset jarrupalat ovat hyvä lisä                                       varaosavalikoimassa.

Päivä 3, torstai 26.6.2014

Hieno ajopäivä alkoi Syvärin risteilyllä. Risteiltiin lautalla joen pohjoisrannalta etelärannalle. Aurinko paistoi ja lämmintäkin oli 16-17 astetta. Nopea Bemarin tankkaus ja kohti Novgorodia. Ilman jarruja. Tai oli niitä edessä nyt hieman jäljellä, mutta hyvin säästellen piti ajella. Lotinanpeltoon saakka ajeltiin samaa tuttua R37:a pitkin eli kelvollista asfalttitietä ja pusikkoa ihaillen. Lotinanpellon ympyrät menivät nyt ilman lipsumisia läpi, ja matka jatkui etelään valtatie M18 pitkin. Tie, kuten Luoteis-Venäjän M-luokan tiet yleensäkin, oli todella hyväkuntoista uutta asfalttia. Kaistat leveitä, samoin piennaralueet. Niinpä etenimmekin huomattavasti edellispäivää joutuisammin. Matkanopeuden pystyi säätämään haluamakseen. Me ajelimme sellaista satasen kahta puolen pyörivää nopeutta. Tie ja liikenne olisi antanut mahdollisuuden nopeampaankin etenemiseen, mutta minä tykkään enempi nautiskella kuin keskittyä nopeavauhtiseen ajamiseen. 

Sillä tavalla Venäjän liikennejärjestelyt ovat vielä monin paikoin kehittymättömiä, että isotkin valtatiet kulkevat usein kaupunkien läpi. Näin myös M18. Sästroin (ven. Сясьстрой) kohdalla pidimme huoltotauon. Tankattiin pyörät, syötiin kunnon shavermat kioskilta ja lopuksi käytiin autopesulassa pesettämässä pyörät.


Noin tunnin pysähdyksen jälkeen jatkoimme matkaa. Volhova-joen suisto kanavineen olisi ollut mielenkiintoinen tutustumisen kohde, mutta tälle päivälle olimme varanneet niin paljon ajamista, että heti Volhova-joen ylitettyämme käännyimme kantatie A115:lle. Kohti Novgorodia. A115 on sen verran pieni tie, että hetken aikaa piti kysellä paikallisilta, että viekö tie Novgorodin suuntaan. Sinänsä jännää, että piti tosiaan olla paikkakunnan asukas, jotta osasi vastata kysymykseen. Jotenkin sitä kuvitteli, että kuka tahansa vastaan kävelijä tietäisi, mihin tie vie. 

A115, Staraja Ladoga

Nyt matkanteko muuttui nautinnoksi. Suomalaisen kantatien kokoinen ja tasoinen tie mutkineen oli nautinnollista ajettavaa. Mäkiä ei isommin ollut. Käsittääkseni seuraava isompi kumpare on Uralilla! Melko pian tuli vastaan viikinkien aikoinaan perustama Staraja Ladogan kaupunki. Valokuvaustauko ilman kypärän päästä ottamista. Isompaankin pysähdykseen kaupungissa olisi varmaan ollut nähtävää. Me olimme tulleet kuitenkin moottoripyörällä ajelemaan, joten eteenpäin - pirjod! Tie myötäilee hyvin pitkälti Volhova-joen rantoja, ja mukavia pikkukyliä ja kaupunkeja riittää nähtäväksi. Iloitteluun tuo pienen harmin se, että kylien kohdalla on 60 tai 40 km/h nopeusrajoitus. Periaatteessa. Käytännössä rajoitteena toimii terve järki, sillä venäläisen käytännön mukaan, jos liikennemerkillä osoitettua suurinta sallittua nopeutta ei ylitetä yli 20 kilometrillä tunnissa, ylityksestä ei sakoteta. Ja toisaalta, kuulemamme huhun mukaan Venäjän poliisien tutkat ovat sen verran vanhanaikaisia, että ne eivät älyä tunnistaa moottoripyörää. En tiedä, pitäneekö paikkansa.



Kirishin kaupunkia lähestyessämme pysähdyimme valokuvaamaan kaupungissa toimivaa ydinvoimalaa. Piippujen vieressä oleva tuotantorakennus oli kokonsa takia vaikuttava ilmestys. Kotiin tultuani totesin, että kuvaamamme ydinvoimala oli Luoteis-Venäjän suurin CHP-laitos (yhdistetty lämmön- ja sähkön tuotanto). Tie oli koko matkan kuvassa näkyvän kaltaista. Zuevossa saavuimme Venäjän valtimolle, Pietarin ja Moskovan yhdistävälle moottoritie M10:lle. Risteyksestä olivat liikennevalot pimeänä. Viisi minuuttia odotimme sekaan mahtumista. Ja kyllä pelotti! M10 on nelikaistainen moottoritie, jolla keskikaide erottaa liikenteen. Oikeaa kaistaa ajetaan rekkojen määrittämää 90-100 km/h nopeutta. Vasenta kaistaa sitten ohitetaan nopeudella 120-160 km/h. Ja jos jossain jono seisoo, ja oikealla on pientareella tilaa, niin sitä pitkin sitten kurvataan 60-70km/h ohi. Ja tulpan kohdalla sitten kaikki kolme "kaistaa" survoutuvat yhdelle kaistalle. Ja ajoit miten tahansa, aina tuntui olevan rekka rekisterikilvessä kiinni.

Ennen Tsudovoa törmäsimme tällaiseen tulppaan. Rekka seisoi jonossa, ja joku oli ajanut perään. Jono ennen tapahtumapaikkaa oli noin kilometrin pituinen. Onneksi mopoilla pääsi mukavasti ohittamaan seisovaa jonoa. Ruuhkan varsinainen syy selvisi noin kilometri lisää eteenpäin puikkelehdittuamme. Ennen Tsudovoa oliviin liikennevaloihin oli pysähtynyt täysperävaunullinen rekka. Takaa tullut vastaavanlaisen yhdistelmän kuski ei ollut huomannut pysähdystä, vaan oli vetänyt satasta edellä olevan perään. Lopputulos: etummaisen auton perävaunu oli noussut kokonaan nupin kyytiin, ja perään ajajan hytti oli typistynyt puolen metrin pituiseksi. Puikoissa olleella piruparalla ei ollut mitään mahdollisuuksi selviytyä. Hiljaiseksi veti - etenkin, kun omat jarrut alkoivat olla moottorissa ja ajosaappaiden pohjissa!

Ilman ongelmia kuitenkin selvittiin Novgorodiin. Pitkät selkoset ajelimme ulkomuistini varassa, mutta ennen iltaa aina laitoimme navigaattoriin sen päiväisen hotellin osoitteen. Niinpä paikkakunnan ykköshotelli Volhovkin löytyi mutkatta. Sen verran kaupungilla pysähdyttiin, että pysätimme ohi ajavan nuoren motoristin, joka neuvoi varaosakaupan osoitteen. Yli 300 tuhannen asukkaan kaupungissa on yksi varaosakauppa, josta voi ostaa länsipyörien osia! Poika kutsui meitä vielä illaksi paikallisen ostarin pihaan, missä nuoret motoristit iltaisin kokoontuvat. Käytiin, mutta nähtävästi vanhat ukot olivat liian aikaisessa, sillä ketään ei nähty. Mentiin hotellille syömään, juomaan ja nukkumaan. Pyörät jätimme hotellin vieressä olevalle vartioidulle pysäköintialueelle. Vartijana toiminut vanhempi mies häkeltyi täysin, kun sai vahdittavakseen kaksi ulkomaista moottoripyörää. Niin täysin, ettei osannut kirjoittaa kuittia kahdelle yölle. Luvattiin käydä seuraavanan päivänä maksamassa lisää.

Päivä 4, perjantai 27.6.2014

Päivä aloitettiin hakemalla aamupalan jälkeen taksilla jarrupalat Avto-Velo-myymälästä, joka sen lisäksi, että on paikkakunnan ainoa länsipyörien varaosaliike, on myös virallinen Jawa-moottoripyörien jälleenmyyntipiste. Paikan nimi on MotoVelo ja sijaitsee osoitteessa ulitsa Popova 14/32, puh. 8(8162)61-58-71. Palat eteen löytyivät heti ja taaksekin olisi saanut seuraavaksi päiväksi. Tosin vasta iltapäiväksi. Maksoimme, kiitimme kauniisti hyvästä palvelusta ja poistuimme. Kaveri tiskin takana totesi, että homma harasoo. Takapalat ovat kuranttia tavaraa muihinkin pyöriin. Tulevat joka tapauksessa. Jarrupalojen hinta oli 1200 ruplaa eli noin 25 euroa. Taksi ajoi 10 kilometriä suuntaansa ja odotti pihassa puoli tuntia. Hinta noin 350 ruplaa eli noin seitsemän euroa. 


Loppupäivä vietettiin Novgorodin Kremliin tutustuen. Vierailimme myös museossa, jossa näimme muun muassa rauhansopimuksen, jossa ensimmäisen kerran määriteltiin alue, jota nykyään kutsutaan Suomeksi. Itselleni oli tärkeintä nähdä karjalan kielellä ja kyrillisin kirjaimin kirjoitettu tuohikirjoitus, josta olin ensimmäistä kertaa kuullut jo 2005 kesällä pietarilaiselta työkaveriltani. Illalla sitten vaihdoimme eteen ihka uudet jarrupalat. Olipa mukavaa, kun pyörässä oli edes edessä jarrut, joihin voi luottaa.

Valeria-neito hotelli Volhovin respassa.
Valeria-neito hotellin respassa teki parhaansa etsiessään minulle takajarrupaloja Novgorodin ja Pietarhovin väliltä. Ei löytänyt. Venäjällä täytyy verkostoitua, yksin et ole mitään. Ja verkostoja täytyy hoitaa. Tämän olen oivaltanut ja niinpä turvauduin aivan Pietarhovin majapaikkamme lähellä asuvaan ystävääni Darjaan, jonka kanssa oli jo aiemmin sovittu, että mennään yhdessä tutustumaan Pietarhoviin. Kirjoitin tekstiviestin, että huomenna lähdemme aikaisin aamulla, jotta ehdimme etsiä iltapäivästä varaosia pyörääni. Viiden minuutin kuluttua tuli vastaus, että mitä tarkalleen ottaen tarvitset? Voin soittaa parille kaverille, jotka ymmästävät pyöristä. Kerroin tarvitsevani takajarrupalat BMW F650 Funduroon. Meni pari tuntia ja puhelimeen napsahti vastaus: Pietarista löytyy, maksavat 1000 ruplaa. Mieheni voi käyttää teidät kaupungissa. Jess! Ukot nukkumaan ja odottamaan uusia seikkailuja.

Päivä 5, lauantai 28.6.2014

Lauantai oli reissumme tähän astisista päivistä lämpimin. Lämmintä 18 astetta ja aurinko paistoi. Novgorodista lähtiessämme totesimme navigaattorin käytön hyväksi ja hauskaksi. Jotenkin olen mieltänyt, että ainahan kaupunkiin osaa perille, mutta pois osaaminen on aina vaikeaa. No navigaattori auttoi - sellaisia pikkukatuja pitkin, että varmasti emme niille olisi eksyneet, vaikka olisimme kartasta katsoneet. Vihdoin pääsimme ulos kaupungista ja kantatielle R47. Olimme edellisenä iltana keskustelleet perässä roikkuvista autoista (rekoista). Ajavat pelottavan lähelle. Päätimme ajaa hieman nopeammin, etteivät notkuisi persuksissa koko aikaa. No, minä olen pari kertaa elämässäni asunut Venäjällä ja jonkinlainen tatsi on myös paikalliseen ajokulttuuriin. Ajettiin siis koko päivä venäjäksi. R47 on varsin hyvälaatuista öljysoratietä. Tiellä oli liikennettä vähän, ja reipasta vauhtia edeten ja pusikoita ihaillen saavuimme Lugan esikaupunkialueen Nesteelle, jossa pidimme tauon.. Samalla totesimme, että ei taida perässä roikkujat ja ohi pyrkijät vauhtia lisäämällä kadota. Aina löytyy joku, joka ilmestyy kahden metrin päähän rekisterikilvestä ohitusta kyttäämään!

R47 - hyväähän tuo tie oli.
Lugan Nesteellä totesin Nesteen tekevän paljon hyvää suomalaiselle viennille. Jokaisella Nesteen asemalla oli nimittäin Fiskarsin tuotetaulu ykköspaikalla sisäänkäynnin jälkeen. Muitakin suomalaisia tuotteita löytyi valikoimista. Lugan jälkeen liityimme valtatie M20:n liikennevirtaan. M20 on entisen Neuvostoliiton pääväyliä. Sitä tituleerattiin Neuvostoliiton parhaaksi valtatieksi ja se johtaa Pietarista Kiovaan. Tie on todellakin hyväkuntoinen, ja liikennettä runsaasti. Ei kuitenkaan niin paljon kuin M10:llä. Opimmen kuitenkin ohittamaan siltatyömaata ennen kilometrin pituisen autojonon kuudenkympin nopeudella oikeanpuoleista piennarta pitkin. Ja ohittamaan, kun oli vähänkin rakoa. Niitä perässä roikkujia vaan riitti. Kerran oli jopa hengenlähtö lähellä. Kolme rekkaa jonossa. Viimeisen rekan ja minun välissä sininen auto. Sininen lähti ohitse. Ohitti yhden rekan. Minä seuraavassa mahdollisessa paikassa ohi. Ja juuri kun olin takaa päin laskien ensimmäisen rekan nupin ohittanut, niin se sininen auto työntää suoraan eteeni. Minulla vauhtia 140 eikä jarruja kuin etupyörässä. Helvetillistä töötän soittoa. Sieltä se vaan tuli ilman peilihin katsomista ja jätti minulle tien vasempaan laitaan puolentoista metrin raon itsensä ja asfaltin lopun väliin. Ohihan siitä pääsin. En tosin jäänyt seuraamaan, miten Pasi takanani selviytyi tilanteesta. Aikanaanhan tuo taas näykyi peilissä. Viimein saavuimme ikiaikaiseen inkeriläiskylä Hatsinaan, jossa pidimme tupakan mittaisen tauon, ja ilmoitimme Darjalle olevamme hetken kuluttua majapaikassamme Nizinossa.

Green Hotel Nizinossa, inkeriläiset kutsuivat paikkakuntaa Teppolaksi. Inkeriläisten vaikutus alueen nimistössä näkyy selvästi vieläkin, jos osaa lukea kyrillisiä kirjaimia.

Majapaikkaan saavuimme hyväpäällysteistä pikkutietä pitkin. Tie kulki inkeriläiskylien läpi. Tästä kertoivat myös kylien nimet: Ala- ja Ylä-Purskaja, Mutakylä ja monet muut Suomensukuiseksi arvattavat nimet. Tienvarsi alkoivat myös reunustaa monet pienet lammet, joista Pietarhovin suihkulähteet saavat vetensä. Useissa lammissa harjoitettiin myös karpin kasvatusta. Hyvissä ajoin saavuimme majapaikkaamme Nizinoon ja aloimme odottaa kyytiä Pietariin ja varaosakauppaan. Sovittuun aikaan Darja kurvasikin Mersulla pihaan ja lähdimme jarrupaloja hakemaan. Matkaa kaupunkiin oli noin 25 kilometriä ja kaupungissakin vielä parikymmentä kilometriä. Aikaa meni suuntaansa tunti ja ostokset tehtiin varsin sujuvasti. Illalle oli luvassa pieni sormien likaamistuokio.

Pietarin kehätie KAD, on Suomi-pojalle itsessään ihan näkemisen arvoinen paikka. Kaistoja on parhaimmillaan kuusi suuntaansa. Tie on paikoin maksullinen, 40 ruplaa per auto. Pohjois-Karjalan ruuhkiin tottuneena tuntui, että oli ihan mukavaa, kun Darja oli puikoissa ja minä kyydissä. Lauantai-iltapäivä oli varsin kuollutta niin KAD:lla kuin kaupungissakin, kuten kuvista näkyy. Voi vain kuvitella, millainen hässäkkä on päällä kaikkien rynnätessä aamulla töihin. Ilman navigaattoria en lähtisi kait ollenkaan tuonne seikkailemaan, vaikka aika hyvin kaupungissa osaankin liikkua. Ja muutenkin pysyttelen mieluummin esikaupunkialueilla silloin, kun itse ajan. Kaksi tuntia meni reissuun yhteensä. Tarjosimme Darjalle, että ostetaan edes bensaa tuohon autoosi, mutta ei kelvannut. Kuulemma mukavaa oli meitä kuskailla. No, illalla sitten vaihdoimme pikaisesti jarrupalat taakse ja totesimme takajarrulevyn menevän syksyllä vaihtoon.

Aika loppuunhan tuo oli kulunut. Ehkä tilanteen olisi pelastanut, jos talvihuollon yhteydessä olisin puhdistanut liukutapit kunnolla. Tätä kutsutaan termillä learnin by doing - tekemällä oppiminen!



Kun jarrupalat oli vaihdettu, saimme huomata 20 vuotta vanhan Bemarin olevan vielä Venäjän naismarkkinoilla käypää valuuttaa. Hotellissamme oli tuloiltanamme häät, ja häävieraisiin kuuluneet nuoret naiset tulivat kysymään, josko saisi ottaa valokuvia pyöräni selässä. Riemuni oli rajaton, sillä Pasin Africa Twin ei kiinnostanut yhtään! Kuviahan sai ottaa! Kiinnostus vanhaa kohtaan rajoittui kuitenkin vain moottoripyöriin.

Päivä 6, sunnuntai 29.6.2014

Tutustuttiin Darjan ja miehensä Dimitrin opastamina ja kuljettamina Pietarhoviin ja vieressä sijainneeseen Aleksanterin puistoon. Molemmat ovat tutustumisen arvoisia paikkoja. Pietarhovissa on enemmän nähtävää. Aleksanterin puisto on hyvä paikka rauhoittumiseen suurkaupungin vilinän jälkeen.

Päivä 7, maanantai 30.6.2014

Aamu sarasti pilvisenä. Saatiin pyörät pakattua, kun alkoi sellainen satamisen rajoilla oleva tihkusade. Navigaattori yritti huijata meidät kiertämään Pietari kehäteitä pitkin. Pääsimme yhteisymmärrykseen, kun naputtelin koneeseen Kronstadt. Eli tarkoituksemme oli ajaa patotietä pitkin Suomenlahden yli ja siitä sitten kohti Viipuria. Tiet olivat hyviä asfalttiteitä. Venäläiset ystäväni ovat usein sanoneet patotietä hienoksi. Vaikuttavahan tuo rakennelmana oli, mutta en minä sitä osaa miksikään erityisen hienoksi nähtävyydeksi mainostaa. Ehkä oma syynsä oli synkällä ilmalla. Vaikuttavin kohta tiestä oli se osuus, jolla Suomenlahden alittavaa tunnelia pitkin mentiin laivaväylän ali. 

 Kronstadtissa pysähdyimme tankkaamaan pyörät ja juottamaan kuskit. Vesisateessa kylpevä Kronstadt patotien varressa sijaitsevan bensa-aseman pihasta arvioituna oli aika karun oloinen paikka. Patotie päättyi aikanaan ja erkanimme KAD:lta valtatielle A-181 tai kansainvälisillä numeroilla E18. Hyvää asfalttitietä köröttelimme vähäistä rekkojen määrää ihmetellen Viipuriin, jossa kävimme kauppahallista ostamassa tuliaisnamit ja juomassa kupilliset kahvia. Kauppahallissa sattui mieliinpainuva pieni tapaus. Karmellikauppias hymyili ystävällisesti ja sanoi: "Minä tunnen sinut. Oletko taas moottoripyörällä? Sinulla on sellainen punainen moottoripyörä." Oli kuulemma nähnyt minut keväisellä Laatokan retkelläni. Viipurin jälkeen kohti Svetogorskia ja Suomea. Tie oli edelleen hyväkuntoista asfalttia, ei tosin valtateiden tasoa. Raja toimi molemmilla puolilla nopeasti ja mutkattomasti ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme koti-Suomessa Itä-Imatralla.


Pasille iski totuttuun tapaan koti-ikävä, mutta minä jatkoin vielä hetkisen seikkailujani. Pyörähdin Suomen tulliaseman naapurissa asuvien ystävieni Matin ja Sannan luona - kiitos kahveista. Alkuperäiseen suunnitelmaan oli kuulunut yöpyminen ja saunominen Jukan luona Joutsenon Ahvenlammella. Niinpä suuntasin Joutsenoon. Kiitos vain Jukalle ja Lotalle hyvästä pidosta ja pehmeästä laskusta kotimaan elämään. Saunottiin, katsottiin valokuvat reissusta ja siinä sivussa otettiin jokunen olut. Ja pari päälle.

Päivä 8, tiistai 1.7.2014

Pilvipoudan ja pienen sateen tihuuttelun saattelemana ajelin yksitoikkoista kuutostietä kotiin Joensuuhun. Suurin takaisin totuttelu oli nopeusrajoitusten edes suurpiirteisessä noudattamisessa. Ja suomalaisissa ohituksissa. Vanha äitimuorini tarjosi Simpeleellä pullakahvit. Muuten matka meni yksillä istumisilla. 

Matkaa kertyi pyörän trippimittarin mukaan 1907 kilometriä ja 400 metriä. Kaikkinensa ihan mukava reissu. Vytegran kiepautusta lukuun ottamatta ajettavissa ihan millaisella pyörällä tahansa. Käykää ihmeessä ajelemassa Venäjällä. Reittisuunnittelussa kannattaa käyttä Googlen ja Yandexin karttapalveluita - kuvia ja street viewejä. Ajosuorite kannattaa laskea ajassa, ei kilometreissä. Molemmat ohjelmat antavat kilometrit samalla tavalla, mutta Yandexin ajoajat ovat realistiset, Googlen eivät useimmiten edes viitteelliset. Jos Venäjällä matkailusta tulee kysymyksiä mieleen, ota ihmeessä yhteyttä cooking.snowman@gmail.com -osoitteeseen.

Lauantai 20.7.2014 - Epilogi

Matkakertomus on jälleen kirjoitettu. Nyt seuraavat puoli vuotta yritän olla ajattelematta ensi kesän retkiä. Vaikeaa tekee.

5 kommenttia:

  1. Kiitos mielenkiintoisesta raportista. Itsekkin tekisi mieli tuollapäin käydä omalla AT:lla.

    VastaaPoista
  2. Kiittelyn paikkaa taas. Blogeja kahlattu läpi. Mukavaa ja avartavaa tietoa entisten lisäksi.
    Reissussahan ei aina välttämättä selviä pikku kommelluksitta, tosin eihän Venäjän reissu ole onnistunut jos se menee täysin suunnitelmien mukaan.
    Oletan, että maisteri Siiskonen olisi saatu tienpäälle pienellä talkoo hengellä, tosin viivettähän siihen olisi tullut. Ymmärsin, että Maisteri oli jotakuinkin tyytyväinen ratkaisuunsa, ainakin jälkikäteen arvioituna.
    Mukavaa reittiähän löytyy myös kuutostien sivulta, esim etelän suuntaan Kesälahti - Punkaharju -Pohja-Lankila - Ruokolanti.
    Viikko sitten piipahdin yönyli reissun Salossa ja sillekkin reitille löytyi mukavaa mutkatietä, jopa reilu 10 km hiekkatietä (Härkätie).
    Työniloa ja jakseluja arjessa.
    T Köpä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Köpä kommenteistasi. Ehdotimme tosiaan tilanteen selvittyä Jukalle, että käydään Sortavalasta ostamassa pyörään uusi Uralin sisärengas, mutta Jukka halusi käydä Kiteen suunnassa. Ja tosiaan, paluussa oli sekä harmituksensa että ilonsa.

      Ja mitä tulee tuohon 6-tien sivuun, niin olen joskus reitittänyt matkan Joensuu - Simpele niin rajan pintaa pitkin, kuin se on mahdollista. Mielenkiintoinen lenkkihän siitä syntyi. Pitäisi joskus käydä kokeilemassa. Vaikkapa jonakin kevättalvisena viikonloppuna.

      Poista
  3. Hyvää infoa jälleen; yandex'in nimi otettu talteen tulevaisuutta varten.
    Tuli noista perässähiihtäjistä mieleen viimekesän Euroopanturnee kun ajettiin Rovaniemen kollegan kanssa 20 valtiota (6500 km) 12 päivässä: Puolaa olivat kaikki haukkuneet ja varoitelleet. Kuitenkin koko lenkin paraskuntoiset tiet löytyivät juuri Puolasta ja majoituspaikka Varsovassa (Slovakian lisäksi) nousi ylitse muiden vaikka olikin reissun halvin (23€)! Mutta se liikenne MOOTTORITEILLÄ; siellä tehdään U- käännöksiä, seassa sukkuloi polkupyöriä ja tielle tullaan jopa metsäautoteiltä. Ja kun yhden kerran erehdyimme hidastamaan 80 km/h risteysalueella sataseen, meinasi perässä tullut rekka jyrätä meittin! Sen jälkeen ei hidastettu...
    Joten yhä vielä tuo Vennäinmaan retki vahvistuu mielessä! Ainoastaan reissukavereita ei kiinnosta, joten nähtäväksi jää, josko tulee tuo suunta aloitettua "soolona"...

    VastaaPoista

Mukavahan tuo olis, jos sinullakin olisi jotakin sanottavaa!